Nuori huimapää kun olin, ei minua vallattomina nulikkavuosinani mikään niin
suuresti surettanut kuin se, että olin syntynyt sellaisena aikana, joka
ilmeisestikin pystytti maineenpyhäkköjä ainoastaan rihkamankaupustelijoille tai
valtionvirkamiehille. Historiallisten tapahtumien aallot tuntuivat asettuneen
siinä määrin, että tulevaisuus todellakin näytti kuuluvan kansojen keskeiselle
rauhalliselle kilpailulle, siis rauhanomaiselle molemminpuoliselle
petkutukselle, jolloin väkivaltaisista menetelmistä oli luovuttu. Eri valtiot
alkoivat yhä enemmän muistuttaa yksityisyrittäjiä, jotka kaivavat maata
toistensa jalkojen alta, sieppailevat näiden liiketuttavia ja tilauksia ja
kaikin tavoin pyrkivät etuilemaan toistensa kustannuksella, ja kaikki tyynni oli
lavastettu yhtä kovaäänisen kuin vaarattoman meluisasti. Tätä kehitystä ei
näyttänyt ainoastaan jatkuvan, vaan se tuntui myöskin (yleisestä suosituksesta)
muuttavan koko maailman yhdeksi ainoaksi suunnattoman suureksi tavarataloksi,
jonka eteishalleihin varastoitaisiin kaikkein ovelimpien keinottelijoiden ja
kaikkein yksinkertaisimpien hallinnollisten virkamiesten rintakuvia
kuolemattomaksi muistoksi. Englantilaiset voisivat tarkoitukseen toimittaa
kauppamiehet, saksalaiset hallinnolliset virkamiehet, mutta juutalaisten kai
täytyisi uhrautua ja ruveta sen omistajiksi, koska he, oman tunnustuksensa
mukaan, eivät koskaan ansaitse mitään, vaan aina ja ikuisesti vain maksavat ja
lisäksi puhuvat useimpia kieliä.
Miksi en ollutkin syntynyt sata vuotta sitten? Vaikkapa vapaussotien aikoina,
jolloin mies oli todellakin jonkin arvoinen, vaikkei hänellä ollutkaan
gesheftiä?! Olin usein näin harmitellut mielestäni liian myöhään alkanutta
maallista vaellustani ja pitänyt odotettavissa olevaa rauhan ja järjestyksen
aikaa ansaitsemattomana kohtalon halpamaisuutena. En ollut edes poikanakaan
ollut pasifisti, ja kaikki yritykset kasvattaa minua siihen suuntaan olivat
rauenneet tyhjiin. Kuin kalevantuli taivaanrannasta leimahti sitten buurisota.
Vaanin joka päivä sanomalehtiä, ahmin sähkösanomat ja rintamatiedoitukset ja
olin kovin onnellinen saadessani, vaikkapa vain kaukaakin, nähdä tuota
Venäjän;Japanin sodan aikana olin jo huomattavasti kypsyneempi, mutta myöskin
tarkkaavampi. Olin sen suhteen jo määritellyt kantani enemmän kansallisista
syistä ja asetuin mielipiteiden vaihdossa oitis japanilaisten puolelle. Pidin
näet Venäjän tappioita myöskin Itävallan slaavien tappioina. Sen jälkeen oli
kulunut monta vuotta, ja mitä poikana olin pitänyt velttoutena ja
sairaalloisuutena, sen käsitin nyt, monta vuotta myöhemmin, myrskyä edeltäväksi
tyveneksi. Jo Wienissä oloni aikana oli Balkanin yllä levännyt sellainen kelmeä,
painostava ja ahdistava harmaus, joka tavallisesti ennustaa hirmumyrskyä ja aina
silloin tällöin siellä oli leimahtanut valonvälähdys, joka kuitenkin pian taas
sammui uhkaavaan pimeyteen. Sitten tuli Balkanin sota, ja sen mukana tuiversi
ensimmäinen tuulenpuuska yli hermostuneen kiihtyneen Euroopan. Sitä seuraava
aika painoi ihmiskuntaa raskaana painajaisena, hautoi kuin kuumeinen tropiikin
helle, niin että lähestyvän suuren tuho;onnettomuuden tuntu tuon ikuisesti
jatkuvan huolen ja ahdistuksen vuoksi lopulta muuttui suorastaan odotukseksi ja
kaipuuksi: kunpa taivas vihdoinkin päästäisi valloilleen kohtalon, joka ei enää
ollut pysähdytettävissä. Sitten jo iski ensimmäinen valtava salama maahan:
rajuilma puhkesi raivoamaan, ja taivaan jylinään sekoittui maailmansodan
patterien jyrinä. Kun uutinen arkkiherttua Frans Ferdinandin murhasta saapui
Müncheniin (istuin juuri silloin kotona ja kuulin vain summittaisen kertomuksen
tapahtumien kulusta), mieleni valtasi alussa vakava huoli, etteivät vain
surmanluodit olleet lähtöisin saksalaisten ylioppilaiden pistooleista, miesten,
jotka kuohuksissaan Itävallan kruununperijän jatkuvasta
slaavilaistamistoiminnasta tahtoivat vapauttaa Saksan kansan sen tuosta
sisäisestä vihollisesta. Saattoi heti ajatella, mitä siitä olisi ollut
seurauksena: uusi vainoamisaalto, joka nyt olisi koko maailman silmissä
näyttänyt oikeutetulta ja perustellulta. Mutta kun heti sen jälkeen kuulin
murhatyöntekijöiksi luultujen nimet ja lisäksi luin, että heidät oli todettu
serbialaisiksi, mieleeni hiipi hiljainen kammo tutkimattoman kohtalon koston
Suurin slaavien ystävä oli kaatunut slaavilaisten kiihkoilijoiden luotien
uhrina. Kenellä oli viimeksi kuluneina vuosina ollut tilaisuus tarkata Itävallan
suhdetta Serbiaan, se tuskin saattoi hetkeäkään epäillä sitä, että kivi oli nyt
lähtenyt vierimään ja ettei sitä enää mikään voinut saada pysähtymään.
Silloiselle Wienin hallitukselle tehdään vääryyttä, kun sen niskaan nykyisin
syytämällä syydetään syytöksiä sen lähettämän uhkavaatimuksen muodon ja
sisällyksen johdosta. Ei mikään muu maailman valtakunta olisi voinut samalla
paikalla ja samanlaisessa tilanteessa menetellä toisin. Itävallalla oli
etelärajallaan leppymätön verivihollinen, joka yhä lyhyemmin väliajoin uhitteli
Tonavan monarkiaa ja joka ei olisi ikinä hellittänyt, ennen kuin olisi koittanut
suotuisa hetki hävittää tuo valtakunta. Oli syytä pelätä, että tämän tilaisuuden
täytyisi tulla viimeistään vanhan keisarin kuollessa; mutta silloin monarkia ei
ehkä ylipäänsä olisi enää pystynyt tekemään vakavaa vastarintaa. Viimeksi
kuluneina vuosina koko valtio jo oli ollut niin tykkänään Frans Joosefin
henkilön varassa, että tuon valtakunnan ikivanhan ruumiillistuman kuolema olisi
varmaan suurten joukkojen käsityksen mukaan ollut samaa kuin itse valtakunnan
kuolema. Niin, slaavilaisen politiikan ovelimpiin temppuihin kuului, että se
antoi asioille sellaisen leiman, että Itävallan valtion oli olemassaolostaan
kiittäminen yksinomaan tämän hallitsijan ihmeellistä, ainoalaatuista
valtiotaitoa; ja tuo imartelu otettiin Hofburgissa sitäkin suosiollisemmin
vastaan, kun se ei ollenkaan vastannut samaisen keisarin todellisia ansioita. Ei
ollenkaan huomattu tässä ylistelyssä piilevää kärkeä. Ei huomattu tai ehkä ei
tahdottu huomata enää sielläkään, että kuta enemmän monarkia oli, niin kuin oli
tapana sanoa, tuon kaikista hallitsijoista viisaimman ylivoimaisen
hallitustaidon varassa, sitä tuhoisammaksi, kohtalokkaammaksi aseman täytyi
muodostua, kun kohtalo kerran kolkuttaisi hänenkin oveensa vaatiakseen veroaan.
Oliko vanhaa Itävaltaa ylipäänsä mahdollista ajatellakaan ilman vanhaa keisaria?
Eikö sama murhenäytelmä, joka aikoinaan kohtasi Maria Teresiaa, uusiutuisi heti
Ei, Wienin hallituspiireille tehdään todellakin vääryyttä, kun niitä moititaan
siitä, että ne yllyttivät sotaan, joka ehkä olisi voitu välttää. Sitä ei voitu
välttää, enintään siirtää pari vuotta tuonnemmaksi. Mutta se juuri oli sekä
Saksan että Itävallan politiikan kirous, että se oli aina koettanut lykätä
tuonnemmaksi välttämätöntä, väistämätöntä ratkaisua, kunnes sen lopulta oli
pakko ryhtyä taisteluun kaikkein epäsuotuisimpana ajankohtana. Voi olla varma
siitä, että jos olisi vielä tehty yritys rauhan pelastamiseksi, se olisi, saanut
sodan syttymään vieläkin epäedullisempana ajankohtana. Ei, sillä, joka ei
halunnut tätä sotaa, täytyi myöskin olla rohkeutta tehdä siitä johtopäätökset.
Mutta johtopäätöksenä olisi voinut olla vain Itävallan uhraaminen. Sota olisi
kuitenkin tullut siinäkin tapauksessa, mutta ei ehkä enää kaikkien taisteluna
meitä vastaan, vaan Habsburgien monarkian pirstoamisena. Silloin olisi täytynyt
vain päättää, mennäkö siihen mukaan vai katsoa syrjästä valmista ja antaa tyhjin
käsin kohtalon kulkea kulkuaan. Mutta juuri ne, jotka nyt kaikkein katkerimmin
kiroavat sodan puhkeamista ja ovat kaikkein viisaimpia arvosteluissaan, ovat
samoja, jotka kaikkein kohtalokkaimmalla tavalla olivat osaltaan mukana
auttamassa ohjaamaan sitä kohti.
Sosiaalidemokratia oli vuosikymmeniä harjoittanut mitä roistomaisinta
sotakiihotusta Venäjää vastaan, mutta centrum-puolue oli uskonnollisten
näkökohtien vuoksi tehnyt Itävallasta lähinnä Saksan politiikan pääkohdan ja
keskipisteen. Nyt täytyi kantaa tuon mielettömyyden seuraukset. Mitä oli
tulossa, sen täytyi tulla eikä sitä enää käynyt mitenkään välttäminen. Saksan
hallituksen syytä oli tällöin, että se, vain säilyttääkseen rauhan, aina löi
laimin suotuisan hetken, jolloin olisi pitänyt iskeä, meni sotkeutumaan liittoon
pitääkseen yllä maailmanrauhaa ja joutui siten loppujen lopuksi kokonaisen
maailmanliittokunnan uhriksi, joka maailmanrauhan säilyttämispyrkimykseen
vastasi päättävästi hankkimalla maailmansotaa.
Mutta jos Wienin hallitus olisi tuolloin antanut uhkavaatimuksensa
toisenlaisessa, lievemmässä muodossa, se ei olisi voinut enää aiheuttaa
tilanteessa mitään muutosta, paitsi ehkä sen, että kansan kiihtymys olisi sen
itsensä pyyhkäissyt pois. Sillä suurten joukkojen mielestä vielä tuonkin
uhkavaatimuksen sävy oli liian hellävarainen eikä suinkaan liian pitkälle
menevä, saati liian ankara. Joka nykyisin pyrkii tätä väittämään vääräksi, on
joko muistamaton, tyhjäaivoinen olio tai sitten valehtelija vastoin parempaa
tietoaan. Vuoden 1914 taisteluun ei, taivaan nimessä, suuria joukkoja pakotettu,
vaan koko kansa halusi sitä. Tahdottiin vihdoinkin tehdä loppu yleisestä
epävarmuudesta. Ainoastaan siten onkin ymmärrettävissä, että runsaasti kaksi
miljoonaa saksalaista miestä ja nuorukaista ilmoittautui vapaaehtoisiksi tähän
mitä ankarimpaan kamppailuun, valmiina puolustamaan lippuaan viimeiseen
Minusta itsestäni tämä hetki oli kuin vapautuminen nuoruuteni harmittavista
tuntemuksista. En tänäkään päivänä häpeä tunnustaa, että myrskyisen innostuksen
vallassa vaivuin polvilleni ja kiitin taivasta sydämeni kyllyydestä, kun se soi
minulle onnen elää tänä aikana. Oli puhjennut niin valtava vapaustaistelu, ettei
maailmassa ollut ikinä ennen nähty sen vertaista; sillä kun kohtalo oli kerran
alkanut kulkea kulkuaan, rupesi kaikkein laajimmissakin kansankerroksissa
kangastamaan vakaumus, ettei tällä kertaa ollut kysymys Serbiasta enempää kuin
Itävallastakaan, vaan Saksan kansan olemassaolosta tai häviöstä.
Viimeisen kerran moniin vuosiin kansa oli saanut selkeänäköisyyden lahjan
nähdessään oman tulevaisuutensa. Niinpä tuli heti jättiläiskamppailun alussa
innostuksen hurmioon myöskin välttämätön vakava pohjasävy; sillä ainoastaan sen
seikan ansiosta tuosta kansallisesta noususta kehittyi jotakin enempää kuin
pelkkä hetken innostus. Vakavuus olikin liiankin välttämätöntä; eihän tuohon
aikaan ylipäänsä ollenkaan kuviteltukaan, miten kauan alkanut taistelu
mahdollisesti tulisi kestämään. Haaveiltiin jo oltavan taas kotona talven
tullen, jatkamassa taaskin rauhan töitä. Mitä ihminen hartaimmin haluaa ja
toivoo, sen hän uskoo. Kansan ehdoton enemmistö oli ollut jo aikoja tuskastunut
ainaiseen epävarmuuteen; niinpä oli aivan itsestään selvää, ettei enää uskottu
Itävallan;Serbian selkkauksen rauhallista ratkaisua mahdolliseksi, vaan
toivottiin, että siitä vihdoinkin tulisi lopullinen välienselvittely. Noihin
miljooniin kuuluin minäkin. Tuskin oli tieto murhatyöstä ehtinyt Müncheniin,
ennen kuin mieleeni heti paikalla välähti kaksi ajatusta: ensikseenkin, että
sota oli lopultakin välttämätön, mutta samalla myös, että nyt Habsburgien
valtakunnan oli pakko pysyä sopimuksessaan; sillä kaikkein eniten olin pelännyt
sellaista mahdollisuutta, että Saksa itse voisi joskus, ja mahdollisesti juuri
seurauksena samasta liitosta, joutua selkkaukseen Itävallan antamatta siihen
suoranaisesti aihetta ja että Itävallan valtiolla ei silloin ; sisäpoliittisista
syistä ; olisikaan voimaa päättää asettua liittolaistaan tukemaan. Valtakunnan
slaavilainen enemmistö olisi heti paikalla ruvennut sellaista päätöstä estämään
ja antanut ennen koko valtion pirstoutua raunioiksi kuin suonut liittolaiselle
tämän vaatimaa apua. Tuo vaara oli nyt poistunut. Vanhan valtakunnan täytyi
taistella, tahtoipa tai oli tahtomatta.
Oma suhtautumiseni selkkaukseen oli myöskin yksinkertainen ja selvä; minun
mielestäni ei taistellut Itävalta saadakseen Serbialta hyvitystä, vaan Saksa
olemassaolonsa puolesta, Saksan kansa elämästä tai kuolemasta, vapauden ja
tulevaisuuden puolesta. Bismarckin työn täytyi nyt taistella; mitä isät olivat
aikoinaan sankariverensä hinnalla hankkineet taisteluissa Weissenburgista,
Sedaniin ja Pariisiin saakka, se täytyi nuoren Saksan nyt uudelleen ansaita.
Mutta jos siitä taistelusta suoriuduttaisiin voitollisesti, silloin meidän
kansamme olisi jälleen astunut ulkonaisen mahtavuudenkin puolesta suurten
kansakuntien joukkoon; silloin vasta Saksan valtakunta voisi olla mahtavana
rauhan turvana tarvitsematta silti niukentaa rauhan vuoksi lastensa
Poikana ja nuorukaisena olin aikoinani monen monet kerrat toivonut saavani
ainakin kerran elämässäni osoittaa teoin, ettei kansallinen innostus minun
kohdaltani ollut suinkaan tyhjä harhaluulo. Minusta tuntui usein melkeinpä
synniltä huutaa hurraata, kun ei ehkä ollut sisäistä oikeutta siihen; sillä
kukapa saisi käyttää tuota sanaa, ennen kuin oli sitä ainakin kerran ensin
koettanut siellä, missä leikki on kerta kaikkiaan lopussa ja kohtalon
jumalattaren armoton käsi ryhtyy punnitsemaan kansakuntia ja ihmisiä
tutkistellen heidän mielialansa totuutta ja pysyväisyyttä? Oma sydämeni samoin
kuin miljoonien toisten miesten sydämet oli tulvillaan ylpeää intoa, koska nyt
vihdoinkin pääsin vapautumaan tuosta lamauttavasta tunteesta. Olin niin monet
kerrat laulanut ’Deutschland über alles’ ja huutanut ’Heil’ täyttä kurkkua, että
mielestäni tuntui melkeinpä kuin taannehtivalta armonosoitukselta, että nyt sain
luvan astua Kaikkivaltiaan Tuomarin tuomioistuimen eteen todistajana
vahvistamaan tuon mielialani todeksi ja totuudenmukaiseksi. Heti ensi hetkestä
olin näet lujasti päättänyt, että heti sodan tullessa ; jota pidin
välttämättömänä ; panen paikalla kirjat syrjään. Mutta samoin tiesin myöskin,
että minun paikkani täytyi olla siellä, missä sisäinen ääneni oli kerta
kaikkiaan osoittanut sen olevan. Itävallasta olin lähtenyt pois ensi sijassa
poliittisista syistä; mikäpä silloin oli selvempää, kuin että nyt, taistelun
alkaessa, minun oli pakko menetellä kerta kaikkiaan noiden tunteiden mukaisesti!
En tahtonut taistella Habsburgien valtion puolesta, mutta olin valmis koska
tahansa kuolemaan oman kansani ja sen valtakunnan puolesta, joka oli sen
Elokuun 3 p:nä lähetin anomuksen suoraan hänen majesteetilleen Baijerin
kuninkaalle Ludvig III:lle pyytäen päästä johonkin baijerilaiseen rykmenttiin.
Kabinettikansliassa oli noina päivinä varmasti yllin kyllin puuhaa; sitä
suurempi oli iloni, kun jo heti seuraavana päivänä sain vastauksen anomukseeni.
Kun kädet vavisten avasin kirjeen ja luin, että anomukseeni päästä
baijerilaiseen rykmenttiin oli suostuttu, ei riemullani ja kiitollisuudellani
ollut rajoja lainkaan. Muutamaa päivää myöhemmin minulla oli niskassa asetakki,
jonka jouduin riisumaan vasta kuuden vuoden kuluttua. Nyt alkoi minulle samoin
kuin varmaankin jokaiselle saksalaiselle koko maisen elämäni unohtumattomin ja
suurenmoisin aika. Tuon jättimäisen kamppailun tapahtumien rinnalla häipyi
kaikki entinen merkityksettömään tyhjyyteen. Ylpeää alakuloisuutta tuntien
ajattelen juuri näinä päivinä, jolloin noista valtavista tapahtumista tulee
kuluneeksi kymmenen vuotta, kansamme alkavan sankarikamppailun ensimmäisiä
viikkoja, joissa kohtalo armollisuudessaan salli minunkin olla mukana. Kuva
toisensa jälkeen soluu ohitseni, ikään kuin kaikki olisi tapahtunut vasta
eilispäivänä; näen itseni rakkaiden toverieni parissa asetakki yllä, sitten
ensimmäisen lähdön kasarmista, harjoitukset jne., kunnes rintamalle lähdön päivä
viimein koitti. Yksi ainoa huoli kiusasi minua samoin kuin monen monia muitakin
tuona aikana: ettemme vain mahda tulla rintamalle liian myöhään! Tuo ajatus
yksin kiusasi usein niin, ettei antanut mielenrauhaa. Jokaisen uuden sankarityön
johdosta tunnettuun voitonriemuun sekoittui siten pisara katkeruutta, koska
jokaisen voiton mukana tietenkin kasvoi myöhästymisen vaara.
Vihdoin viimein koitti sitten se päivä, jolloin lähdimme Münchenistä
ryhtyäksemme suorittamaan velvollisuuttamme. Ensi kerran näin sitten Reinin,
ajaessamme sen hiljaisten aaltojen vartta länttä kohti suojelemaan tätä
saksalaista virtain virtaa vanhan vihollisen saaliinhimolta. Nousevan auringon
lempeiden säteiden kimmeltäessä aamu;usvan hienojen harsojen läpi Niederwaldin
muistomerkissä kajahti vanha Reinin vartio loppumattoman pitkästä
sotilasjunasta aamutaivasta kohti, ja rintani oli pakahtumaisillaan. Ja sitten
seuraa kostea, kylmä yö Flanderissa, jonka läpi marssimme äänettöminä, ja
auringon alkaessa sukeltautua esiin usvista viheltää äkkiä rautainen tervehdys
päämme päällä, ja terävästi pamahtaen iskevät pienet luodit riviemme väliin
ryöpyttäen kosteaa maata; mutta ennen kuin pieni savuhattara on haihtunut,
kaikuu kahdestasadasta kurkusta ensimmäinen hurraahuuto ensimmäistä kuoleman
viestiä vastaan. Mutta sitten alkoi rätistä ja jyristä, viheltää ja ulvoa, ja
silmät kuumeisina palaen syöksyi nyt jokainen eteenpäin, nopeammin, yhä vain
nopeammin, kunnes vihdoin yli juurikaspeltojen ja pensasaitojen pääsimme sinne
saakka, missä taistelu alkoi, taistelu mies miestä vastaan. Mutta kaukaa kuului
korviimme laulun säveliä, ne lähenivät lähenemistään, hyppäsivät komppaniasta
toiseen, ja samassa silmänräpäyksessä, jolloin kuolema alkoi niittää satoaan
meidän riveistämme, laulu ehti meidän kohdallemme, ja nyt mekin saatoimme sitä
eteenpäin: ’Deutschland, Deutschland, über alles, über alles in der Welt!’
Neljän päivän perästä palasimme takaisin. Itse astuntamme oli muuttunut.
Seitsentoistavuotiaat pojat olivat nyt kuin aikuisia miehiä. Listin rykmentin
vapaaehtoiset eivät ehkä olleet ehtineet oikein vielä oppia taistelemaan, mutta
kuolla he osasivat kuin vanhat sotamiehet. Sellaista oli alku.
Sillä tavalla jatkui sitten vuodesta vuoteen; mutta taisteluromantiikan tilalle
oli tullut kauhu. Innostus jäähtyi vähitellen, ja ylipursuavan riemun tukahdutti
kuolemanpelko. Koitti aika, jolloin jokainen joutui käymään taistelua
itsesäilytysvaiston ja velvollisuuden vaatimuksen välillä. En itsekään säästynyt
tuosta taistelusta. Aina kuoleman niittäessä satoaan pyrki jokin epämääräinen
kapinoimaan, pyrki näyttäytymään järjen vaatimukselta heikon ruumiin silmissä,
mutta se oli kuitenkin vain pelkuruutta, joka sellaisiin valeverhoihin
naamioituneena koetti saada miehen kiedotuksi pauloihinsa. Siinä alkoi
todellinen kissanhännänveto, ja useinkin ratkaisi voiton vasta viimeinen
omantunnon hitunen. Kuta enemmän varovaisuuteen kehoittava ääni pyrki kuuluviin,
kuta äänekkäämmin ja hartaammin se houkutteli, sitä jyrkemmäksi kasvoi
vastarinta, kunnes velvollisuudentunto vihdoin lopuksi pitkällisen kamppailun
jälkeen pääsi voitolle. Jo talvella 1915/16 oli tämä taistelu ratkaistu omalta
kohdaltani. Tahto oli loppujen lopuksi päässyt ehdottomaksi valtiaaksi.
Ensimmäisinä päivinä olin rientänyt rynnäkköön riemuiten ja hymyillen muiden
mukana, nyt olin levollinen ja päättäväinen. Mutta se olikin sellaista, mikä
pysyi. Vasta nyt kohtalo saattoi siirtyä viimeisiin kokeisiinsa hermojen
katkeamatta tai ymmärryksen sekaantumatta.
Nuoresta vapaaehtoisesta oli tullut vanha sotilas. Mutta tällainen muutos oli
tapahtunut koko armeijassa. Se oli lähtenyt vanhana ja karaistuneena ikuisista
taisteluista, ja ne, jotka eivät jaksaneet myrskyä kestää, murtuivat sen
painosta. Nyt vasta tätä armeijaa saattoi arvostella. Nyt, kolmen, neljän vuoden
kuluttua, jona aikana se oli heitetty taistelusta toiseen, aina kamppaillen
lukumääräistä samoin kuin aseidenkin ylivoimaa vastaan, nähden nälkää ja kärsien
kaikenlaista puutetta, nyt oli aika tullut koetella tämän ainoalaatuisen
armeijan kuntoa. Vaikka kuluisi vuosituhansia, ei koskaan voida puhua eikä
kertoa sankaruudesta muistamatta maailmansodassa taistellutta Saksan armeijaa.
Silloin sukeltautuu esiin menneisyyden harsoista harmaiden teräskypäräin
rautainen rintama koskaan horjumattomana, koskaan väistymättömänä, kuin
kuolemattomuuden muistomerkkinä. Mutta niin kauan kuin saksalaisia elää tässä
maailmassa, he muistavat, että nuo olivat aikoinaan heidän oman kansansa poikia.
Olin siihen aikaan sotilas enkä halunnut politikoida. Se ei totta tosiaan
ollutkaan sopiva aika sellaiseen. Vielä tänä päivänäkin tunnen varmana
vakaumuksenani, että vähäpätöisinkin hevosmies teki isänmaalleen enemmän
arvokkaita palveluksia kuin paraskaan, sanokaamme parlamentaarikko. En ole
koskaan vihannut noita jaarittelijoita niin hartaasti kuin juuri tuona aikana,
jolloin jok'ikinen oikea mies, jolla oli jotakin sanomista, huusi sen
viholliselle päin naamaa tai järkevästi kyllä piti kielensä kurissa ja täytti
ääneti velvollisuutensa paikalla tai toisella. Niin, tuohon aikaan vihasin
kaikkia noita poliitikkoja ja jos minulla olisi ollut siihen valta, olisi heti
paikalla pantu pystyyn parlamentaarinen lapiopataljoona; silloinpahan olisivat
kerrankin saaneet jaaritella omassa joukossaan ihan sydämensä halusta ja
mielensä mukaan pääsemättä rehellisiä kunnon ihmisiä ärsyttämään, saati
En siis halunnut siihen aikaan tietää mitään politiikasta, mutta en kuitenkaan
malttanut olla määrittelemättä kantaani erinäisten ilmiöiden suhteen, jotka
kerta kaikkiaan koskivat koko kansaamme, mutta erikoisesti meitä sotilaita.
Sisimmässäni minua suututti silloin kaksi asiaa, joita pidin vahingollisina. Jo
heti ensimmäisten voitonsanomien saavuttua alkoivat eräät tietyt sanomalehdet
hitaasti ja alussa ehkä monenkaan huomaamatta tiputtaa muutaman pisaran
karvautta yleisen innostuksen sekaan. Se naamioitiin eräänlaisen hyvänsuopeuden
ja näennäisesti hyvän tarkoituksen, jopa tavallaan hiukan kuin huolestumisen
verhoon. Tunnettiin epäilyksiä voittojen kovin ylenpalttisen juhlimisen
johdosta. Pelättiin muka, ettei sellainen muoto ollut niin suuren kansakunnan
arvon mukaista eikä niin ollen vastannut sitä.
Saksalaisten sotamiesten urhoollisuus ja sankarillisuushan olivat itsestään
selviä asioita, niin ettei sen vuoksi huolinut antaa itseään houkutella noin
harkitsemattomiin riemun purkauksiin, jo ulkomaidenkaan vuoksi, joita enemmän
miellytti hiljaisempi, arvokkaampi ilon muoto kuin moinen hillitön riemu, jne.
Ja lopuksi meidän saksalaisten ei pitänyt unohtaa, ettemme me olleet sotaa
tarkoittaneet ja ettei meidän siis pitänyt hävetä, vaan tunnustaa avoimesti ja
miehekkäästi, että olimme joka hetki valmiit tekemään kaikkemme ihmiskunnan
sovittamisen puolesta. Sen vuoksi ei muka ollut viisasta tahrata armeijan töiden
puhtautta huutamalla niistä liiaksi, koska muu maailma ei tietenkään voisi
osoittaa suurtakaan ymmärtämystä moista menettelyä kohtaan. Mitään ei muka
ihailla niin suuresti kuin sitä, miten vaatimattomasti todelliset sankarit
ääneti ja rauhallisesti ; unohtivat tekonsa, sillä siihen juuri tuolla kaikella
pyrittiin. Sen sijaan, että tuollaisia kirjoittajalurjuksia olisi tartuttu
pitkistä korvista kiinni, raahattu heidät korkean puun alle ja ripustettu siihen
nuoran jatkoksi, jottei riemuitseva ja juhliva kansa enää olisi voinut loukata
noiden kynäritareiden esteettisiä tunteita, alettiin tosiaankin kehoitella
luopumaan moisesta sopimattomasta voitonriemun muodosta. Ei ollut hämärintäkään
aavistusta siitä, että jos tuollainen innostus on kerran tukahdutettu, sitä ei
voi enää tarpeen mukaan saada herätetyksi. Se on aivan kuin päihtymystä, ja sitä
on pidettävä yllä ennallaan samassa tilassa. Mutta miten voitaisiin ilman
innostuksen voimaa kestää taistelua, jonka inhimillisesti mitaten täytyi asettaa
aivan tavattomat vaatimukset kansakunnan sielullisille ominaisuuksille? Itse
puolestani tunsin suurten joukkojen sisäisen ajattelutavan aivan liian hyvin
voidakseni olla tietämättä, ettei moisen esteettisen ylevyyden voimalla voida
kohentaa sitä tulta, joka oli välttämätön pitämään raudan kuumana. Käsittääkseni
oli suorastaan järjetöntä, ettei tehty mitään intohimojen kiehuvan kuumuuden
kohottamiseksi vielä entisestäänkin; mutta että vielä kaupanpäällisiksi
pyrittiin hillitsemään kaikeksi onneksi jo olemassa olevaa innostusta, sitä en
yksinkertaisesti kyennyt ymmärtämään.
Toiseksi sitten mieltäni kuohutti se asenne, johon katsottiin hyväksi asettua
marxilaisuuden suhteen. Minun käsitykseni mukaan siten ainoastaan osoitettiin,
ettei tuosta ruttotaudista ollut pienintäkään käsitystä. Näytti ihan tosissaan
uskottavan, kun vakuutettiin, ettei tunnettu enää mitään puolueita, että
marxilaisuus oli saatu palautetuksi järkiinsä ja pidättyväisyyteen. Ettei tässä
ole ylipäänsä kysymys ollenkaan puolueesta, vaan opista, joka pakosta johtaa
koko ihmiskunnan tuhoon, sitä oli sitäkin mahdottomampi käsittää, koska
sellaista ei kuulla juutalaisuuden hapattamissa Saksan yliopistoissa ja kun
liiankin monet varsinkin maan korkeimmat virkamiehet eivät ulkoaopitussa,
tylsämielisessä omahyväisyydessään katso maksavan vaivaa ottaa kirjaa käteen
oppiakseen mitään sellaista, mikä ei nimenomaan aikoinaan kuulunut heidän
käymänsä korkeakoulun opetusaineisiin. Kaikkein mahtavinkin mullistus menee
noilta hyväpäisiltä miehiltä kokonaan ohi, pienintäkään jälkeä jättämättä, minkä
johdosta valtionlaitokset enimmäkseen laahautuvatkin ontuen yksityisten
laitosten jäljessä. Heihin sopii totisesti kaikkein parhaiten vanha sananlasku:
he eivät ymmärrä sellaisesta enempää kuin sika hopealusikasta. Muutamat harvat
poikkeukset tässäkin vain vahvistavat sääntöä. Oli vertaansa vailla olevaa
tylsyyttä, että elokuun päivinä v. 1914 Saksan työväki samaistettiin
marxilaisuuden kanssa. Saksalaiset työläiset olivat tuona ajankohtana
tempautuneet irti tuon myrkyllisen taudin otteesta, koska he muuten eivät olisi
ylimalkaan koskaan voineet koko taisteluun ryhtyä. Mutta oltiin tarpeeksi
typeriä ajattelemaan, että marxilaisuus mikä nykyisin oli muuttunut
kansallismieliseksi; neronleimaus, joka vain osoittaa, ettei noina pitkinä
vuosina ainoakaan virallisista valtion johtomiehistä ollut havainnut maksavan
vaivaa tutkia tuon opin sisäistä olemusta, koska sellaista mielettömyyttä tuskin
olisi muuten voinut tapahtua.
Marxilaisuus, jonka lopullisena päämääränä on ja pysyy kaikkien ei;juutalaisten
kansallisvaltioiden hävittäminen, joutui kauhukseen kokemaan, että Saksan
työväestö, jonka se luuli saaneensa pauloihinsa heinäkuun päivinä v. 1914 heräsi
ja riensi hetki hetkeltä yhä runsaslukuisempana asettumaan isänmaan
palvelukseen. Muutamassa päivässä oli tuon häpeällisen, inhottavan
kansanpetoksen koko sumutus ja huijaus haihtunut, revennyt riekaleiksi,
juutalaiset johtajalurjukset olivat äkkiä yksin ja hylättyinä, ikään kuin ei
koko kuudenkymmenen vuoden ajan joukoille syötetystä mielettömyydestä ja
perättömistä puheista olisi ollut enää tähteenä hivenkään. Se oli kaamea hetki
niille, jotka olivat Saksan kansan työväestöä pettäneet. Mutta niin pian kuin
johtajat havaitsivat uhkaavan vaaran, he kiireimmän kauppaa vetivät valheen
näkymättömäksi tekevän taikalakin korvilleen ja teeskentelivät röyhkeästi
ottavansa muka osaa kansalliseen nousuun. Nyt olisi ollut sopiva hetki ryhtyä
toimenpiteisiin juutalaisten kansanmyrkyttäjien koko petollista joukkiota
Nyt heille olisi pitänyt lukea lyhyt laki välittämättä vähääkään siitä
mahdollisesti nousevasta huudosta ja porusta. Elokuussa v. 1914 oli kaikki
juutalaisten lörpötys kansainvälisestä yhteenkuuluvaisuudesta yhdellä iskulla
haihtunut Saksan työväestön päästä, ja sen sijaan alkoivat jo muutamaa viikkoa
myöhemmin amerikkalaiset shrapnellit lähetellä veljeyden siunauksiaan
marssirivistöjen kypäröihin. Tunnollisen valtionhallituksen velvollisuus olisi
nyt ollut, kun saksalaiset työmiehet olivat taaskin löytäneet tien oman kansansa
luo, raivata armottomasti pois ne, jotka olivat heitä kiihottaneet tuota kansaa
vastaan. Kun parhaat miehet kaatuivat rintamilla, olisi kotona ainakin voitu
hävittää syöpäläiset. Sen sijaan hänen majesteettinsa keisari itse ojensi
kätensä vanhoille rikollisille ja siten säästi nuo kansakunnan salakavalat
salamurhaajat suoden heille mahdollisuuden saada jälleen malttinsa takaisin.
Nyt siis käärme saattoi jatkaa työtään, varovammin kuin ennen, mutta sen vuoksi
vain entistäkin vaarallisempana. Rehellisten ihmisten uneksiessa linnarauhasta
nuo valapattoiset pahantekijät järjestivät vallankumouksen. Kävin sisimmässäni
yhä tyytymättömämmäksi, kun silloin päätettiin noudattaa peloittavaa
puolinaisuutta; mutta että loppu muodostuisi niin hirvittäväksi, sitä en olisi
itsekään vielä siihen aikaan pitänyt mahdollisena. Mitä siis olisi pitänyt
tehdä? Olisi pitänyt heti paikalla teljetä koko liikkeen johtomiehet lukkojen ja
telkien taakse, nostaa heitä vastaan syyte ja vapauttaa kansakunta heistä. Olisi
pitänyt arkailematta asettaa kaikki sotilaalliset voimakeinot käytäntöön, jotta
tuo rutto olisi saatu juurineen kitketyksi pois. Puolueet olisi pitänyt
lakkauttaa, valtiopäivät palauttaa järkiinsä, tarpeen vaatiessa vaikka pistimien
avulla, tai mieluimmin hajoittaa heti paikalla. Samoin kuin tasavalta saa
nykyisin lakkauttaa puolueita, samoin olisi silloinkin, ja paremmin perustein,
täytynyt turvautua tähän keinoon. Silloinhan oli sentään kysymyksessä koko
kansan olemassaolo tai tuho! Tosin kyllä sukelsihan samalla esiin toinen
kysymys: Voiko ylipäänsä henkisiä aatteita hävittää miekalla? Voiko
maailmankatsomuksia vastaan taistella käyttämällä raakaa väkivaltaa? Jo tuona
ajankohtana tein monestikin itselleni tuon kysymyksen. Kun tarkoin tutkii ja
punnitsee samankaltaisia tapauksia, joita tapaa historiassa, varsinkin
uskonnollisella pohjalla, päätyy seuraavaan periaatteelliseen käsitykseen:
Käsityksiä ja aatteita samoin kuin liikkeitä, joilla on tietty henkinen pohja,
olipa se oikea tai väärä, voi tiettynä ajankohtana niiden synnystä lukien
murskata teknillisluontoisia voimakeinoja käyttämällä ainoastaan siinä
tapauksessa, että nuo ruumiilliset aseet ovat samalla uuden sytyttävän
ajatuksen, aatteen tai maailmankatsomuksen kannattajina.
Väkivallan käyttö yksin, kun sen edellytyksenä ei ole henkisen perusajatuksen
käyttövoimaa, ei voi koskaan johtaa aatteen eikä sen leviämisen loppumiseen
muussa tapauksessa kuin että aatteen viimeinenkin kannattaja raivataan pois ja
sen viimeinenkin perinne hävitetään. Tämä kuitenkin merkitsisi useimmissa
tapauksissa, että sellainen valtioruumis samalla poistuu valtapoliittisen
merkityksen piiristä, usein loppumattoman pitkäksi ajaksi, väliin ainiaksikin;
sillä sellainen veriuhrihan kohtaa, niin kokemus osoittaa, kansakunnan parasta
osaa, koska näet jokainen vaino, joka tapahtuu ilman henkisiä edellytyksiä,
tuntuu siveellisesti epäoikeutetulta ja nostattaa juuri kansan arvokkaimmat
ainekset vastarintaan, mutta se vuorostaan johtaa siihen, että nämä omaksuvat
epäoikeutetusti vainotun liikkeen henkisen sisällön. Monet tekevät näin
pelkästään sen vuoksi, että heissä herättää vastustushalua se, että aatetta
koetetaan musertaa raa'alla väkivallalla. Mutta siten sisäisten kannattajien
joukko kasvaa samassa määrin kuin vaino kiihtyy. Siispä voidaan uuden opin
täydellinen tuhoaminen toteuttaa ainoastaan panemalla toimeen niin laaja ja
lakkaamatta laajeneva raivaustyö, että tällöin asianomainen kansa tai valtio
lopulta joutuu menettämään kaiken todella arvokkaan verensä. Mutta sellainen
kostaa itsensä, koska ns. sisäinen puhdistus kylläkin voidaan toimittaa, mutta
vain yleisen voimattomuuden ja heikkouden kustannuksella. Mutta sellainen
menettelytapa on aina jo ennakolta tuomittu tuloksettomaksi, jos se oppi, jota
vastaan aiotaan taistella, jo on sivuuttanut tietyn ahtaan piirin. Senpä vuoksi
onkin tässä tapauksessa – niin kuin kaikessa kasvussa ; varhaisin lapsuudenaika
pahimmin alttiina tuhon mahdollisuudelle, kun taas vastustuskyky karttuu vuosien
mukana, väistyäkseen vasta vanhuudenheikkouden alkaessa taas uuden nuorison
tieltä, joskin toisessa muodossa ja toisista syistä. Todellisuudessa kuitenkin
johtavat melkein kaikki yritykset raivata tieltä jokin oppi ja sen
organisatorinen vaikutus väkivallalla ilman henkistä perustaa epäonnistumiseen,
jopa ne päättyvät sangen usein juuri päinvastoin kuin on toivottu, seuraavasta
Kaikkein ensimmäisenä edellytyksenä taistelulle alastoman väkivallan asein on ja
pysyy taistelun hellittämättömyys. Se merkitsee, että ainoastaan mikäli jonkin
opin tms. tukahduttamiseksi käytetään jatkuvasti samoja menettelytapoja, on
tarjona mahdollisuus, että tarkoituksessa onnistutaan. Mutta niin pian kuin
tällaisessa tapauksessa väkivalta horjuen vaihtelee leväperäisyyden kanssa, se
oppi, jota yritetään tukahduttaa, ei ainoastaan yhä uudelleen sukeltaudu esiin,
vaan silloin se pystyy saamaan uusia arvoja jokaisesta vainosta, koska sellaisen
sorron aallon laskeuduttua kestetyistä kärsimyksistä johtunut mieltenkuohu
hankkii vanhalle opille uusia kannattajia, samalla kuin sen vanhat kannattajat
entistä uhemmin ja sisukkaammin pitävät siitä kiinni, jopa luopiotkin, vaaran
mentyä ohi, pyrkivät palaamaan takaisin entiselle kannalleen. Menestyksen
saavuttamisen ensimmäisenä edellytyksenä on, että väkivaltaa käytetään aina ja
joka aika tasaisesti. Mutta moinen sitkeys ja hellittämättömyys on kuitenkin
aina vain tietyn henkisen vakaumuksen tulos. Kaikki väkivalta, jolla ei ole
vastineena lujaa henkistä perustaa, pysyy horjuvana ja epävarmana. Siitä puuttuu
sitä kestävyyttä ja lujuutta, joka voi pohjautua ainoastaan kiihkoisaan
maailmankatsomukseen. Se on jonkun yksilön aina vireessä olevan tarmon ja
häikäilemättömän päättäväisyyden heijastusta, mutta niin ollen se on juuri
henkilöllisyyden ja sen olemuksen, laadun ja voimakkuuden vaihtelujen varassa.
Tämän lisäksi tulee vielä muutakin:
Mikään maailmankatsomus, olipa se uskonnollis; tai valtiollisluonteinen ; väliin
on rajaa vaikea määritellä ; ei taistele niinkään paljon vastakkaisen
aatemaailman kielteisen tuhoamisen vuoksi kuin pikemminkin ajaakseen
myönteisesti omansa voittoon. Mutta niin ollen sen taistelu ei ole niinkään
paljon puolustusta kuin hyökkäystä. Siten sillä jo on etuna se, että päämaali on
määrätty, koska tuo päämäärä kerran , merkitsee oman aatteen voittoa, jota
vastoin toisaalta on vaikea määritellä, milloin voidaan pitää kielteistä
päämäärää, vihollisen opin tuhoamista, saavutettuna ja taattuna. Jo siitä syystä
muodostuu jonkin maailmankatsomuksen hyökkäys suunnitelmallisemmaksi, mutta
myöskin väkivaltaisemmaksi kuin sen puolustus; samoin myös tässä niin kuin
ylipäänsäkin päästään ratkaisuun hyökkäyksen eikä puolustuksen avulla. Taistelu
voimakeinoin henkistä valtaa vastaan on kuitenkin siihen saakka ainoastaan
puolustusta, kunnes miekka itse ilmestyy uuden henkisen opin kannattajaksi,
julistajaksi ja levittäjäksi. Yhteenvetona voidaan siis todeta seuraavaa:
Jok'ikinen maailmankatsomuksen vastustamisyritys voimakeinoin raukeaa lopulta
tyhjiin, jollei taistelu muodostu hyökkäykseksi uuden henkisen asenteen
puolesta. Ainoastaan milloin kaksi maailmankatsomusta kamppailee keskenään,
voivat raa'an väkivallan aseet, sisukkaasti ja arastelematta käytettyinä,
tuottaa voiton sille puolelle, joka niitä käyttää tukenaan. Mutta juuri siitä
syystä taistelu marxilaisuutta vastaan on tähän saakka yhä rauennut tyhjiin.
Juuri tästä johtui, että Bismarckinkin sosialistilait loppujen lopuksi kaikesta
huolimatta jäivät ja että niiden täytyi jäädä tehottomiksi. Puuttui uuden
maailmankatsomuksen perustaa, jonka nousun puolesta taistelua olisi voitu käydä.
Sillä että joutava jaaritus valtion arvovallasta tai rauhasta ja järjestyksestä
voisi olla sopivana perustana ja henkisenä kiihokkeena taisteluun elämästä ja
kuolemasta, sellaista pystyy keksimään ainoastaan korkeiden
ministeriönvirkamiesten sananparreksi muuttunut viisaus.
Mutta koska tästä taistelusta puuttui todellista henkistä kannattavaa voimaa,
Bismarckinkin täytyi jättää sosialistilakiensa toteuttaminen sen laitoksen
huomaan ja hoiviin, joka itse jo oli marxilaisen ajattelutavan tuote.
Jättäessään marxilaisuutta vastaan käymänsä sodan kohtalon porvarillisen
demokratian hyvän tahdon varaan rautakansleri pani pukin kaalimaan vartijaksi.
Kaikki tämä oli vain periaatteellisen marxilaisvastaisen, myrskyisen ja
valloitushaluisen uuden maailmankatsomuksen puutteen välttämätöntä seurausta.
Sen vuoksi oli Bismarckin taistelusta tuloksena vain ankara pettymys. Mutta
mahtoivatkohan olosuhteet maailmansodan aikana tai sen alkaessa olla
toisenlaiset? Eivät olleet, valitettavasti. Kuta enemmän tuohon aikaan pohdin
ajatusta, että eri valtioiden hallitusten oli välttämättä muutettava
suhtautumistaan sosiaalidemokratiaan, joka oli marxilaisuuden silloinen
ruumiillistuma, sitä selvemmin tunsin tuon opin käyttökelpoisen korvauksen
puutteen. Mitä aiottiin suurille joukoille antaa, edellyttäen että
sosiaalidemokratia saataisiin kukistetuksi? Ei ollut olemassa mitään sellaista
liikettä, jonka olisi voinut odottaa
onnistuvan vetää vaikutuspiiriinsä suuremmassa tai pienemmässä määrin ilman
johtajia jääneiden työläisten suuret joukot. On mieletöntä ja enemmän kuin
typerää uskoa, että luokkapuolueesta eronneet kansainväliset kiihkoilijat käden
käänteessä liittyisivät johonkin porvarilliseen puolueeseen, siis uuteen
luokkajärjestöön. Sillä niin epämiellyttävää kuin tämä voi ollakin eri
järjestöistä, ei kuitenkaan käy kieltäminen, että porvarillisten poliitikkojen
hyvin suuren osan mielestä luokkarajat ovat aivan itsestään selvä asia, niin
kauan kuin ne eivät ala poliittisesti vaikuttaa heidän vahingokseen. Tämän
tosiseikan kieltäminen todistaa ainoastaan valehtelijoiden julkeutta, mutta myös
Ylimalkaan pitää visusti varoa pitämästä suuria joukkoja typerämpinä kuin ne
ovat. Poliittisissa asioissa osuu useinkin tunne oikeampaan ratkaisuun kuin
ymmärrys. Sen käsityksen vastapainoksi, että joukkojen typerä kansainvälinen
asennoituminen osoittaa kyllin selvästi tuon tunteen epäluotettavuuden, voi heti
mitä perusteellisimmin asettaa sen yksinkertaisen huomautuksen, ettei
pasifistinen demokratia ole suinkaan vähemmän mieletöntä, mutta että sen
kannattajat melkein kauttaaltaan ovat peräisin porvarillisesta leiristä. Niin
kauan kuin miljoonat porvarit joka aamu hartaina palvovat juutalaisia
demokraattisia lehtiään, sopii noille herroille kovin huonosti, että
laskettelevat sukkeluuksia toverien kustannuksella, jotka loppujen lopuksi
ahtavat itseensä samaa roskaa, vaikka vain eri tavalla valmistettuna. Molemmissa
tapauksissa on tehtailijana sama juutalainen.
Tulee siis erittäin visusti varoa kiistämästä kerta kaikkiaan olemassa olevia
seikkoja. Se tosiasia, että luokkakysymys ei suinkaan koske yksinomaan
aatteellisia ongelmia, niin kuin varsinkin ennen vaaleja tekisi mieli uskotella,
ei ole kiellettävissä. Saksan kansan suuren osan piintyneet säätyennakkoluulot
samoin kuin ennen kaikkea käsityöntekijöiden väheksyminen ovat ilmiöitä, jotka
eivät ole suinkaan lähtöisin unissakävijöiden aivoista. Osoittaa muuten,
ottamatta tätä ollenkaan huomioon, Saksan ns. älymystön heikkoa ajatuskykyä, kun
juuri noissa piireissä ei käsitetä, ettei sellainen asiaintila, joka ei kyennyt
estämään marxilaisuuden kaltaista ruttoa syntymästä, alunkaan pystynyt
valtaamaan menetettyä takaisin. Porvarilliset puolueet, niin kuin ne itseään
nimittävät, eivät enää ikinä pysty kiinnittämään kurjaliston joukkoja,
proletaareja, omaan leiriinsä, koska tässä on vastakkain kaksi eri maailmaa;
niitä erottavat rajat ovat osittain luonnolliset, osittain keinotekoiset, mutta
niiden suhde toisiinsa ei voi olla mikään muu kuin taistelu. Noista kahdesta
voittaa nuorempi ; ja se nuorempi on marxilaisuus. Tosiasiallisesti oli taistelu
sosiaalidemokratiaa vastaan kylläkin ajateltavissa v. 1914, mutta oli
epäiltävää, miten kauan sellaista asiaintilaa olisi voitu pitää voimassa, kun ei
ollut olemassa mitään käytännöllistä korviketta. Siinä oli suuri aukko.
Tähän käsitykseen olin päätynyt jo kauan ennen sotaa enkä niin muodoin liioin
voinut päättää liittyä ainoaankaan ennestään olemassa olevaan puolueeseen.
Maailmansodan tapahtumissa tämä käsitykseni yhä entisestään lujittui sen
johdosta, että oli ilmeisesti mahdoton ryhtyä hillittömään taisteluun
sosiaalidemokratiaa vastaan juuri sellaisen liikkeen puutteessa, joka olisi
ollut enemmän kuin parlamentaarinen puolue. Lausuin peittelemättä mielipiteeni
tästä asiasta läheisessä toveripiirissä. Muuten sukelsivat nyt mieleeni entiset
ajatukseni, että tuonnempana ryhdyn poliittiseen toimintaan. Tämä juuri oli
aiheena siihen, että useinkin vakuutin pienelle ystäväpiirilleni aikovani sodan
jälkeen ruveta toimimaan puhujana varsinaisen ammattini rinnalla.
Uskon kyllä olleeni silloin aivan tosissani.
