Eräänä päivänä sain ylemmästä portaasta määräyksen, että minun piti ottaa selko
siitä, mikä ja millainen oli se näköjään poliittinen yhdistys, jonka
tarkoituksena oli lähipäivinä Saksan työväenpuolueen nimisenä pitää kokous,
jossa myöskin Gottfried Federin oli määrä puhua; minun piti mennä tuohon
tilaisuuteen j a vähän tutustua yhdistykseen ja laatia siitä sitten selonteko.
Se uteliaisuus, jota noihin aikoihin armeijan taholta tunnettiin valtiollisia
puolueita kohtaan, oli itsestään ymmärrettävää. Vallankumous oli antanut
sotilaille oikeuden valtiolliseen toimintaan, jota oikeutta juuri kaikkein
kokemattomimmat kaikkein runsaimmassa määrin käyttivät. Vasta sitten, kun
centrum;puolueen ja sosiaalidemokratian täytyi omaksi mielikarvaudekseen
havaita, että sotilaiden myötämielisyys alkoi kallistua pois
vallankumouksellisista puolueista kansallisen liikkeen puolelle, katsottiin
olevan aihetta riistää armeijalta taaskin äänioikeus ja kieltää siltä
poliittinen toiminta. Oli erittäin valaisevaa, että centrum;puolue ja
marxilaisuus ryhtyivät tähän toimenpiteeseen, sillä jollei olisi turvauduttu
tähän kansalaisoikeuksien – niin kuin sotilaiden valtiollista tasa;arvoisuutta
vallankumouksen jälkeen nimitettiin ; rajoitukseen, ei enää muutaman vuoden
perästä olisi ollut koko marraskuun valtiota olemassa, mutta ei liioin myöskään
enää kansallista alennusta ja häpeää. Armeija oli siihen aikaan jo erittäin
hyvässä menossa vapauttamaan Saksan kansaa sen sisäisistä verenimijöistä ja
Entente'in kätyreistä. Mutta että myöskin ns. kansalliset puolueet riemumielin
yhtyivät kannattamaan tätä marraskuunrikollisten tähänastisten katsantokantojen
korjausta ja siten olivat mukana auttamassa kansallisen nousun välineen
tekemisessä vaarattomaksi, se osoitti jälleen, mihin noiden harmittomista
harmittomimpien aina rikkiviisaat kuvitelmat voivat johtaa. Tuo todellakin
henkistä vanhuudenraihnautta poteva porvaristo oli aivan tosissaan sitä mieltä,
että armeijasta taaskin tulisi sama, mikä se oli ennen ollut, nimittäin Saksan
puolustusvoiman kallio ja turva, kun taas centrum;puolue ja marxilaisuus
aikoivat vain katkaista siltä sen vaarallisen kansallisen myrkkyhampaan, jota
ilman armeija kuitenkin iät kaiket pysyy pelkkänä poliisilaitoksena, mutta ei
ole suinkaan sotajoukko, joka pystyy taistelemaan vihollista vastaan; seikka,
mikä seuraavina aikoina riittävän selvästi lienee käynyt ilmi.
Vai mahtavatko meikäläiset kansalliset poliitikot uskoa, että armeijan kehitys
olisi voinut olla jotakin muuta kuin kansallinen? Sellainen olisi ihan kirotussa
määrin noiden herrojen tapaista ja johtuu siitä, että jos sodan aikana ei ole
sotilas, vaan suunpieksäjä, siis parlamentaarikko, ei ole enää aavistustakaan
siitä, mitä mahtaa liikkua niiden miesten povessa, joiden mieleen mitä valtavin
menneisyys muistuttaa, että he kerran ovat olleet maailman ensimmäisiä
sotilaita. Niin siis päätin mennä jo mainittuun, siihen saakka minulle vielä
toistaiseksi täysin tuntemattoman puolueen kokoukseen. Saapuessani sinä iltana
meille sittemmin historiallisen merkityksen saavuttaneeseen Münchenin entisen
Sterneckerbräun Leiberzimmer;huoneeseen, tapasin siellä koolla noin 20;25
miestä, pääasiallisesti alemmista väestökerroksista. Federin esitelmän tunsin jo
kursseilta joten saatoin paremmin antautua tarkkailemaan yhdistystä itseään.
Siitä saamani käsitys ei ollut hyvä enempää kuin huonokaan; uusi yritys,
samantapainen kuin monen monet muutkin. Tuo oli juuri sitä aikaa, jolloin mies
kuin mies, joka ei ollut tyytyväinen tähänastiseen kehitykseen eikä enää
tuntenut luottamusta ennestään olemassa oleviin puolueisiin, katsoi
kutsumuksensa vaativan, että hänen oli perustettava uusi puolue. Niin sitten
tuollaisia yhdistyksiä syntyi kaikkialla kuin sieniä sateella, nukkuakseen
jonkin ajan kuluttua jälleen kaikessa hiljaisuudessa nahkoihinsa. Perustajilla
enimmäkseen ei ollut aavistustakaan siitä, mitä merkitsee tehdä jostakin
yhdistyksestä puolue, saati sitten liike. Niinpä nuo vastaperustetut yritykset
melkein aina itsestään tukehtuivat omaan naurettavaan poroporvarimaisuuteensa.
Kaksi tuntia kuunneltuani Olin valmis arvostelemaan aivan samalla tavalla
tätäkin Saksan työväenpuoluetta. Kun Feder vihdoin viimein lopetti esityksensä,
olio hyvilläni. Olin nähnyt tarpeeksi ja olin jo aikeissa lähteä tieheni, kun
keskustelu ; julistettiin vapaaksi, mikä houkutteli sentään vielä jäämään. Mutta
yhä edelleenkin kaikki tyynni näytti sujuvan samaan merkityksettömään tapaan,
kunnes sitten sai puheenvuoron joku professori, joka ensin epäili Federin
esittämien perustelujen paikkansapitävyyttä, mutta sitten ; Federin vastattua
siihen erittäin nasevasti ;asettui yht'äkkiä tosiasioiden pojalle malttamatta
kuitenkaan olla mitä vakavimmin teroittamatta nuoren puolueen mieleen, että sen
oli otettava erikoisen tärkeäksi ohjelmakohdakseen taistelu Baijerin
erottamiseksi erilleen Preussista. Miehellä oli otsaa julkeasti väittää, että
siinä tapauksessa varsinkin Itävallan vanhat saksalaiset maakunnat heti paikalla
liittyisivät Baijeriin, että rauha saataisiin siten paljon paremmaksi ja vielä
muuta samanlaista palturia lisäksi. Silloin en mitenkään malttanut olla
pyytämättä puheenvuoroa ja ilmaisematta mokomalle rikkioppineelle herralle omaa
mielipidettäni siitä asiasta ; ja menestykseni oli sellainen, että herra
edellinen puhuja oli, ennen kuin vielä olin ehtinyt lopettaa, nolona kuin
uitettu kissa lähtenyt tiehensä koko huoneistosta. Puhuessani minua oli
kuunneltu hämmästyneen näköisinä, ja vasta kun varustauduin sanomaan
kokoukselle hyvästi ja lähtemään pois, juoksi vielä yksi joukosta jälkeeni,
esitteli itsensä (en kuullut nimeä varmasti) ja pisti käteeni pienen vihkosen,
ilmeisesti poliittisen lentokirjasen, pyytäen mitä innokkaimmin minua sen
lukemaan. Tuo oli hyvin mieluista, sillä nythän saatoin toivoa ehkä voivani
yksinkertaisimmalla tavalla tutustua tähän pitkäpiimäiseen yhdistykseen
tarvitsematta enää käydä useammissa yhtä kiinnostavissa kokouksissa. Muuten tuo
mies, näöstä päätellen työläinen, oli tehnyt minuun hyvän vaikutuksen. Niin
sitten lähdin. Noihin aikoihin asuin yhä vielä 2. Jalkaväkirykmentin kasarmissa,
pienessä huoneessa, jossa oli vielä hyvin selvästi näkyvissä vallankumouksen
jälkiä. Päivät pitkät olin asunnostani poissa, enimmäkseen 41.
Tarkka;ampujarykmentissä tai myöskin kokouksissa, kuuntelemassa esitelmiä
toisissa joukko-osastoissa jne. Ainoastaan yöt nukuin huoneessani. Kun heräsin
tavallisesti joka aamu hyvin varhain, jo ennen viittä, olin huvikseni keksinyt
sellaisen leikin, että ripottelin pienessä suojassani mellastaville pikku
hiirille lattialle pari kuivunutta leivänmurusta tai kuorenpalasta ja katselin
sitten, miten nuo somat pikkuelukat tappelivat niukoista herkkupaloista. Olin jo
joutunut elämässäni kokemaan siksi paljon puutetta ja hätää, että osasin sen
tiimoilta liiankin hyvin kuvitella noiden piskuisten elävien nälän samoin kuin
Tuon kokouksen jälkeisenä aamunakin makasin kello viiden tienoilla valveilla
vuoteessani ja katselin pikku hiirien hyörinää ja pyörinää. Kun en saanut enää
unta, muistin äkkiä edellisen illan, ja silloin johtui mieleeni vihkonen, jonka
se työläinen oli minulle antanut mukaan. Niin rupesin lukemaan. Se oli pieni
lentokirjanen, jossa tekijä, muuten sama työläinen, kuvaili, miten hän oli
selviytynyt marxilaisten ja ammattiyhdistysten tyhjien sananparsien sekasorrosta
takaisin kansalliseen ajattelutapaan; siitä myös kirjasen nimi 'Valtiollinen
heräämiseni'. Kun olin päässyt alkuun, luin koko pikku kirjoituksen
kiinnostuneena loppuun; siinähän kuvastui samanlainen kehityskulku, jollaisen
olin kaksitoista vuotta aikaisemmin joutunut kokemaan aivan omakohtaisesti.
Väkisinkin näin taas oman kehitykseni ilmestyvän ilmi elävänä silmieni eteen.
Päivän mittaan ajattelin asiaa vielä muutamaan kertaan, mutta aioin sen vihdoin
jättää sikseen, kunnes hämmästyksekseni sain, ennen kuin oli viikkoa kulunut
tapahtumasta, postikortin, jossa ilmoitettiin, että minut oli hyväksytty
jäseneksi Saksan työväenpuolueeseen, pyydettiin ilmaisemaan mielipiteeni asian
johdosta ja sen vuoksi saapumaan seuraavana keskiviikkona puolueen valiokunnan
istuntoon. Olin moisesta jäsenten hankinnasta kelpo lailla hämmästynyt enkä
oikein tiennyt, pitikö suuttua vai kuitata koko juttu naurulla. Enhän ensinkään
ajatellut liittyä mihinkään valmiiseen puolueeseen, vaan tahdoin perustaa omani.
Tällainen pyyntö ja vaatimus ei tosiaankaan voinut minun suhteeni tulla
Olin jo aikeissa lähettää noille herroille kirjallisen vastauksen, kun
uteliaisuus pääsi voitolle, ja niin päätin määräpäivänä mennä tuonne kokoukseen
esittääkseni perusteluni suullisesti. Keskiviikko koitti. Ravintola, jossa
mainittu istunto oli aikomus pitää, oli Herrn;kadun ’Altes Rosenbad’; varsin
kehno huoneisto, jonne ainoastaan joskus harvoin näytti joku sielu eksyvän. Ei
kylläkään ihme v. 1919, jolloin isompienkin ravintoloiden ruokalista oli varsin
niukka ja vaatimaton ketään houkutellakseen. Tätä ravintolaa en muuten ollut
tätä ennen ollenkaan tuntenut. Kävelin kehnosti valaistun ravintolahuoneen läpi,
jossa ei ollut ristin sielua, etsin sivuhuoneen oven ja näin sitten kokouksen
edessäni. Jokseenkin rikkinäisen kaasulampun hämärässä valossa istui pöydän
ääressä neljä nuorta miestä, heidän joukossaan myöskin pienen lentokirjasen
kirjoittaja, joka muuten heti paikalla tervehti minua mitä ystävällisimmin ja
toivotti tervetulleeksi Saksan työväenpuolueen uutena jäsenenä.
Olin sentään hiukan ällistynyt. Kun ilmoitettiin, että varsinainen
'valtakunnanpuheenjohtaja' tulisi vasta hetken kuluttua, päätin myös odottaa
omasta puolestani, ennen kuin selittäisin kantani. Vihdoinkin tämä saapui. Hän
oli Sterneckerbräussa Federin esitelmän yhteydessä pidetyn kokouksen
puheenjohtaja. Uteliaisuuteni oli sillä välin taaskin herännyt ja odotin nyt,
mitä tuleman piti. Nyt tulin ainakin tietämään kaikkien herrojen nimet.
'Valtakunnanjärjestön' puheenjohtaja oli muudan herra Harrer, Münchenin osaston
taas Anton Drexler. Nyt luettiin edellisen istunnon pöytäkirja, joka
hyväksyttiin. Sitten oli päiväjärjestyksessä raha;asioita koskeva selostus
-yhdistyksellä oli omaisuutta kaikkiaan 7 markkaa 50 pfennigiä, ja
rahastonhoitajankin selostus hyväksyttiin. Tämä taas kirjoitettiin pöytäkirjaan.
Sitten puheenjohtaja luki vastausehdotukset Kielistä, Düsseldorfista ja
Berliinistä tulleisiin kirjeisiin, jotka kaikki kolme yksimielisesti
hyväksyttiin. Sitten selostettiin saapunut posti: yksi kirje Berliinistä, yksi
Düsseldorfista ja yksi Kielistä, joiden saapuminen tuntui herättävän suurta
tyytyväisyyttä. Tämä kirjeenvaihdon vilkastuminen selitettiin kaikkein parhaaksi
ja näkyvimmäksi todistukseksi siitä, että Saksan Työväenpuolue oli saavuttamassa
yhä suuremman merkityksen, ja sitten ; sitten neuvoteltiin pitkään näihin uusiin
kirjeisiin lähetettävistä vastauksista.
Hirveää, hirveää! Tämähän oli tuollaista tavallista yhdistystouhua, vieläpä
kaikkein pahinta lajia. Tämmöiseen kerhoonko minun siis pitäisi liittyä
jäseneksi? Sitten tuli puheeksi uusien jäsenten hyväksyminen, s.o. otettiin
käsiteltäväksi minun ottamiseni puolueeseen. Nyt rupesin kyselemään ; mutta
lukuun ottamatta eräitä johtavia ajatuksia ei ollut olemassa mitään, ei
ohjelmaa, ei ainoaakaan lentolehtistä, ylipäänsä ei yhtään mitään painettua, ei
jäsenkirjoja, eipä edes pahaisinta leimasintakaan, ainoastaan ilmeisesti hyvää
uskoa ja hyvää tahtoa. Hymy oli jo taaskin häipynyt huuliltani, sillä mitäpä
tämä oli muuta kuin mitä luonteenomaisin merkki kaikkien tähänastisten
puolueiden, niiden ohjelmien, niiden tarkoitusperien ja niiden toiminnan
täydellisestä neuvottomuudesta ja täydellisestä epätoivoisuudesta? Se, mikä ajoi
tämän kourallisen nuoria miehiä yhteen, ulkonaisesti noin naurettavaan puuhaan,
oli vain heidän sisäisen äänensä ilmausta, joka osoitti heille, varmaankin
pikemminkin vaistomaisesti kuin tietoisesti, ettei koko tähänastinen
puoluekomento enää ollut omansa kohottamaan Saksan kansaa enempää kuin sen
sisäisiä vaurioitakaan parantamaan. Luin nopeasti läpi johtavat ajatukset, jotka
olivat nähtävinä koneella kirjoitettuina, ja huomasin niissäkin olevan enemmän
etsimistä kuin tietoa. Siinä oli paljon hämärää ja epäselvää, paljon myöskin
puuttui, mutta ei ollut mitään semmoista, mitä olisi voinut pitää merkkinä
taistelevasta tiedosta. Mitä nuo miehet tunsivat, sen itsekin tiesin ja tunsin:
se oli sellaisen uuden liikkeen kaipuuta, jonka pitäisi olla jotakin enempää
kuin puolue sanan tähänastisessa merkityksessä. Palatessani sinä iltana taaskin
kasarmiini olin jo muodostanut valmiiksi arvosteluni tuosta yhdistyksestä.
Ratkaistavanani oli nyt varmaankin koko elämäni tärkein kysymys: pitikö minun
liittyä siihen yhdistykseen jäseneksi vai pitikö siitä kieltäytyä?
Järki saattoi neuvoa ainoastaan kieltäytymään jäsenyydestä, mutta tunne ei
päästänyt rauhaan, ja kuta useammin koetin pitää silmieni edessä koko kerhon
mielettömyyttä, sitä useammin puhui tunne taas sen puolesta. Seuraavat päivät
olin rauhaton. Rupesin harkitsemaan puoleen ja toiseen. Olin jo aikoja päättänyt
ryhtyä harjoittamaan poliittista toimintaa; että se saattoi tapahtua ainoastaan
jossakin uudessa liikkeessä, se oli minulle yhtä lailla selvillä, ainoastaan
alkusysäystä oli minulta siihen saakka yhä vain puuttunut. En ollut niitä
ihmisiä, jotka panevat tänään jotakin alulle lopettaakseen jo huomenna ja
siirtyäkseen mikäli mahdollista johonkin uuteen asiaan. Mutta juuri tämä
vakaumukseni oli pääsyynä siihen, minkä vuoksi minun oli niin vaikea päättää
liittymisestäni uuteen, vastaperustettuun liikkeeseen, josta joko täytyi tulla
kaikki tai jonka ;jos niin oli paremmin tarkoituksenmukaista ; oli parempi jäädä
kerrassaan syntymättä. Tiesin, että tästä tulisi minulle ratkaisu ainiaaksi,
josta ei ikinä enää voinut olla peruutumistietä. Minulle tämä ei siis ollut
suinkaan ohimenevää leikittelyä, vaan veristä totta. Jo noina aikoina tunsin
aina vaistomaista vastenmielisyyttä sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka aina
aloittavat uutta saamatta mitään päätökseen. Tuollaisia haihattelijoita vihasin.
Sellaisten ihmisten toimintaa pidin pahempana kuin toimettomuutta. Kohtalo itse
näytti nyt minulle antavan vihjauksen. En olisi ikinä liittynyt silloin jo
olemassa oleviin suuriin puolueisiin, ja esitän tuonnempana vielä lähemmin syyni
siihen. Tällä naurettavalla, piskuisella uudella luomuksella, jossa oli jäseniä
vain kourallinen, näytti olevan se ainoa etu, ettei se vielä ollut kangistunut
järjestöksi, vaan soi jäsenilleen mahdollisuuden todelliseen omakohtaiseen
toimintaan. Täällä saattoi vielä tehdä työtä, ja kuta pienempi tämä liike oli,
sitä pikemmin se vielä oli saatettavissa oikeihin muotoihin. Täällä voitiin
vielä määrätä sisällys, päämäärä ja tie, mitä mahdollisuutta jo olemassa
olevissa suurissa puolueissa ei alun perinkään ollut.
Kuta kauemmin koetin miettiä, sitä lujemmaksi lujittui mielessäni vakaumus, että
juuri tuollaisesta pienestä liikkeestä käsin voitaisiin vastaisuudessa ryhtyä
valmistamaan kansakunnan kohottamista, mutta ei ikinä enää aivan liiaksi
vanhoihin kuvitteluihin takertuneista ; ollenkaan puhumattakaan uudesta
komennosta hyötyvistä ; parlamenttipuolueista. Sillä nyt täytyi julistaa uutta
maailmankatsomusta eikä uutta vaalitunnusta. Oli joka tapauksessa suunnattoman
vaikea päätös ryhtyä toteuttamaan tätä tarkoitusta käytännössä. Mitä
edellytyksiä minulla itselläni sitten oli tähän tehtävään? Että olin varaton,
köyhä, sen arvelin vielä jaksavani kestää hyvinkin helposti, mutta pahempi juttu
oli se, että olin vielä noita nimettömiä miehiä, yksi niistä miljoonista, joiden
sattuma voi antaa elää tai jotka se voi kutsua pois elämästä, kaikkein
lähimmänkään ympäristön huolimatta sitä edes huomatakaan. Lisäksi oli vielä se
vaikeus, joka pakostakin aiheutuisi koulusivistykseni puutteellisuudesta. Ns.
’älymystöhän’ suhtautuu muutenkin aina todella suunnattoman alentuvasti
jokaiseen, joka ei ole käynyt välttämättömiä kouluja loppuun asti eikä siis ole
voinut pänttäyttää päähänsä välttämättömiä tietoja. Eihän kysymys koskaan kuulu
näin: Mitä se tai se mies osaa? Vaan; Mitä hän on lukenut? Noiden sivistyneiden
mielestä on suurinkin puupää, jolla vain on taskussa riittävästi todistuksia,
enemmän kuin älykkäinkään nuorukainen, jolta noita kallisarvoisia papereita
sattuu puuttumaan. Osasin niin ollen helposti kuvitella mielessäni, miten tuo
sivistynyt maailma suhtautuisi minuun, ja petyin siinä suhteessa ainoastaan
sikäli, että pidin sentään vielä tuohon aikaan ihmisiä sittenkin parempina kuin
he arkisessa todellisuudessa valitettavasti suureksi osaksi ovat. Kun he ovat
sellaisia, silloin kylläkin poikkeukset niin kuin kaikkialla pistävät sitä
selvemmin silmään. Mutta sitä tietä opin erottamaan ikuiset koululaiset
Kaksi päivää tuskallisesti mietittyäni ja pohdittuani päädyin viimeinkin siihen
vakaumukseen, että tuo askel täytyi astua. Se oli elämäni ratkaisevin päätös.
Peruutumisesta ei voinut eikä saanut olla enää puhetta. Niin siis ilmoittauduin
Saksan työväenpuolueen jäseneksi ja sain väliaikaisen jäsenkortin, jossa oli
