POLIITTISEN TOIMINTANI ALKU.
Jo marraskuun lopulla v. 1918 palasin takaisin Müncheniin. Menin jälleen
rykmenttini täydennyspataljoonaan; rykmentti oli siihen aikaan
sotamiesneuvostojen käsissä. Koko meno ja komento tuntui niin vastenmieliseltä,
että heti paikalla päätin mikäli mahdollista lähteä taas pois. Uskollisen
rintamatoverini Schmiedt Ernstin kanssa tulin Traunsteiniin ja viivyin siellä
leirin lakkauttamiseen saakka. Maaliskuussa 1919 palasimme taas takaisin
Tilanne oli kestämätön ja vaati pakostakin jatkamaan vallankumousta edelleen.
Eisnerin kuolema vain joudutti kehitystä ja johti lopuksi neuvostodiktatuuriin,
paremminkin sanoen ohimenevään juutalaisvaltaan, sellaiseen, jollainen alun
alkuaan oli kangastellut päämääränä koko vallankumouksen alkuunpanijoiden
silmissä. Noina aikoina päässäni risteili suunnitelmia loppumattomiin.
Päiväkaupalla mietin ja harkitsin, mitä ylipäänsä voisi tehdä, mutta aina
päädyin harkinnassani lopulta siihen kuivaan toteamukseen, että minulla
itselläni nimettömänä miehenä ei ollut pienimpiäkään edellytyksiä
tarkoituksenmukaiseen toimintaan. Tuonnempana johdun vielä puhumaan syistä,
minkä vuoksi en silloinkaan voinut päättää liittyä ainoaankaan jo olemassa
olevaan puolueeseen. Uuden neuvostovallankumouksen aikana esiinnyin ensi kerran
sillä tapaa, että herätin keskusneuvostossa tyytymättömyyttä. Varhain huhtikuun
27 p:n aamuna v. 1919 minut oli määrä vangita ; mutta nähdessään ojennetun
karbiinini ei vangitsijoillani, kolmella miehellä, ollutkaan siihen rohkeutta,
vaan he menivät tiehensä samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Muutamia päiviä
Münchenin vapautuksen jälkeen minut komennettiin tutkimuskomissioon, jonka oli
määrä tutkia 2. Jalkaväkirykmentissä vallankumouksen yhteydessä sattuneita
tapauksia. Tämä oli ensimmäinen enemmän tai vähemmän puhtaasti valtiollinen
Jo muutamaa viikkoa myöhemmin sain käskyn mennä kursseille, jotka pidettiin
armeijaan kuuluville. Niillä oli sotilaiden määrä saada erinäisiä
valtionkansalaisen ajattelun perusteita. Omalta kohdaltani koko tuosta
toimenpiteestä oli ainoastaan se hyöty, että minulle nyt tarjoutui mahdollisuus
tulla tuntemaan muutamia samanmielisiä tovereita, joiden kanssa saatoin perin
pohjin pohtia hetken tilannetta. Kaikki olimme enemmän tai vähemmän lujasti
vakuuttuneita siitä, etteivät Saksaa enää voisi uhkaavasta romahduksesta
pelastaa marraskuunrikoksen puolueet, centrum;puolue ja sosiaalidemokratia,
mutta etteivät liioin ns. porvarillis;kansalliset puoluemuodostelmat parhaalla
tahdollaankaan pystyisi enää ikinä korvaamaan, mitä oli tapahtunut. Puuttui koko
joukko edellytyksiä, joita ilman sellainen työ ei voinut mitenkään onnistua.
Seuraava aika on osoittanut meidän silloisen käsityksemme osuneen oikeaan. Niin
siis pienessä piirissämme pohdittiin uuden puolueen perustamista.
Perusajatukset, jotka tällöin väikkyivät mielessämme, olivat samat, jotka
sittemmin toteutuivat Saksan työväenpuolueessa. Uuden, vasta perustettavan
liikkeen nimen täytyi heti alusta alkaen tarjota mahdollisuus, että sen avulla
saattoi päästä kiinni laajoihin kansankerroksiin, sillä ilman sitä ominaisuutta,
olisi koko työ tuntunut tarkoituksettomalta ja turhalta. Niin sitten päädyimme
nimeen sosiaalivallankumouksellinen Puolue; sen vuoksi näet, että uuden
luomuksen yhteiskunnalliset näkemykset tosiasiassa merkitsivät vallankumousta.
Mutta syvempi syy oli seuraava: Niin paljon kuin jo varhemminkin olin pohtinut
taloudellisia ongelmia, tämä pohdinta oli sentään aina pysynyt enemmän tai
vähemmän niiden rajojen puitteissa, jotka johtuivat suhtautumisesta
yhteiskunnallisiin kysymyksiin semmoisinaan. Vasta tuonnempana nämä puitteet
laajenivat johtuessani pohtimaan Saksan liittopolitiikkaa. Sehän oli sangen
suureksi osaksi tulos väärästä talouden arvioinnista sekä siitä, ettei oltu
selvillä Saksan kansan elämismahdollisuuksien mahdollisista perusteista
tulevaisuudessa. Mutta kaikki nuo ajatukset pohjautuivat vielä siihen
käsitykseen, että pääoma on joka tapauksessa ainoastaan työn tulos ja niin
muodoin samoin kuin tämä itsekin riippuvainen kaikista niistä tekijöistä, jotka
pystyvät inhimillistä toimintaa joko edistämään tai ehkäisemään. Pääoman
kansallinen merkitys oli sen vuoksi juuri se, että se itse oli niin
täydellisesti riippuvainen valtion, siis kansakunnan, suuruudesta, vapaudesta ja
mahdista, että tuon riippuvaisuussuhteen täytyi jo sinänsä johtaa siihen, että
tuo pääoma auttoi ja tuki valtiota ja kansakuntaa jo pelkästään
itsesäilytysvaiston pakosta tai pyrkiessään kartuttamaan itseään. Se seikka
siis, että pääoma täten oli riippumattoman, vapaan valtion varassa, pakotti sen
vuorostaan puolustamaan kansakunnan vapautta, valtaa, voimaa jne.
Siten oli myöskin valtion tehtävä pääoman suhteen verraten yksinkertainen ja
selvä: valtion oli pidettävä vain huoli siitä, että pääoma pysyi valtion
palvelijana eikä ruvennut luulottelemaan olevansa kansakunnan herra ja valtias.
Tämä kannanotto saattoi sitten pysytellä kahden rajaviivan puitteissa: toinen
oli elinkykyisen, kansallisen ja riippumattoman talouselämän ylläpitäminen,
toinen taas yhteiskunnallisten oikeuksien takaaminen työntekijöille. Varhemmin
en ollut vielä pystynyt huomaamaan niin selvään kuin olisi ollut toivottavaa
tämän puhtaan pääoman, joka on luovan työn lopullinen tuote, sekä sen pääoman
erotusta, jonka olemassaolo ja olemus tyystin perustuvat keinotteluun. Minulta
puuttui siihen alkusysäystä, jollaista en ollut vielä saanut. Mutta nyt siitä
piti mitä perusteellisimmin huolen eräs noilla mainitsemillani kursseilla
luennoitsijoina toimivista herroista: Gottfried Feder. Ensi kertaa elämässäni
kuulin nyt periaatteellisen selonteon kansainvälisestä pörssi ja lainapääomasta.
Kun olin kuullut Federin ensimmäisen esitelmän, päähäni pälkähti heti paikalla
ajatus, että nyt olin löytänyt tien erääseen kaikkein olennaisimpaan uuden
puolueen perustamisedellytykseen.
Federin ansiota oli käsittääkseni se, että hän häikäilemättömän kovakouraisesti
määritteli pörssi ja lainapääoman niin laskelmoivan kuin kansantaloudellisenkin
luonteen, mutta myöskin paljasti sen iänikuisen edellytyksen: koron. Hänen
esityksensä olivat kaikissa periaatteellisissa kysymyksissä niin oikeaan osuvia,
etteivät niiden arvostelijat alun alkuaankaan väittäneet niinkään paljon aatteen
teoreettista oikeutta vastaan, vaan pikemminkin epäilivät sen
toteuttamismahdollisuuksia käytännössä. Kaikki, mikä toisten mielestä oli
Federin selityksissä heikkoutta, oli minun mielestäni juuri niiden vahva puoli.
Ohjelmasuunnittelijan tehtävänä ei ole todeta, missä määrin jonkin asian
toteuttaminen on mahdollista, vaan selittää asia semmoisenaan; toisin sanoen:
hänen ei ole tarkattava lähinnä tietä, vaan päämäärää. Mutta tällöin on
ratkaisevana aatteen periaatteellinen oikeus eikä sen toteuttamisen vaikeus.
Niin pian kuin ohjelman suunnittelija yrittää ehdottoman totuuden asemesta ottaa
huomioon ns. tarkoituksenmukaisuuden ja todellisuuden, hänen työnsä lakkaa
olemasta etsivän ihmiskunnan johtotähti ja muuttuu sen sijaan arkipäivän
lääkemääräykseksi. Jonkin liikkeen ohjelman luojan tehtävä on määritellä sen
päämäärät, poliitikon asia taas on pyrkiä niitä toteuttamaan. Edellisellä on
niin muodoin ajattelussaan määräävänä ikuinen totuus, jälkimmäisen
menettelytavat taas määräävät enemmänkin kulloinkin vallitsevat käytännölliset
tosiolot. Toisen suuruutena on hänen ajatuksensa, aatteensa ehdoton totuus,
toisen taasen oikeaan osunut suhtautuminen olemassa oleviin tosiasioihin ja
niiden hyödyllinen hyväksikäyttö, jolloin ohjelman luojan ja suunnittelijan
päämäärän on oltava hänen johtotähtenään. Poliitikon merkityksen koetinkivenä
voi kyllä pitää hänen suunnitelmiensa ja tekojensa menestystä, siis sitä, missä
määrin ne pääsevät toteutumaan, jota vastoin ohjelman laatijan perimmäiset
tarkoitukset eivät pääse koskaan täydelleen toteutumaan, koska ihmisajatus kyllä
pystyy käsittämään totuuksia ja asettamaan kristallinkirkkaita päämääriä, mutta
niiden ehdottoman täydellisen toteutumisen ja täyttymyksen esteenä on
inhimillinen epätäydellisyys ja vajavaisuus. Kuta abstraktisesti oikeampi ja
siten valtavampi aate on, sitä mahdottomammaksi käy sen täydellinen
toteuttaminen, niin kauan kuin se on ihmisten varassa. Senpä vuoksi ei
ohjelmanlaatijan merkitystä saakaan mitata sen mukaan, miten hänen päämääränsä
saadaan toteutetuksi, vaan sen perusteella, miten oikeita ne ovat ja millainen
vaikutus niillä on ollut ihmiskunnan kehitykseen. Jos asia olisi toisin, ei
uskontojen perustajia voitaisi lukea tämän maapallon suurimpien ihmisten
joukkoon, koska kerran heidän eetilliset tarkoituksensa eivät ikinä pääse edes
lähimainkaan täydellisesti toteutumaan. Itse rakkauden uskonnonkin vaikutus on
vain sen ylevän perustajan tahdon heikkoa heijastusta; mutta sen merkityksenä on
se suunta, jota se on pyrkinyt antamaan yleiselle inhimilliselle kulttuuri,
siveelliselle ja moraaliselle kehitykselle.
Ohjelmanluojan ja poliitikon tehtävien tavattoman suuri eroavaisuus onkin juuri
syynä siihen, ettei molempia ominaisuuksia juuri koskaan ole yhdistyneinä
samassa henkilössä. Tämä pitää paikkansa erikoisesti taskukokoa olevien ns.
menestyksellisten poliitikkojen suhteen, joiden toiminta useimmissa tapauksissa
on ainoastaan mahdollisuuden taitoa, niin kuin Bismarck politiikkaa yleensä
hieman vaatimattomasti kuvaili. Kuta visummin sellaiset poliitikot pysyttelevät
erossa suurista aatteista, sitä helpompiin ja usein myöskin näkyvämpiin, mutta
joka tapauksessa ainakin nopeampiin tuloksiin he pääsevät. Mutta silloinpa nuo
tulokset ovat samalla maallisen katoavaisuuden lain alaisia eivätkä useinkaan
jää elämään henkisen isänsä kuoleman jälkeen. Sellaisten poliitikkojen työ jää
suurin piirtein jälkimaailmalle merkityksettömäksi, koska heidän hetkelliset
menestyksensä johtuvat ainoastaan siitä, että he pysyttäytyvät erossa kaikista
todella suurista ja syvällisistä ongelmista ja ajatuksista, joilla sellaisina
olisi ollut arvoa ja merkitystä myöskin tuleville sukupolville.
Sellaisten päämäärien toteuttaminen, joilla on arvoa ja merkitystä vielä
kaukaisimmassa tulevaisuudessa, on niiden puolesta taistelijalle enimmäkseen
varsin vähän kiitollista ja saavuttaa hyvin harvoin ymmärtämystä suurten
joukkojen taholta, jotka käsittävät paremmin oluen ja maidonkaupasta annettuja
asetuksia kuin laajakantoisia tulevaisuudensuunnitelmia, joiden toteutuminen
voi olla mahdollista vasta joskus myöhemmin ja joista johtuva hyöty ylipäänsä
koituu vasta jälkimaailman hyväksi. Niinpä siis jo eräänlaisen turhamaisuuden
vuoksi, joka aina on sukua tyhmyydelle, poliitikkojen suuri enemmistö pysyttelee
visusti erossa kaikista todella visaisista tulevaisuudensuunnitelmista,
jotteivät he menettäisi suurten joukkojen hetkellistä suosiota. Sellaisten
poliitikkojen menestys ja merkitys on sen vuoksi yksinomaan hetkellistä, eikä
sitä jälkimaailmalle ole ensinkään olemassa. Se ei tuollaisia pienimittaisia
miehiä huoletakaan, he tyytyvät siihen.
Ohjelmansuunnittelijoiden suhteen asianlaita on toinen. Heidän merkityksensä on
melkein aina yksinomaan tulevaisuudessa, koska he useinkin ovat sellaisia,
jollaisia kuvaillaan sanoilla tälle maailmalle vieras. Sillä jos poliitikon
taitoa todella pidetään mahdollisuuden taitona, ohjelmien luojat ja
suunnittelijat sen sijaan ovat niitä, joista sanotaan, että he ovat jumalille
otollisia ainoastaan siinä tapauksessa, että vaativat ja tahtovat mahdottomia.
Heidän täytyy melkein aina kieltäytyä oman aikansa tunnustuksesta, mutta sen
sijaan he, jos heidän ajatuksensa ovat kuolemattomia, saavuttavat jälkimaailman
maineen. Pitkien ihmiskunnan kehityskausien kuluessa voi joskus sattua niin,
että poliitikko ja ohjelmanluoja ovat yhtyneinä samassa henkilössä. Mutta kuta
läheisempi tuollainen yhteensulautuminen on, sitä suurempia ovat vastukset,
joita nousee poliitikon toimintaa ja vaikutusta vastustamaan. Hän ei silloin
enää työskentele sellaisten vaatimusten ja tarpeiden puolesta, jotka ovat
selvänä kenelle tahansa poroporvarille, vaan sellaisten tarkoitusperien hyväksi,
jotka vain perin harvat käsittävät. Siitä johtuu, että hänen elämäänsä raastavat
rakkaus ja viha. Oman ajan, joka ei miestä ymmärrä, vastustus taistelee
jälkimaailman tunnustusta vastaan, jälkimaailman, jonka puolesta hän juuri
Sillä kuta suuremmat ovat ihmisen tulevaisuuden puolesta suorittamat työt, sitä
vaikeampi nykyajan on niitä käsittää, sitä ankarampi on myöskin taistelu ja sitä
harvemmin se saavuttaa menestystä. Mutta jos yksi vuosisadoissa sellaista
saavuttaa, silloin häntä ehkä voi elämänsä ehtoopuolella ympäröidä hienoinen
tulevan maineen hohde. Tuollaiset suuret miehet ovat kylläkin ainoastaan
historian maratonjuoksijoita; nykyhetken laakeriseppele hipoo enää ainoastaan
kuolevan sankarin kulmia. Mutta heidän joukkoonsa on luettava tämän maailman
suuret taistelijat, joita heidän oma aikansa ei ymmärrä, mutta jotka sittenkin
ovat valmiit taistelemaan taistelunsa aatteidensa ja ihanteidensa puolesta
loppuun asti. He ovat niitä, jotka kerran vielä ovat oman kansansa sydäntä
kaikkein lähinnä; tuntuu melkein siltä, kuin jok'ikinen sitten tuntisi
velvollisuudekseen hyvittää menneisyydelle, mitä oma aika aikoinaan rikkoi noita
suuria miehiä vastaan. Heidän elämänsä ja vaikutuksensa säilyy liikuttavan
kiitollisessa, ihailevassa muistossa, ja varsinkin synkkinä päivinä se pystyy
uudelleen kohentamaan ja rohkaisemaan murtuneita sydämiä ja epätoivoisia
sieluja. Mutta näitä eivät ole yksinomaan todella suuret valtiomiehet, vaan
myöskin kaikki muut suuret uudistajat. Fredrik Suuren rinnalla ovat tällä tavoin
niin hyvin Martti Luther kuin Richard Wagnerkin.
Kuullessani Gottfried Federin ensimmäisen esitelmän korko-orjuuden murtamisesta
tiesin heti paikalla, että tässä oli nyt kysymyksessä teoreettinen totuus, jonka
täytyi muodostua Saksan kansan tulevaisuudelle suunnattoman merkitykselliseksi.
Pörssipääoman jyrkkä erottaminen kansallisesta talouselämästä tarjosi
mahdollisuuden vastustaa Saksan talouselämän kansainvälistämistä, tarvitsematta
samalla taistelemalla pääomaa vastaan ylipäänsä uhata riippumattoman kansallisen
itsesäilytyksen perusteita. Minä näin jo Saksan kehityksen aivan liian selvänä
edessäni voidakseni olla tietämättä, ettei raskain taistelu tulisi enää
käytäväksi viholliskansoja, vaan kansainvälistä pääomaa vastaan. Federin
esitelmän vaistosin tuon tulevan taistelun valtavaksi tunnukseksi. Ja tässäkin
kohdin myöhäisempi kehitys osoitti, miten oikeaan silloinen vaistomme ja
tunteemme oli osunut. Nyt meille eivät enää naura eivätkä meistä tee pilkkaa
porvarilliset poliitikkomme, ovelat ketut; nykyisin hekin jo käsittävät, sikäli
kuin eivät ole valehtelijoita vastoin parempaa tietoaan, ettei kansainvälinen
pörssipääoma ollut ainoastaan suurin sotaan yllyttäjä, vaan että se juuri nyt,
taistelun päätyttyä, ei jätä mitään keinoja käyttämättä pyrkiessään muuttamaan
rauhan helvetiksi. Taistelu kansainvälistä raha ja lainapääomaa vastaan on
muodostunut tärkeimmäksi ohjelmapykäläksi Saksan kansan taistelussa
taloudellisen riippumattomuutensa ja vapautensa puolesta. Mutta mitä ns.
käytännön miesten vastaväitteisiin tulee, heille voidaan vastata seuraavasti:
kaikki pelko, että korko;orjuuden murtamisen täytäntöönpanosta muka olisi
hirvittävät taloudelliset seuraukset, on turhaa; sillä ensikseenkin tähänastiset
taloudelliset lääkemääräykset ovat vaikuttaneet Saksan kansaan hyvin pahaa,
kannanotot erinäisissä kansallisen itsepuolustuksen kysymyksissä muistuttavat
erittäin suuresti eräitä varhaisemmilta ajoilta tunnettuja samantapaisten
asiantuntijoiden mietintöjä ja lausuntoja, niin kuin esimerkiksi Baijerin
lääkintäkollegion lausunto rautateiden rakennuttamisesta. Niin kuin tunnettua,
ei yksikään tuon suuresti kunnioitettavan virkakunnan silloisista pelonaiheista
ole toteutunut: uuden höyryhevon matkustajien päätä ei junassa huimannut, eivät
liioin junien katsojat sairastuneet, samoin luovuttiin siitä tuumasta, että oli
rakennettava lauta;aitoja kaihtamaan tuon uuden laitoksen näkyvistä ; mutta
kaikkien tuollaisten asiantuntijoiden oman nenän edessä on kyllä samanlaiset
lauta-aidat vielä tänäkin päivänä.
Mutta toisekseen on huomattava seuraavaa: jokaisesta, kaikkein parhaimmastakin
aatteesta kehittyy vaara, jos se luulottelee olevansa itsetarkoitus;
todellisuudessa se on ainoastaan keino, jonka avulla sellaiseen pyritään ; mutta
minulle ja kaikille todellisille kansallissosialisteille on olemassa yksi ainoa
oppi ja oppilauselma: kansa ja isänmaa. Meidän taistelumme päämääränä on oman
rotumme ja oman kansamme olemassaolon ja lisääntymisen turvaaminen, sen lasten
elättäminen ja sen veren puhtaana pito, isänmaan vapaus ja riippumattomuus,
jotta kansamme voi kypsyä täyttämään myöskin maailmankaikkeuden Luojan sille
osoittaman kutsumuksen. Jokainen ajatus ja jokainen aate, jokainen oppi ja
kaikki tieto palvelkoot tätä tarkoitusperää. Tältä näkökannalta on myöskin
kaikkea koeteltava ja sen tarkoituksenmukaisuuden mukaan joko sitä käytettävä
tai sitten se hylättävä. Sillä tavoin ei mikään teoria voi kangistua
kuolettavaksi kirjaimeksi, koska kerran kaiken pitää palvella ainoastaan elämää.
Näin olivat Gottfried Federin johtopäätökset sinä sysäyksenä, jotka ylipäänsä
saivat minut perusteellisesti tutustumaan tähän, siihen saakka ainoastaan vähän
tuntemaani alaan. Ryhdyin taaskin lukemaan, ja nyt vasta opin oikein ymmärtämään
juutalaisen Karl Marxin elämäntyön sisällyksen ja tarkoituksen. Hänen
pääteoksensa 'Pääoma' kävi minulle nyt vasta täysin ymmärrettäväksi, aivan
samoin kuin sosiaalidemokratian taistelu kansallista talouselämää vastaan, jonka
taistelun tehtävänä on ainoastaan valmistaa maaperää todella kansainvälisen raha
ja pörssipääoman herruudelle ja valtiudelle.
Mutta vielä eräässä toisessakin suhteessa noiden kurssien seuraukset
muodostuivat minulle mitä merkittävimmiksi. Kerran sitten pyysin puheenvuoroa.
Joku kurssien osanottajista arveli täytyvän ruveta taittamaan peistä
juutalaisten puolesta ja ryhtyi heitä puolustamaan pitkässä esityksessä. Tämä
ärsytti minua hänelle vastaamaan. Saapuvilla olevista osanottajista
verrattomasti suurin osa asettui minun kannalleni. Mutta siitä oli tuloksena,
että sain muutaman päivän perästä määräyksen siirtyä erääseen siihen aikaan
Müncheniin sijoitettuna olleeseen rykmenttiin ns. valistusupseerina. Joukon kuri
oli vielä noina aikoina joltisenkin heikko. Se kärsi yhä vieläkin
sotamiesneuvostoajan jälkivaikutuksista. Vain hyvin hitaasti ja varovasti
voitiin sen vuoksi siirtyä ’vapaaehtoisesta’ kuuliaisuudesta niin kuin Kurt
Eisnerin aikaista porsasmaista komentoa kovin koreasti nimitettiin ; saattamaan
sotilaallista kuria ja alistumista jälleen voimaan. Samoin piti joukon itsensä
oppia taaskin tuntemaan ja ajattelemaan kansallisesti ja isänmaallisesti. Uuden
toimintani oli määrä ulottua näille molemmille aloille.
Ryhdyin tehtävääni innostuneena ja hartaasti. Nythän minulle yhdellä iskulla
tarjoutui tilaisuus puhua suurehkolle kuulijakunnalle; ja mitä ennen olin aina,
sitä itse tietämättäni, pelkän tunteen perusteella yksinkertaisesti otaksunut,
se tapahtui nyt: minä osasin puhua. Äänikin jo oli entisestään sen verran
parantunut, että ainakin pienissä miehistötuvissa kuului riittävän selvästi joka
paikkaan. Mistään tehtävästä en olisi voinut olla iloisempi ja tyytyväisempi
kuin tästä, sillä nythän voin, ennen eroani armeijasta, suorittaa hyödyllisiä
palveluksia juuri sen laitoksen keskuudessa, joka oli ollut tavattoman lähellä
sydäntäni: armeijan keskuudessa. Saatoinpa kehua saavuttaneeni menestystäkin:
monia satoja, jopa tuhansiakin tovereitani olen luennoitsijantoimintani aikana
johtanut takaisin oman kansansa ja isänmaansa luo. 'Kansallistin' joukon ja
saatoin tällä keinoin myöskin osaltani auttaa lujittamaan yleistä kuria. Taaskin
tulin tällöin tuntemaan koko joukon samanmielisiä tovereita, jotka sittemmin
rupesivat yhdessä muodostamaan uuden liikkeen kantajoukkoa.
