4. luku. 

MÜNCHEN.

Keväällä 1912 siirryin lopullisesti Müncheniin. Itse kaupunki oli minulle niin

tuttu, kuin olisin jo monia vuosia oleskellut sen muurien sisäpuolella. Se

johtui opinnoistani, jotka joka askelella viittasivat tähän Saksan taiteen

pääkaupunkiin. Ei siinä kyllin, ettei ole Saksaa nähnyt, jollei tunne Müncheniä;

ei, ennen kaikkea ei tunne Saksan taidetta, jollei ole Müncheniä nähnyt. Joka

tapauksessa tuo maailmansodan edellinen aika oli elämäni verrattomasti

onnellisinta ja tyytyväisintä aikaa. Vaikka ansioni aina pysyttelikin kovin

niukkana, en sentään elänyt voidakseni maalata, vaan maalailin turvatakseni

siten elämäni päämäärän tai paremminkin sanoen, voidakseni opiskella eteenpäin.

Olin varma siitä, että kerran sittenkin saavutan itselleni asettamani päämäärän.

Ja se jo yksin riitti, niin että saatoin kevyesti ja huolettomana kantaa

jokapäiväisen elämän pikkuhuolet.

Lisäksi tuli vielä se syvä kiintymys, jota rupesin tuntemaan tuota kaupunkia

kohtaan enemmän kuin ainoaankaan toiseen tuntemaani paikkaan heti ensi hetkestä

sinne tultuani. Saksalainen kaupunki! Millainen ero tällä ja Wienillä! Ihan

mieltäni käänsi ajatellessani tuota eri rotujen Babylonia. Lisäksi täkäläinen

puheenparsi oli minulle paljon läheisempi; varsinkin ollessani puheissa

eteläbaijerilaisten kanssa se saattoi johdattaa mieleen varhaisen

nuoruudenaikani. Siellä oli tuhansia asioita ja seikkoja, jotka olivat tai jotka

tulivat minulle sanomattoman rakkaiksi ja kalliiksi. Eniten sentään viehätti

ihmeellinen alkuvoiman ja hienon, taiteellisen tunnelman yhtyminen keskenään,

tuo ainoalaatuinen linja Hofbräuhausista, Odeoniin, Lokakuunjuhlasta,

Pinakoteekkiin jne. Että vielä tänäkin päivänä pidän tuosta kaupungista enemmän

kuin mistään muusta maailman paikasta, johtuu varmaan osaltaan myöskin siitä

tosiseikasta, että se on ja pysyy erottamattomasti yhdistyneenä oman elämäni

kehitykseen; mutta että jo tuohon aikaan tunsin todellisen sisäisen tyydytyksen

onnea, se oli pantava vain sen tenhon tilille, joka tuolla ihmeellisellä

Wittelsbachien hallituskaupungilla on varmaan jok'ikiseen ihmiseen, jolle on

siunautunut, ei ainoastaan laskeva ymmärrys, vaan myöskin tunteellinen luonne.

Ammattityötäni lukuun ottamatta minua täälläkin veti eniten puoleensa

poliittisten päiväntapahtumien ja niiden joukosta varsinkin ulkopoliittisten

tapausten tutkiminen. Jälkimmäisiin päädyin kiertotietä Saksan liittopolitiikan

kautta, jota jo Itävallassa oloni ajoista saakka Olin pitänyt ehdottomasti

väärään osuneena. Mutta Wienissä en ollut kuitenkaan vielä päässyt täysin

selville tuon Saksan itsepetoksen koko laajuudesta. Olin noihin aikoihin

taipuvainen otaksumaan ; tai kuvittelin ehkä vain itsekseni niin asian

puolustukseksi ;, että Berliinissä mahdollisesti sentään jo tiedettiin, miten

heikko ja epäluotettava tämä liittolainen todellisuudessa olisi, mutta että

enemmän tai vähemmän salaperäisistä syistä tuo tieto pidettiin salassa, jotta

olisi tuettu liittopolitiikkaa, jonka Bismarck itse aikoinaan oli perustanut ja

josta äkkiä luopuminen ei voinut olla toivottavaa jo senkään vuoksi, ettei olisi

vaanivia ulkovaltoja mahdollisesti pelästytetty ja tehty kotoisia poroporvareita

levottomiksi. Kauhukseni tulin kylläkin lyhyessä ajassa huomaamaan, varsinkin

oleskellessani itse kansan parissa, että tuo luuloni oli väärä. Ihmeekseni minun

täytyi kaikkialla todeta, ettei edes muuten asioista hyvin perillä olevissa

piireissä ollut kaukaisintakaan aavistusta Habsburgien monarkian tilasta.

Nimenomaan kansan keskuudessa oli vallalla se harhakuvitelma, että tuota

liittolaista oli lupa pitää vakavasti huomioon otettavana valtana, joka vaaran

hetkellä varmasti heti paikalla tulisi avuksi. Suurten joukkojen keskuudessa

Tonavan;monarkiaa pidettiin yhä vieläkin saksalaisena valtiona ja luultiin, että

sen varaan saattoi jotakin perustaa. Oltiin sitä mieltä, että senkin suhteen oli

voimakkuus mitattavissa asukasluvun miljoonien mukaan niin kuin itse Saksassa,

ja unohdettiin kokonaan ensiksikin, että Itävalta oli jo aikoja sitten lakannut

olemasta saksalainen valtio, ja toisekseen, että tuon valtion sisäiset olot

hetki hetkeltä lähenemistään lähenivät hajoamista.

Tuohon aikaan tunsin tuon valtiomuodostelman paremmin kuin ns. virallinen

diplomatia, joka sokeana, niin kuin melkein aina, hoippui kohti kohtaloaan;

sillä kansan mieliala oli aina pelkästään sen kaikua, mitä ylhäältäpäin

kaadetaan kuin suppilosta yleiseen mielipiteeseen. Mutta ylhäältä käsin

harjoitettiin liittolaisen palvontaa kuin tanssia kultavasikan ympärillä.

Varmaankin toivottiin voitavan korvata rakastettavuudella, mitä vilpittömyydestä

uupui. Sanat otettiin aina täydestä. Jo Wienissä olin joutunut raivon valtaan

vertaillessani aika ajoin keskenään julkisten valtiomiesten puheita ja Wienin

sanomalehtien sisällystä. Ja Wienhän oli sentään vielä ainakin näöltään

saksalainen kaupunki. Mutta miten toisenlaiset olosuhteet olivatkaan, kun

Wienistä tai paremminkin Itävallan saksalaisesta osasta siirtyi valtakunnan

slaavilaisiin maakuntiin! Ei tarvinnut muuta kuin ottaa jokin Praagin

sanomalehti käteensä nähdäkseen, miten Kolmiliiton koko ylevää ilveilyä niissä

arvosteltiin. Siellä ei ollut tuosta valtiomiehentaidon mestarityöstä

sanottavana muuta kuin veristä ivaa. Kesken syvintä rauhaa, juuri kun molemmat

keisarit parhaillaan painoivat ystävyydensuudelmia toistensa otsalle, ne eivät

ensinkään salailleet, että tuon liiton taru olisi lopussa heti sinä päivänä,

jolloin sitä yritettäisiin Nibelung;ihanteiden usvista siirtää käytännölliseen

todellisuuteen. Kuinka kamalasti sitten kiihdyttiinkään muutamia vuosia

myöhemmin, kun vihdoin koitti se hetki, jolloin liitto joutui koetukselle ja

Italia heti erkani liitosta jättäen toiset toverukset pulaan, vieläpä lopulta

itse rupesi näiden viholliseksi! Että edeltäpäin oli hetkeäkään tohdittu uskoa

sellaista ihmettä mahdolliseksi, nimittäin sitä ihmettä, että Italia taistelisi

yhdessä Itävallan rinnalla, oli suorastaan käsittämätöntä jokaisesta, joka ei

ollut diplomaattisen sokeuden lyömä. Mutta asianlaitahan oli itse Itävallassakin

aivan sama.

Itävallassa olivat ainoat liittoajatuksen kannattajat Habsburgit ja saksalaiset.

Habsburgit laskelmien vuoksi ja välttämättömyyden pakosta, saksalaiset hyvässä

uskossa ja poliittista ; tyhmyyttään. Hyvässä uskossa, koska he Kolmiliiton

avulla luulivat tekevänsä itse Saksan valtakunnalle suuren palveluksen, olevansa

apuna sitä lujittamassa ja turvaamassa; poliittista tyhmyyttään taas sen vuoksi,

että ensiksi mainittu seikka ei pitänyt paikkaansa, vaan he päinvastoin olivat

siten apuna kytkemässä Saksaa valtioon, joka oli enää kuollut ruumis, jonka

täytyi pakosta vetää molemmat mukanaan turmioon, mutta ennen kaikkea siksi, että

he itse juuri tämän liiton vuoksi joutuivat yhä enemmän saksalaisuuden

hävityksen uhriksi. Sillä koska Habsburgit Saksan kanssa solmitun liiton

johdosta arvelivat olevansa turvassa sen taholta ulkopuoliselta asiaan

puuttumiselta ja valitettavasti syystä kyllä saattoivatkin olla sen suhteen

rauhassa, he saattoivat aivan olennaisesti helpommin ja pienemmin vaaran

mahdollisuuksin ajaa sisäistä saksalaisuuden vähittäisen syrjäyttämisen

politiikkaansa. Ei sillä hyvä, että tunnetun ulkokohtaisuuden vuoksi ei

tarvinnut ollenkaan pelätä, että Saksan hallitus esittäisi vastalauseita, vaan

näin ollen voitiin myös aina ja joka hetki, viittaamalla olemassa olevaan

liittoon, tukkia Itävallan saksalaisten liian suuri suu, joka pyrki avautumaan

ja vastustamaan jotakin liian halpamaista slaavilaistamistapaa. Mitäpä olisi

ollut Itävallan saksalaisilla mahdollisuutta tehdä, kun itse Saksan valtakunnan

saksalaiset lausuivat julki tunnustuksensa ja luottamuksensa Habsburgien

hallitukselle? Olisiko heidän ollut esitettävä vastalauseensa joutuakseen

merkityiksi koko saksalaisen yleisön silmissä oman kansallisuutensa pettäjiksi?

Samojen miesten, jotka olivat kautta vuosisatojen suorittaneet ennen

kuulumattomia uhreja juuri oman kansallisuutensa puolesta? Mutta mitä arvoa

tuolla liitolla olisi ollut, kun saksalaisuus olisi ensin hävitetty Habsburgien

monarkiasta? Eikö Kolmiliiton merkitys Saksalle ollut juuri sen varassa, että

saksalaisuuden johtoasema Itävallassa säilyi? Vai luultiinko todellakin, että

voitaisiin elää liitossa slaavilaisenkin Habsburgien valtakunnan kanssa?

Virallisen Saksan diplomatian samoin kuin koko julkisen mielipiteen asenne

Itävallan sisäiseen kansallisuuskysymykseen ei ollut enää edes tyhmä, vaan

suorastaan mieletön! Luotettiin liittoon, pantiin 70;miljoonaisen kansan

tulevaisuus ja turvallisuus sen varaan ; ja katseltiin syrjästä, miten

liittolaistoveri vuodesta vuoteen, suunnitelmallisesti ja järkkymättömän

varmasti tuhosi ainoaa tuon liiton perustaa. Sitten aikanaan ei ollut enää

mitään muuta jäljellä kuin wieniläisen diplomatian kanssa tehty sopimus mutta

valtakunnan liittolaisapu oli menetetty. Italian suhteen asianlaita oli sama

heti alusta lähtien. Jos vain Saksassa olisi hitusen enemmän tutkittu historiaa

ja kiinnitetty huomiota kansanpsykologiaan, ei olisi silmänräpäystäkään uskottu,

että Rooman Kvirinaali ja Wienin Hofburg olisivat konsanaan samalla yhteisellä

taistelurintamalla. Italiastahan olisi pikemmin tullut tulivuori, ennen kuin

ainoakaan hallitus olisi uskaltanut komentaa yhdenkään ainoan italialaisen

taistelukentälle kiihkeästi, hehkuvasti vihatun Habsburgien valtion vuoksi

muuten kuin sen vihollisena. Olin monet kerrat Wienissä nähnyt leimahtavan ilmi

liekkiin sen intohimoisen halveksinnan ja pohjattoman vihan, jota sanottiin

italialaisten uskollisuudeksi Itävallan valtiota kohtaan. Habsburgien suku oli

vuosisatojen mittaan rikkonut aivan liian paljon Italian riippumattomuutta ja

vapautta vastaan, jotta sitä olisi voitu unohtaa, vaikka olisi ollut siihen

hyvää tahtoakin. Mutta sellaista tahtoa ei ollut ollenkaan, ei kansassa enempää

kuin Italian hallituksessakaan. Sen vuoksi Italialla olikin ainoastaan kaksi

mahdollisuutta elää yhdessä Itävallan kanssa: joko liitto tai, sota. Kun

valittiin ensimmäinen vaihtoehto, voitiin levossa ja rauhassa valmistautua

jälkimmäiseen. Varsinkin sen jälkeen kun Itävallan suhde Venäjään yhä enemmän

kehittyi sotilaallista ratkaisua kohti oli Saksan liittopolitiikka yhtä

mieletöntä kuin vaarallistakin.

Tämä oli oikein klassillinen esimerkki, joka osoitti, miten ajatuksesta puuttui

tykkänään kaikkia suuria, oikeita suuntaviivoja. Minkä vuoksi siis yleensä

liittoa solmittiinkaan? Varmaankin vain sen vuoksi, että siten saataisiin Saksan

tulevaisuus paremmin turvatuksi kuin mihin se kykenisi kokonaan omassa

varassaan. Mutta tuo Saksan tulevaisuushan ei ollut muuta kuin kysymys Saksan

kansan olemassaolomahdollisuuden säilyttämisestä. Siis tuo kysymys saattoi

kuulua vain tällä tavalla: millaiseksi saksalaisen kansakunnan elämä muodostuu

jo aivan lähitulevaisuudessa ja miten voidaan tälle kehitykselle luoda

välttämätön perusta sekä tarvittava varmuus Euroopan yleisten valtasuhteiden

puitteissa?

Selkeästi katsellessa Saksan valtiotaidon ulkopoliittisen toiminnan edellytyksiä

täytyi päätyä seuraavaan vakaumukseen: Saksan väkiluku lisääntyy vuodessa lähes

900 000 henkeä. Vuosi vuodelta kasvavat pakostakin tuon uusien

valtionkansalaisten armeijan elättämisvaikeudet yhä suuremmiksi, ja kerran ne

vielä johtavat tuhoisaan onnettomuuteen, jollei keksitä oikeissa ajoin keinoja,

millä nälkäkurjuuden uhkaava vaara saadaan torjutuksi. Oli neljä eri tietä,

millä pelastua moisesta hirvittävästä tulevaisuudenkehityksestä.

1) Ranskan esikuvan mukaan voitiin keinotekoisesti rajoittaa syntyväisyyttä ja

siten ennakolta estää liikaväestöä syntymästä. Luonnon on itsensäkin tapana

suuren hädän aikana, epäsuotuisissa ilmastosuhteissa tai maaperän tuoton ollessa

niukka ryhtyä rajoittamaan väestön lisääntymistä erikoisissa maissa tai

erikoisten rotujen keskuudessa; varmasti yhtä viisaalla kuin häikäilemättömällä

tavalla. Luonto ei ehkäise suvunjatkamiskykyä semmoisenaan, mutta ehkäisee kyllä

jälkeläisten säilymiskykyä asettamalla heidät alttiiksi niin ankarille

koettelemuksille ja puutteille, että kaikkien niiden, jotka eivät ole täysin

voimakkaita ja terveitä, on pakko palata takaisin ikuisen tuntemattoman helmaan.

Mutta ne, jotka selviytyvät hengissä ankarasta olemassaolotaistelusta, ovat

tuhannesti karaistuneita, kestäviä ja omiaan jatkamaan sukua edelleen, joten

mitä perusteellisin valinta voi alkaa uudelleen alusta. Menetellessään siten

rajusti ja kovakouraisesti yksilöitä kohtaan ja kutsuessaan silmänräpäyksessä

takaisin huomaansa jokaisen, joka ei pysty elämän myrskyjä kestämään, luonto

samalla tekee rodun ja lajin itsensä voimakkaaksi, jopa kehittää sen kykeneväksi

mitä suurimpiin aikaansaannoksiin.

Silloin lukumäärän vähennys koituu yksilöiden vahvistumiseksi, siis loppujen

lopuksi rodun voimistumiseksi. Toisin on asia, kun ihminen itse rupeaa

lukumääräänsä rajoittamaan. Ihminen ei ole samaa tekoa kuin luonto, hän on

humaani inhimillinen . Hän ymmärtää asian paremmin kuin kaiken viisauden julma

kuningatar. Hän ei rajoita yksilöiden elämisen ehtoja, vaan itse

suvunjatkamista. Se on hänen mielestään ; hän kun aina näkee vain itsensä eikä

koskaan rotua ; inhimillisempi ja oikeutetumpi tie kuin päinvastainen menettely.

Mutta valitettavasti seuraukset ovat myöskin aivan päinvastaiset: Kun luonto

jättäessään suvunjatkamisen vapaaksi saattaa jälkeläisten säilymisen mitä

ankarimpien koettelemusten alaiseksi ja yksilöiden liikamäärästä valitsee

itselleen parhaimmat elämään kelvollisina, siis säilyttää hengissä ainoastaan

heidät ja sallii heidän tulla lajin jatkajiksi ja säilyttäjiksi, ihminen

rajoittaa lasten syntyväisyyttä, mutta ponnistelee kouristuksenomaisesti, jotta

jok'ikinen kerran maailmaan syntynyt olento hinnasta mistä tahansa pysyisi

hengissä. Tämä jumalallisen tahdon korjaaminen tuntuu hänestä yhtä viisaalta

kuin inhimilliseltäkin, ja hän jo iloitsee mielessään, kun on taaskin kerran

ollut luontoa ovelampi, jopa todistanut tämän vajavaisuuden. Mutta että

lukumäärä on kylläkin saatu rajoitetuksi, mutta samalla on myöskin yksilön arvo

alentunut, sitä ei tämä Herran rakas pikku apina tahdo mielellään ottaa

nähdäkseen eikä kuullakseen.

Sillä kun ensin syntyväisyyttä semmoisenaan on rajoitettu ja syntyneiden

lukumäärä on supistunut, tulee luonnollisen olemassaolotaistelun tilalle, joka

sallii ainoastaan kaikkein voimakkaimpien ja terveimpien jäädä elämään,

itsestään selvä sairaalloinen halu pelastaa hinnasta mistä hyvänsä kaikkein

heikoimmatkin, jopa kivulloisimmatkin yksilöt, jolloin kylvetään sellaisten

jälkipolvien siemen, jotka käyvät aina vain kurjemmiksi, kuta kauemmin tästä

luonnon ja sen tahdon pilkkaamisesta pidetään kiinni. Lorun loppuna on, että

tulee aika, jolloin sellaiselta kansalta riistetään oikeus olla olemassa täällä

maan päällä; sillä ihminen voi kyllä jonkin aikaa uhmata suvunjatkamisvietin

ikuisia lakeja, mutta kosto tulee joka tapauksessa, ennemmin tai myöhemmin.

Voimakkaampi sukukunta karkottaa heikommat tieltään, koska äärimmilleen kohonnut

elämänvietti aina murtaa yksilöiden ns. inhimillisyyden naurettavat kahleet ja

asettaa sen tilalle luonnon inhimillisyyden, joka hävittää ja tuhoaa heikkouden

tehdäkseen tilaa voimakkuudelle.

Joka siis haluaa turvata Saksan kansan olemassaolon vapaaehtoisen

lisääntyväisyydenrajoituksen tietä, riistää siltä samalla sen tulevaisuuden.

2) Toinen tie olisi se, jota nykyisinkin monet kerrat kuulee ehdotettavan ja

ylistettävän: sisäinen asutustoiminta. Se on ehdotus, jonka monet tekevät yhtä

vilpittömässä mielessä kuin sen tavallisesti useimmat ymmärtävät väärin, mutta

jolla aiheutetaan suurimpia vahinkoja, mitä yleensä voi kuvitella. Epäilemättä

voidaan maan tuottokykyä korottaa tiettyyn rajaan saakka. Mutta ainoastaan

tiettyyn rajaan anti, ei rajattomiin. Jonkin aikaa voidaan niin ollen,

tarvitsematta pelätä nälänhädän vaaraa, tasoittaa Saksan kansan lisääntyminen

vastaavasti kohottamalla maan tuottoa. Mutta tätä vastaan puhuu se tosiasia,

että elämänvaatimukset yleensä kasvavat nopeammin kuin asukasluku itse. Ihmisten

vaatimukset ruoan ja vaatteiden suhteen kasvavat vuodesta vuoteen eivätkä enää

nykyisin ole ollenkaan verrattavissakaan siihen, millaiset esi;isiemme vastaavat

tarpeet olivat satakunta vuotta sitten. On siis erehdystä luulla, että jokainen

tuotannon lisäys luo edellytyksiä väestönlisäykselle. Ei, se pitää paikkansa

ainoastaan jossakin määrin, koska joka tapauksessa ainakin osa maan

lisääntyneestä tuotosta käytetään tyydyttämään ihmisten lisääntyneitä tarpeita.

Mutta vaikka noudatettaisiin mitä suurimpia rajoituksia toiselta puolen ja mitä

uutterinta ahkeruutta toiselta puolen, saavutetaan sentään vihdoin tässäkin se

raja, jonka maa itse asettaa. Kaikesta ahkeruudesta huolimatta ei aina onnistuta

saamaan siitä lisää tuottoa, ja silloin tuo kohtalokas kysymys jälleen sukeltaa

esiin, vaikka se saataisiinkin siirretyksi jonkin aikaa tuonnemmaksi. Tulee aika

ajoin nälänhätä, kun tulee kato tms. Tämä toistuu, väkiluvun lisääntyessä, yhä

useammin, kunnes lopulta päädytään siihen, että siitä vältytään ainoastaan

silloin, kun erikoisen runsas vuodentulo täyttää viljalaarit täpötäyteen. Mutta

vihdoin lähenee aika, jolloin hätää ei enää saada lievennetyksi ja nälästä on

tullut sellaisen kansan ainainen seuralainen. 

Nyt täytyy luonnon uudelleen auttaa ja toimittaa valinta elämään valitsemiensa

kesken; tai ihminen itse taas auttaa itseään, s.o. ryhtyy keinotekoisesti

estämään lisääntymistään, mistä on edellä jo puheena olleet kohtalokkaat

seuraamukset rodulle ja lajille. Tähän voidaan vielä väittää vastaan, että

tuollainen tulevaisuushan joskus odottaa koko ihmiskuntaa, kävipä niin tai näin,

joten niin ollen yksityiset kansatkaan eivät tietenkään voi välttyä tuosta

kohtalosta. Ensi katsannolta tämä väite näyttääkin ilman muuta oikealta. Mutta

kuitenkin on tässä otettava huomioon seuraavaa: Varmasti on koko ihmiskunnan

jonakin tiettynä ajankohtana, kun maan hedelmällisyyttä on mahdoton saada enää

riittämään lisääntyvälle asukasluvulle, pakko lopettaa suvun lisääminen ja joko

annettava taaskin luonnon ratkaista tai oman avun tietä hankittava välttämätön

tasoitus, mikäli mahdollista jotakin oikeampaa tietä kuin nykyisin. Mutta tämä

kohtaa silloin kaikkia kansoja, jota vastoin tämä hätä nykyisin kohtaa

ainoastaan niitä rotuja, joissa ei ole enää tarpeeksi voimaa eikä lujuutta

takaamaan itselleen tarvitsemaansa maamäärää tässä maailmassa. Sillä asiat ovat

sentään sillä tavalla, että täällä maapallollamme on vielä nykyisin suunnattomia

maa;aloja, jotka lepäävät käyttämättöminä vain odottaen muokkaajaansa. Samoin

pitää yhtä varmasti paikkansa, ettei luonto ole näitä maa;aloja semmoisinaan

varannut minkään erityisen kansakunnan eikä rodun varamaiksi, vaan että ne ovat

sen kansan maata, jolla on tarpeeksi voimaa ottaa ne haltuunsa ja tarpeeksi

uutteruutta muokata ne viljelykseen.

Luonto ei tunne lainkaan valtiollisia rajoja. Se tuottaa ensin vain elävät

olennot tänne maan päälle ja seuraa sitten voimien vapaata kilpailua. Joka

rohkeudeltaan ja uutteruudeltaan on voimakkain, saa silloin luonnon lempilapsena

isännän elämisen oikeuden. Jos jokin kansa rajoittuu pelkästään sisäiseen

asutustoimintaan samalla aikaa kuin toiset rodut pureutuvat kiinni yhä

suurempiin tämän maan alueisiin, sen on pakko ryhtyä rajoittamaan lukumääräänsä

jo sellaisena ajankohtana, jolloin toiset kansakunnat yhä jatkuvasti

lisääntyvät. Mutta joskus sellainen asiaintila syntyy sitä aikaisemmin, kuta

ahtaampi kansan käytettävänä oleva elintila on. Mutta kun ylipäänsä

valitettavasti liiankin usein juuri nimenomaan kaikkein parhaat kansakunnat tai

paremminkin sanoen ainoat todelliset kulttuurirodut, kaiken inhimillisen

edistyksen kannattajat, pasifistisessa sokaistuneisuudessaan päättävät luopua

uuden maan hankinnasta ja tyytyvät sisäiseen asutustoimintaan, jota vastoin

vähäarvoisemmat kansakunnat älyävät vallata itselleen tästä maailmasta

suunnattomia elintiloja, se johtaisi seuraavaan lopputulokseen:

Kulttuurinsa puolesta parempien, mutta vähemmän arkailemattomien rotujen

täytyisi maa;alansa niukkuuden johdosta rajoittaa lisääntymistään jo sellaisena

ajankohtana, jolloin sivistyksellisesti alemmalla tasolla olevat, mutta

luontaisesti arastelemattomammat kansat voisivat suurempien elintilojensa turvin

vielä lisääntyä loppumattomiin. Toisin sanoin: maailma joutuu vielä joskus

alemmalla tasolla olevan, mutta toimintatarmoisemman ihmiskunnan haltuun.

Silloin on, vaikka kuinkakin kaukaisessa tulevaisuudessa, olemassa ainoastaan

kaksi mahdollisuutta: joko maailmaa hallitaan meidän nykyisen demokratiamme

aatteiden mukaisesti ja silloin jokaisen ratkaisun painopiste tulee

lukumäärältään voimakkaamman rodun hyväksi, tai maailmaa hallitaan luonnollisen

voimanjärjestyksen lakien mukaisesti, ja silloin perivät voiton kansat, joilla

on raja hillitön tahto, eikä niin ollen suinkaan itserajoituksen kansa. Mutta

että tämä maailma joskus vielä joutuu alttiiksi mitä ankarimmille ihmiskunnan

olemassaolosta käydyille taisteluille, siitä ei voi kellään olla epäilystäkään.

Loppujen lopuksi voittaa kuitenkin ikuisesti vain itsensä säilyttämispyrkimys.

Sen vaikutuksesta sulaa ns. ihmisyys olemattomiin typeryyden, pelkurimaisuuden

ja luulotellun suuremman viisauden sekoituksena kuin lumi huhtikuun auringon

paisteessa. Ihmiskunta on kasvanut ja varttunut ikuisessa taistelussa ;

ikuisessa rauhassa se tuhoutuu. Mutta meille saksalaisille sisäinen

asutustoiminta on tunnussanana onneton jo siitä syystä, että se heti lujittaa

meissä sitä käsitystä, että olemme keksineet keinon, joka vastaten pasifistista

ajattelutapaa sallii miellyttävässä puolihorteessa ansaita työllä

olemassaolonsa. Jos tähän oppiin meillä suhtauduttaisiin vakavasti, se

merkitsisi samaa kuin jos luovuttaisiin kaikista ponnistuksista sen paikan

säilyttämiseksi tässä maailmassa, joka on meillekin tuleva. Jos tavallinen

keskimitan saksalainen päätyisi siihen vakaumukseen, että elämä ja tulevaisuus

on turvattavissa sitäkin tietä, silloin olisi tullut loppu jokaisesta

aktiivisesta ja siten yksin hedelmällisestä Saksan elintärkeiden etujen

edustusyrityksestä. Mutta kansan asennoituessa sillä tavoin voisi kaikkea

hyödyllistä ulkopolitiikkaa ja sen keralla ylipäänsä Saksan kansan tulevaisuutta

pitää haudattuna.

Kun nämä seuraamukset ovat tiedossa, ei ole ollenkaan sattuma, että nimenomaan

juutalaiset ovat aina ensimmäisinä yrittämässä istuttaa tätä hengenvaarallista

ajatustapaa meidän kansaamme ja että he sen taidon osaavatkin. He tuntevat

väkensä ihan liian hyvin, jotteivät tietäisi, että nämä kiitollisin mielin

antautuvat kenen tahansa merkillisen huijarin uhriksi, joka älyää heille

syöttää, että muka on keksitty keino, millä petkuttaa luontoa, tehdä ankaran,

armottoman olemassaolotaistelun tarpeettomaksi ja sen sijaan joko työllä ;tai

väliin ihan mitään tekemättäkin, aina miten milloinkin sattuu päästä tämän

kiertotähden herraksi ja valtiaaksi. Ei voi tarpeeksi voimakkaasti tähdentää,

että kaiken Saksan sisäisen asutustoiminnan tehtävänä on ensi sijassa vain

auttaa poistamaan yhteiskunnallisia epäkohtia, ennen kaikkea pelastamaan itse

maaomaisuus joutumasta yleisen keinottelun alaiseksi, mutta ettei se ikinä voi

riittää turvaamaan kansakunnan tulevaisuutta, jollei hankita uutta maata lisää.

Jos toimimme toisin, päädymme ennen pitkää siihen, ettei ainoastaan meidän

maamme, vaan voimammekin ovat lopussa. Lopuksi on todettava vielä seuraavaa:

Sisäiseen asutustoimintaan sisältyvä rajoittuminen tietylle pienelle maa;alalle,

samoin kuin syntyväisyyden rajoittamisesta johtuva sama loppuvaikutus saattaa

asianomaisen kansan tavattoman epäedulliseen sotilaspoliittiseen asemaan. Jonkin

kansan asuma;alueen suuruus jo sinänsä on olennaisen tärkeä tekijä sen

ulkonaisen turvallisuuden määrittelyssä. Kuta suurempi on tila, joka on kansan

käytettävänä, sitä suurempi on myöskin sen luonnollinen suoja, sillä yhä

vieläkin on sotilaallinen ratkaisu saavutettavissa pienellä, ahtaalla alalla

asuvan kansan suhteen nopeammin ja siten siis myös helpommin ja ennen kaikkea

tehokkaammin ja täydellisemmin kuin olisi mahdollista alueeltaan laajojen

valtioiden suhteen. Valtion alueen laajuus merkitsee aina jonkinlaista turvaa

kevytmielisiä hyökkäyksiä vastaan, koska sellaisessa tapauksessa on

saavutettavissa menestystä ainoastaan pitkien, ankarien taistelujen jälkeen ja

ylimieliseen hyökkäykseen tuntuu liittyvän liian suuri tappion vaara, jollei sen

perustana ole aivan erikoisia syitä.

Sen vuoksi sisältyy jo valtion laajuuteen sinänsä syy, jonka vuoksi kansan

suuruus ja riippumattomuus on helpompi säilyttää, jota vastoin valtiomuodostuman

pienuus suorastaan houkuttelee valtaukseen. Saksan valtakunnan ns. kansalliset

piirit tosiasiassa hylkäsivätkin  kaksi ensimmäistä lisääntyvän asukasmäärän ja

muuttumatta  samana pysyvän pinta;alan tasoittamismahdollisuutta. Mutta ne syyt,

jotka saivat ne asettumaan tälle kannalle, olivatkin toiset kuin edellä

esitetyt: syntyväisyyden rajoituksen  teen asetuttiin torjuvalle kannalle ensi

sijassa tietyn siveellisen tunteen johdosta; sisäinen asutustoiminta taas

torjuttiin  närkästyneenä koska siinä vainuttiin hyökkäystä suurmaaomistusta

vastaan ja tätä vuorostaan pidettiin alkuna yleiseen taisteluun

yksityisomaisuutta vastaan ylipäänsä. Siitä päätellen, millaisessa muodossa

jälkimmäistä parannuskeinoa suositeltiin, moinen otaksuma saattoi kyllä osua

oikeaan. Ylipäänsä ei suurten joukkojen suhteen omaksuttu torjuva asenne ollut

ollenkaan taitavaa, eikä se liioin mitenkään osunut pulman ytimeen. Niin siis

oli enää jäljellä ainoastaan kaksi keinoa, millä taata lisääntyvälle väestölle

työtä ja leipää.

3) Joko voitiin hankkia uutta maata, jonne voitaisiin joka vuosi työntää liiat

miljoonat, ja siten aina säilyttää kansa omavaraisuuden pohjalla tai

siirryttiin;

4) sille kannalle, että pantiin kauppa ja teollisuus työskentelemään vieraiden

tarpeeksi ja elettiin niiden tuotolla.

Siis: joko maa, tai siirtomaa ja kauppapolitiikka.

Eri suunnat tarkastivat kumpaakin tietä, tutkivat, kokeilivat, suosittelivat tai

vastustivat, kunnes vihdoin lopullisesti lähdettiin jälkimmäiselle tielle. Mutta

varmastikin olisi edellinen tie ollut terveempi. Uuden maan hankkimisella, minne

liikaväestö voi asettua, on lukemattomia etuja, varsinkin kun ei pidetä

silmällä. nykyhetkeä, vaan tulevaisuutta. Jo sitä mahdollisuutta, että voidaan

säilyttää terve talonpoikaisväestö koko kansakunnan pohjana ja perustana, ei

voida koskaan arvostaa tarpeeksi korkealle. Monet nykyisistä vaivoistamme ja

vastuksistamme ovat vain maalais; ja kaupunkilaisväestön epäterveen suhteen

seurauksia. Luja pientilallis; ja keskisuuruisten talonpoikien joukko on aina ja

kaikkina aikoina ollut parhaana suojana sellaisia yhteiskunnallisia sairauksia

vastaan, joita meillä nykyisin on havaittavissa. Mutta se on samalla ainoa

ratkaisu, jonka avulla kansakunta voi talouselämän sisäisessä kiertokulussa

saada jokapäiväisen leivän. Teollisuus ja kauppa peräytyvät epäterveestä

johtoasemastaan ja sopeutuvat kansallisen tarvike; ja tasoitustalouden yleisiin

puitteisiin.

Ne eivät siten enää ole kansakunnan toimeentulon ja elatuksen perustana, vaan

sen apukeinoja. Koska niiden tehtävänä on vain oman tuotannon ja tarpeen

tasoitus kaikilla y aloilla, ne tekevät koko kansantalouden enemmän tai vähemmän

riippumattomaksi ulkomaista, siis osaltaan auttavat vakauttamaan valtion

vapautta ja kansakunnan riippumattomuutta varsinkin vaikeina aikoina. Mutta

sellaista maapolitiikkaa ei käy toteuttaminen esim. Kamerunissa, vaan nykyisin

melkein yksinomaan Euroopassa. Täytyy kylmästi ja asiallisesti asettua sille

kannalle, ettei voi olla taivaan tarkoitus antaa tässä maailmassa toiselle

kansalle viisikymmentä kertaa enemmän maata ja kamaraa kuin toiselle. Ei saa

tässä tapauksessa sallia valtiollisten rajojen estää näkemästä ikuisen

oikeudenmukaisuuden rajoja. Jos kerran tällä maapallolla on tilaa elää meille

kaikille, niin annettakoon meille se maa, joka meille on välttämätön elääksemme!

Sitä ei tietenkään tahdota tehdä mielisuosiolla. Mutta silloin tulee voimaan

olemassaolon laki; ja mitä ei saada hyvällä, se on otettava väkisin. Jos

esi;isämme olisivat aikoinaan alistaneet päätöksensä riippuvaisiksi samasta

pasifistisesta mielettömyydestä kuin nykyaika, meillä olisi hallussamme

ainoastaan kolmannes nykyisestä maa;alastamme; siinä tapauksessa tuskin enää

olisi koko Saksan kansaa Euroopassa suremassa ja huolehtimassa. Ei ; omaa

luontaista päättäväisyyttämme, että ryhdyimme taisteluun oman olemassaolomme

puolesta, meidän on kiittäminen siitä, että meillä on valtakunnan molemmat

Ostmarkit ja siten valtio; ja kansanalueemme suuruuden sisäinen voima, joka

ylipäänsä on yksin säilyttänyt meidät tähän asti. Mutta tämä ratkaisu olisi

ollut oikea vielä toisestakin syystä: Monet Euroopan valtiot muistuttavat

pyramidia, joka on asetettu pystyyn kärkensä varaan. Niiden Euroopassa oleva

pinta;ala on naurettavan pieni verrattuna niiden muuhun painoon, siirtomaihin,

ulkomaankauppaan jne. Voi sanoa: kärki Euroopassa, kanta koko maailmassa;

päinvastoin kuin Pohjois- Amerikan Yhdysvalloilla, joilla on vielä kanta omassa

maanosassaan ja ainoastaan kärki hipoo muuta maapalloa. Mutta siitä johtuukin

tuon valtion tavaton sisäinen voima ja useimpien Euroopan siirtomaavaltojen

heikkous. Ei Englantikaan ole todistuksena päinvastaisesta, koska ajatellessa

Britannian maailmanvaltaa helposti unohtaa anglosaksilaisen maailman

semmoisenaan. Englannin asemaa ei voi, jo yksistään sen ja Yhdysvaltojen

keskinäisen kielen; ja kulttuurinyhteyden vuoksi, verrata mihinkään muuhun

Euroopan valtaan. Saksan osalta niin ollen oli ainoa terveen maapolitiikan

toteuttamisen mahdollisuus se, että oli hankittava uutta maata itse Euroopasta.

Siirtomaat eivät voi palvella tätä tarkoitusperää, niin kauan kuin ne eivät ole

soveliaita asutettaviksi eurooppalaisilla mitä suurimmassa mitassa. Mutta XIX

vuosisadalla ei enää ollut mahdollisuutta hankkia sellaisia siirtomaa;alueita

rauhallista tietä. Sellainen siirtomaapolitiikka olisi niin muodoin voitu

toteuttaa ainoastaan ankaralla taistelulla, mutta siinä tapauksessa se taistelu

olisi ollut tarkoituksenmukaisempi käydä, ei Euroopan ulkopuolella olevista

alueista, vaan uuden maan hankkimiseksi omasta maanosasta.

Sellainen päätös vaatii kuitenkin jakamatonta antaumusta. Ei käy päinsä ryhtyä

puolinaisin toimenpitein eikä epäröiden tehtävään, jonka toteuttaminen voi

näyttää mahdolliselta ainoastaan ponnistamalla viimeinenkin tarmon hiven

äärimmilleen. Silloin olisi Saksan koko poliittisen johdonkin täytynyt

yksimielisesti tähdätä tähän päämäärään; ei olisi saanut koskaan astua

askeltakaan, joka olisi johtunut muusta harkinnasta kuin tämän tehtävän ja sen

edellytysten ja ehtojen tuntemisesta ja tunnustamisesta. Olisi pitänyt tehdä

itselleen selväksi, että tämä päämäärä oli saavutettavissa ainoastaan

taistelemalla, mutta sitten olisi pitänyt suhtautua aseidenmittelyyn

rauhallisesti ja tyynesti. Niin olisi kaikkia mahdollisia liittoja pitänyt

punnita yksinomaan tältä näkökannalta ja niiden käyttökelpoisuus olisi ollut

arvioitava sen mukaan. Jos mieli saada uutta maata Euroopasta, se saattoi suurin

piirtein tapahtua ainoastaan Venäjän kustannuksella, ja silloin olisi uuden

Saksan keisarikunnan täytynyt lähteä jälleen marssimaan vanhan Saksalaisen

ritarikunnan tietä, hankkimaan saksalaisella miekalla saksalaiselle auralle

maata ja kansakunnalle jokapäiväistä leipää. Sellaista politiikkaa

noudatettaessa oli Euroopassa kylläkin yksi ainoa mahdollinen liittolainen:

Englanti. Ainoastaan liitossa Englannin kanssa olisi voitu, selkäpuoli

suojattuna panna tämä uusi germaanien vaellus alulle. Sen oikeutus ei olisi

ollut sen pienempi kuin esi;isiemme oikeus aikoinaan. Ei ainoakaan pasifistimme

kieltäydy syömästä itäisten maakuntiemme leipää, vaikka ensimmäisen auran nimenä

aikoinaan olikin miekka!

Ei mikään uhraus olisi saanut olla liian suuri, kun olisi ollut kysymyksessä

Englannin suostumuksen hankkiminen. Se olisi merkinnyt luopumista siirtomaista

ja merivallasta ja Englannin teollisuuden säästämistä kilpailulta. Sellaiseen

päämäärään olisi vienyt ainoastaan tinkimättömän selvä kanta. Luopuminen

maailmankaupasta, siirtomaista, luopuminen Saksan sotalaivastosta, valtion

kaikkien voimavarojen keskittäminen maa;armeijaan. Tuloksena olisi kyllä ollut

hetkellinen supistuminen ja rajoitus, mutta suuri ja mahtava tulevaisuus. Oli

aika, jolloin Englannin kanssa olisi voitu keskustella tässä mielessä. Jolloin

se olisi mainion hyvin ymmärtänyt, että Saksan täytyi, väestönsä lisäyksen

vuoksi, etsiä jotakin pääsytietä, ja etsiä sitä joko yhdessä Englannin kanssa

Euroopasta, tai sitten ilman Englantia muusta maailmasta. Varmaankin oli ensi

sijassa juuri tämän aavistuksen vaikutusta, että vuosisadan taitteessa tehtiin

itse Lontoosta käsin lähenemisyrityksiä Saksaan. Mutta ensi kerran näyttäytyi

silloin merkkejä siitä, mitä olemme viimeksi kuluneina vuosina joutuneet

huomaamaan mitä hirvittävimmällä tavalla. Tuntui kiusalliselta ajatella, että

olisi pitänyt istuutua tuleen englantilaisten vuoksi; ikään kuin ylipäänsä

voitaisiin solmiakaan liittoa muulla kuin keskinäisen kaupan perusteella.

Englannin kanssa olisi kyllä ihan hyvin voitu tehdä sellaiset kaupat. Englannin

diplomaatit olivat tarpeeksi viisaita tietääkseen, ettei saa mitään, jollei

itsekin anna jotakin. Kuviteltakoonpa, että viisas Saksan ulkopolitiikka olisi

ottanut osalleen sen tehtävän, johon Japani ryhtyi v. 1904, niin tuskin pystyy

arvaamaankaan, millaiset seuraukset siitä olisi ollut Saksalle. Ei olisi koskaan

syttynyt maailmansotaa. Se veri, joka olisi vuodatettu v. 1904, olisi säästänyt

vv. 1914;18 vuodatetun kymmenkertaisen määrän. Mutta millainen asema Saksalla

olisikaan maailmassa tällä hetkellä!

Liitto Itävallan kanssa oli silloin mielettömyyttä. Sillä tuo valtakuntamuumio

ei ollut solminut liittoa Saksan kanssa sotaa käydäkseen, vaan säilyttääkseen

ikuisen rauhan, jota sitten voitiin viisaasti käyttää saksalaisuuden

hävittämiseksi monarkiasta hitaasti, mutta varmasti. Tämä liitto oli

mahdottomuus jo siitäkin syystä, ettei voinut odottaa suinkaan kansallisten

saksalaisten etujen hyökkäävää edustusta sellaisen valtion taholta, jolla ei

edes ollut voimaa eikä päättäväisyyttä tehdä loppua saksalaisuuden

hävittämistyöstä aivan omien rajojensa takana. Kun Saksalla ei ollut riittävästi

kansallistuntoa eikä arkailemattomuuttakaan riistää mahdottomalta Habsburgien

valtakunnalta määräämisvaltaa 10 miljoonan heimoveljen kohtaloiden suhteen, ei

tosiaan voinut odottaakaan, että se koskaan ojentaisi kättään niin

laajakantoisiin ja uhkarohkeihin suunnitelmiin. Vanhan Saksan valtakunnan

suhtautuminen Itävallan kysymykseen oli koetinkivenä sen menettelylle koko

kansakunnan kohtalonkamppailussa. Missään tapauksessa ei ainakaan olisi pitänyt

tyytyä rauhassa katsomaan syrjästä, miten saksalaisuutta vuosi vuodelta

tungettiin taaksepäin, koska kerran Itävallan arvon liittolaisena määräsi

yksinomaan maan saksalaisen aineksen pystyssä pysyminen.

Mutta sitä tietähän ei lainkaan kuljettu. Ei pelätty mitään niin paljon kuin

taistelua, ja kuitenkin oli sitten pakko siihen ryhtyä kaikkein

epäedullisimmalla hetkellä. Koetettiin väistää kohtaloa, mutta kohtalopa

yllättikin. Haaveiltiin maailmanrauhan säilyttämisestä, mutta päädyttiin

maailmansotaan. Ja tämä juuri oli tärkeimpänä syynä siihen, miksi ei edes

ollenkaan kiinnitetty huomiota tähän kolmanteen Saksan tulevaisuuden

suunnittelemismahdollisuuteen. Tiedettiin, että lisää maata oli saatavissa

ainoastaan idästä, nähtiin siinä tapauksessa välttämätön taistelu, mutta

kuitenkin tahdottiin rauhaa hinnasta mistä hyvänsä; sillä Saksan ulkopolitiikan

tunnussana oli jo aikoja lakannut olemasta: Saksan kansakunnan pystyssä

pitäminen kaikin keinoin; pikemminkin se nyt kuului seuraavasti: maailmanrauhan

ylläpitäminen kaikin keinoin. Miten siinä sitten onnistuttiin, se on tunnettu

asia. Palaan vielä tuonnempana erikoisesti tähän asiaan.

Niin oli siis vielä jäljellä neljäs mahdollisuus: teollisuus ja maailmankauppa,

merivalta ja siirtomaat. Sellainen kehitys oli aluksi kylläkin helpommin ja

varmaan nopeamminkin saavutettavissa. Maan asuttaminen on hidas, pitkällinen

tapahtumus, joka usein kestää vuosisatoja; niin, siitäpä juuri onkin

löydettävissä sen voima, ettei siinä ole kysymyksessä äkillinen leimahdus, vaan

vähitellen tapahtuva, mutta sen sijaan perusteellinen ja lakkaamaton kasvu,

toisin kuin teollisuuden kehityksessä, joka voidaan ikään kuin puhaltaa esiin

muutamassa vuodessa, mutta sitten se pikemmin muistuttaakin saippuakuplaa kuin

lujaa, vankkaa voimaa. Laivaston rakentaminen käy kyllä nopeammin kuin

talonpoikaistalojen perustaminen sitkeässä kamppailussa ja asuttaminen

maanviljelijöillä; mutta laivaston voi myös nopeammin tuhota kuin

uudisasutuksen.

Kun Saksa sittenkin valitsi tämän tien, silloin olisi ainakin täytynyt selvästi

havaita, että tämäkin kehitys ennemmin tai myöhemmin johtaisi sotaan. Ainoastaan

lapset olisivat voineet uskoa, että ystävällisen, sivistyneen käytöksen avulla

ja lakkaamatta korostamalla omaa rauhallista mielialaa saattoi päästä osille

rauhallisessa kansojen kilpailussa, niin kuin kovin somasti ja opettavasti

jaariteltiin; siis tarvitsematta koskaan tarttua aseisiin. Ei, kun lähdimme

sille tielle, Englannin täytyi joskus olla vihollisemme. Oli enemmän kuin

mieletöntä närkästyä siitä mutta se oli täydelleen meikäläisen yksinkertaisuuden

mukaista, että Englanti suvaitsi asettua yks'kaks' vastustamaan meidän

rauhallista vaikutustamme väkivaltaisen, itsekkään olennon raakaan tapaan. Me

emme kyllä olisi missään tapauksessa menetelleet sillä tavalla.

Jos eurooppalaista maapolitiikkaa saattoi harjoittaa ainoastaan Venäjää vastaan,

liitossa Englannin kanssa, niin toisaalta oli siirtomaa­ ja

maailmankauppapolitiikka ajateltavissa ainoastaan tähdättynä Englantia vastaan

yksissä tuumin Venäjän kanssa. Mutta silloin olisi pitänyt tehdä arastelematta

johtopäätökset tässäkin kohdin ; ja ennen kaikkea, luopua Itävallasta kiireen

kaupalla. Jokaiselta näkökannalta oli Saksan liitto Itävallan kanssa jo

vuosisadantaitteessa sulaa mielettömyyttä. Mutta ei ajateltukaan liiton

solmimista Venäjän kanssa. Englantia vastaan enempää kuin Englannin kanssa

Venäjää vastaan, sillä molemmissa tapauksissahan olisi lopulta johduttu sotaan, 

ja sen estämiseksi juuri vasta ylimalkaan päätettiin ryhtyä kauppa; ja

teollisuuspolitiikkaan. Maailman rauhallinen, taloudellinen valloitus oli nyt

käyttöohje, jonka oli määrä kerta kaikkiaan nitistää siihenastinen

väkivaltapolitiikka. Kaikin ajoin ei ehkä kuitenkaan oltu täysin varmoja

asiasta, varsinkin kun Englannin taholta alkoi kuulua uhkauksia, joita oli kerta

kaikkiaan mahdoton ymmärtää väärin; sen vuoksi päätettiin rakentaa laivastokin;

mutta ei tietystikään taaskaan hyökkäämiseksi Englannin kimppuun ja sen

kukistamiseksi, vaan puolustamaan jo puheena ollutta maailmanrauhaa ja maailman

rauhallista valloitusta. Sen vuoksi se pysytettiinkin joka suhteessa vähän

vaatimattomammissa puitteissa, ei ainoastaan lukumäärältään, vaan myöskin eri

laivojen uppoaman ja aseistuksen puolesta, jotta loppujen lopuksi sentään

rauhalliset tarkoitusperät näkyisivät kaikessa siinäkin. Puhe maailman

rauhallisesta taloudellisesta valtauksesta  oli varmastikin suurinta

mielettömyyttä, mitä kos­kaan on kohotettu valtionpolitiikan johtavaksi

periaatteeksi. Tuota mielettömyyttä vielä lisäsi se, ettei kartettu edes kutsua

Englantia sellaisen aikaansaannoksen mahdollisuuden kruununtodistajaksi. Mitä

professorimainen historiankirjoituksemme ja historiankäsityksemme on tässä

kohdin osaltaan rikkonut, sitä tuskin enää voidaan korjata, ja se on vain

sitovana todistuksena siitä, miten monet lukevat historiaa ymmärtämättä sitä.

Juuri Englanti olisi pitänyt tajuta sitovaksi tuon  teorian kumoajaksi: ei

ainoakaan kansa ole arastelemattomammin ja paremmin valmistellut taloudellisia

valloituksiaan miekalla ja jälkeenpäin häikäilemättä puolustanut niitä kuin

Englannin kansa. Eikö ole suorastaan brittiläisen valtiotaidon  tunnusmerkki,

että se hankkii taloudellisia etuja valtiollisella  voimallaan ja heti taas

muuntaa kaiken taloudellisen vaurastumisen poliittiseksi vallaksi ja voimaksi?

Ja millainen erehdys  onkaan luulla, että Englanti muka olisi omakohtaisesti

liian  pelkurimainen uhraamaan omaa vertaan talouspolitiikkansa  puolesta! Se

seikka, ettei Englannin kansalla ollut kansan armeijaa, ei suinkaan todistanut

päinvastaista; sillä pääasiana ei  tässä ole suinkaan kulloinenkin

puolustusvoimien muoto, vaan  paljon enemmän se tahto ja päättäväisyys, miten

olemassa olevia  voimia käytetään. Englannilla on aina ollut sellaiset

varusteet,  jollaiset sille ovat olleet tarpeen. Se on aina taistellut sellaisin

asein, joita voiton saavuttaminen on vaatinut. Se käytti palkkajoukkoja, niin

kauan kuin palkkajoukot riittivät; mutta se ammensi myöskin syvälti koko

kansakunnan arvokasta verta, kun ainoastaan sellainen uhraus saattoi tuottaa

voiton; mutta aina sen taisteluvalmius ja sitkeys ja kestävyys sekä

häikäilemätön sodankäynti ovat olleet samat. Mutta Saksassa muodostettiin ja

päntättiin vähitellen kouluissa, sanomalehdistössä ja pilalehdissä kansan päähän

englantilaisen olemuksesta ja ehkä vieläkin enemmän Englannin valtakunnasta

sellainen käsitys, jonka täytyi pakosta johtaa mitä turmiollisimpaan

itsepetokseen; sillä tuo mielettömyys tarttui lopulta kaikkiin, ja siitä oli

seurauksena englantilaisten aliarvioiminen, joka kostautui mitä katkerimmin. Tuo

väärä käsitys syöpyi niin syvään, että oltiin vakuuttuneita siitä, että

englantilaiset olivat yhtä ovelia kuin mieskohtaisesti kerrassaan uskomattoman

pelkurimaisia liikemiehiä.

Ettei Englannin imperiumin kokoista maailmanvaltaa hevin saada kokoon pelkästään

 juonien ja huijauksen avulla, se valitettavasti ei mahtunut meikäläisten

ylevien, professorimaisen viisaiden opettajien päähän. Harvat varoittavat äänet

kaikuivat kuuroille korville tai ne tapettiin vaitiololla. Muistan selvästi,

miten ällistyneen näköisiksi tovereideni naamat venähtivät, kun jouduimme

Flanderissa Tommyjen  kanssa tekemisiin mies miestä vastaan Jo heti ensimmäisten

taistelupäivien jälkeen lienee kaikkien aivoissa alkanut kangastaa varmuus,

etteivät nämä skotlantilaiset oikein vastanneetkaan niitä, joita meille oli

katsottu sopivaksi tarita pilalehdissä ja sähkösanomatiedoituksissa. Niinä

aikoina rupesin ensi kerran mielessäni tutkistelemaan tuon propagandamuodon

tarkoituksenmukaisuutta. Tuollaisesta väärennyksestä oli kuitenkin jotakin etua

niille, jotka sitä levittivät; tästä vaikkakin väärästä esimerkistä saattoi

osoittaa maailman taloudellisen valloituksen oikeuden. Mikä onnistui

englantilaisille, sen toki täytyi onnistua meillekin, jolloin vielä meidän muka

paljon suurempaa rehellisyyttämme, luonteenomaisen englantilaisten kavaluuden

puutetta, pidettiin suurena etuna. Siten toivottiin sitäkin helpommin

saavutettavan ennen kaikkea pienten kansojen myötämielisyys sekä suurten

luottamus. Että meidän rehellisyytemme ja kunniallisuutemme oli toisille

kauhistus, sitä emme tajunneet siitä yksinkertaisesta syystä, että itse uskoimme

sen kaiken ihan vakavasti, jota vastoin muu maailma piti sellaista

menettelytapaa aivan erikoisen ovelan valheellisuuden ilmauksena, kunnes

vallankumous, varmaankin kaikkien mitä suurimmaksi ihmeeksi, osoitti selvemmin

vilpittömän mielenlaatumme rajattoman tyhmyyden. Mutta lähtien moisen maailman

rauhallisen taloudellisen valloituksen mielettömyydestä kävi Kolmiliiton

mielettömyys heti paikalla samoin selväksi ja käsitettäväksi. Minkä valtion

kanssa ylipäänsä olisi muuten voitu liitto solmia? Yhdessä itävallan kanssa ei

voitu ryhtyä sotaisiin valloituksiin edes Euroopassakaan. Siinä juuri piili heti

alusta alkaen tuon liiton heikkous. Bismarckin mittainen mies saattoi sallia

itselleen vapauden turvautua sellaiseen hätävaraan, mutta ei ikinä mikä tahansa

hänen kömpelö seuraajansa, kaikkein vähimmin sellaisena aikana, jolloin

Bismarckinkin luoman liiton olennaiset edellytykset olivat jo aikoja sitten

lakanneet olemasta;

Bismarck näet vielä uskoi Itävallan olevan saksalainen valtio. Yleisen

äänioikeuden asteittaisen voimaan saattamisen ansiosta tuo maa oli kuitenkin

siitä ajasta vaipunut parlamentaarisesti hallituksi ei-saksalaiseksi

sekasorroksi. Liitto Itävallan kanssa oli myöskin rotupolitiikan kannalta

suorastaan tuhoisa. Siedettiin uuden slaavilaisen suurvallan syntymistä Saksan

rajalle, suurvallan, jonka, muuten täytyisi en pitkää asettua Saksan suhteen

aivan toiseen asenteeseen esim. Venäjän. Tällöin liiton täytyi vuosi vuodelta

muodostua sisäisesti yhä ontommaksi ja voimattomammaksi, sitä mukaa kuin tuon

liittoajatuksen ainoat kannattajat monarkian alueella menettivät

vaikutusvaltansa ja heidät tungettiin syrjään määrääviltä paikoilta. Jo

vuosisadan taitteessa oli liitto Itävallan kanssa kehittynyt juuri samalle

asteelle kuin Itävallan liitto Italian kanssa. Tässäkin oli olemassa ainoastaan

kaksi mahdollisuutta: joko pysyttiin liitossa Habsburgien monarkian kanssa tai

sitten olisi täytynyt panna vastalause saksalaisuuden sortoa ja syrjäyttämistä

vastaan. Mutta jos sellaista ensin hiukan yritetään, sen loppuna on useimmissa

tapauksissa ilmitaistelu. Kolmiliiton arvo oli psykologiseltakin kannalta varsin

vaatimaton, koska yleensä on niin, että liiton lujuus vähenee samassa määrin,

kuta enemmän liitto rajoittuu säilyttämään olemassa olevaa asiaintilaa

semmoisenaan. Sitä vastoin liitto lujittuu, kuta enemmän sen osakkailla on

toivoa saavuttaa sen avulla tiettyjä, kouraan tuntuvia laajentumispäämääriä.

Tässä kohdin niin kuin joka paikassa ei voimana suinkaan ole puolustus, vaan

hyökkäys.

Tämä käsitettiin jo siihenkin aikaan eri tahoilla, mutta valitettavasti ns.

asiantuntijat eivät sitä ymmärtäneet. Erikoisesti silloinen eversti Ludendorff,

Suuren yleisesikunnan upseeri, kiinnitti v. 1912 laatimassaan mietinnössä

huomiota näihin heikkoihin kohtiin. Tietystikään ei valtiomiesten taholta

myönnetty asialle lainkaan merkitystä eikä arvoa; ikään kuin tervettä järkeä

olisi ylipäänsä ainoastaan tavallisten kuolevaisten, tarkoituksenmukaisesti

käytettävä, mutta että sen periaatteessa saisi jättää huomioon ottamatta, mikäli

on kysymys diplomaateista. Saksan kannalta oli suoranainen onni, että sota v.

1914 alkoi kiertoteitse, Itävallassa, siis Habsburgien täytyi tulla mukaan; jos

näet olisi käynyt päinvastoin, Saksa olisi joutunut olemaan yksin. Habsburgien

valtakunta ei olisi kyennyt ottamaan tai halunnutkaan ottaa osaa Saksan

aiheuttamaan sotaan. Muuten olisi sama, mistä Italiaa sittemmin ankarasti

tuomittiin, tapahtunut jo aikaisemmin Itävallan taholta: se olisi pysytellyt

puolueettomana pelastaakseen valtakunnan ainakin vallankumouksesta heti alussa.

Itävallan slaavit olisivat ennemmin pirstoneet monarkian jo v. 1914 kuin

sallineet sen auttaa Saksaa. Mutta miten suuria vaaroja ja vaikeuksia liitosta

Tonavan monarkian kanssa johtui, sen jaksoivat ainoastaan hyvin harvat siihen

aikaan käsittää. Ensiksikin Itävallalla oli liian monta vihollista, jotka

havittelivat mielessään tuon lahon valtakunnan perinnöille, jottei siellä olisi

aikojen kuluessa pakostakin muodostunut eräänlaista vihaa Saksaa kohtaan, jota

kaikki pitivät syynä siihen, että monarkian kaihoten ja toivoen odotettu

hajaantuminen estyi. Päädyttiin siihen vakaumukseen, että Wien oli loppujen

lopuksikin kukistettavissa ainoastaan Berliinin kiertotietä.

Mutta silloin Saksa toisekseen menetti parhaat ja lupaavimmat

liittomahdollisuutensa. Niin, sen sijaan se joutui yhä kireämpään suhteeseen

Venäjään, jopa Italiaankin. Ja kuitenkin yleinen mielipide oli Roomassa yhtä

suuressa määrin saksalaisystävällinen, kuin se kyti itävaltalaisvihollisena

jok'ikisen italialaisen sydämessä, jopa vähin leimahti ilmi tuleenkin. Kun nyt

oli kerta kaikkiaan antauduttu kauppa; ja teollisuuspolitiikkaan, ei ollut enää

pienintäkään syytä sotaan Venäjää vastaan. Ainoastaan molempien kansakuntien

viholliset voivat tuntea vilkasta mielenkiintoa siihen. Tosiasiassa olivatkin

ensi sijassa nimenomaan juutalaiset ja marxilaiset lietsomassa tätä tulta ja

yllyttämässä kaikin keinoin näiden kahden valtion väliseen sotaan. Ja vihdoin

kolmanneksi täytyi tästä liitosta jo sinänsä koitua Saksalle äärettömän suuri 

vaara, koska Bismarckin luomalle Saksan valtakunnalle tosiasiallisesti

vihamielisen suurvallan saattoi helposti onnistua milloin tahansa nostattaa

Saksaa vastaan koko joukko valtioita, koska niille jokaiselle saatettiin luvata

toiveita rikastumisesta Itävallan, liittolaisen, kustannuksella. Koko

Itä;Eurooppa voitiin saada kuohuksiin Tonavan;monarkiaa vastaan, mutta

erittäinkin Venäjä ja Italia. Sitä maailmanliittoa, joka oli muodostumassa

Englannin kuninkaan Edvard VII:n johdantotoiminnan jälkeen, ei olisi koskaan

syntynyt, jollei Itävalta Saksan liittolaisena olisi ollut liian houkutteleva

perintö. Ainoastaan sillä tavalla kävi mahdolliseksi koota muuten perin

epäyhtenäiset toiveet ja päämäärät yhdeksi ainoaksi hyökkäysrintamaksi.

Käytäessä yhdessä Saksan kimppuun saattoi jokainen toivoa pääsevänsä hyötymään

puolestaan Itävallan kustannuksella. Kun nyt vielä Turkkikin näytti olevan

äänettömänä yhtiömiehenä tuossa kovanonnenliitossa, vaara siitä vielä kasvoi

suunnattomasti. Kansainvälinen juutalainen maailmanrahavalta tarvitsi näitä

houkutuskeinoja toteuttaakseen kauan kaihoten odotetun suunnitelman: Saksan

tuhoamisen, joka ei ollut vielä taipunut yleiseen ja yli kaikkien valtioiden

ulottuvaan finanssivalvontaan. Vain siten saatiin taotuksi liitto, jonka teki

lujaksi ja voimakkaaksi ja rohkeaksi marssivalmiiden miljoona;armeijoiden

lukumäärä, jotka olivat valmiina vihdoinkin käymään sarvipään Siegfriedin

kimppuun.

Liitto Habsburgien monarkian kanssa, joka jo Itävallassa oli mielessäni

herättänyt apeutta, alkoi nyt muodostua pitkällisten sisäisten tarkastelujen

aiheeksi, jotka lähinnä seuraavana aikana ainoastaan lujittivat ennestään jo

vakiintunutta mielipidettäni. Niissä pienissä piireissä, joissa jouduin

liikkumaan, en enää siihenkään aikaan ollenkaan salaillut vakaumustani, että tuo

onneton liitto tuhoon tuomitun valtion kanssa aiheuttaisi hirvittävän, tuhoisan

romahduksen Saksallekin, jollei ajoissa ymmärrettäisi irroittautua siitä. En

liioin horjunut silmänräpäystäkään tässä vuorenlujassa vakaumuksessani, kun

vihdoin maailmansodan myrskyt näyttivät puhaltaneen pois kaiken järkevän

harkinnan ja innostuksen huumaus oli temmannut mukaansa nekin paikat, jotka

olisivat saaneet tehdä vain kaikkein kylmimpiä todellisuustarkasteluja.

Ollessani itse rintamalla puolustin aina, missä ja milloin ikinä näitä

kysymyksiä pohdittiinkin, omaa mielipidettäni, että liitosta olisi luovuttava,

kuta pikemmin, sitä parempi saksalaiselle kansalle, ja ettei Habsburgien

monarkian jättäminen oman onnensa nojaan ollut suinkaan uhri, jos vain Saksa

saisi sillä vihollistensa lukumäärän vähenemään; sillä miljoonat miehet eivät

olleet ottaneet teräskypärää päähänsä puolustaakseen sen rappeutunutta

hallitsijasukua, vaan pelastaakseen Saksan kansan. Sodanedellisenä aikana tuntui

joskus siltä, kuin ainakin eräässä leirissä olisi pyrkinyt sukeltautumaan esiin

hienoisia epäilyksiä sen liittopolitiikan onnistuneisuudesta, johon oli

ryhdytty. Saksalais;vanhoilliset piirit alkoivat aika ajoin varoittaa liian

suuresta luottavaisuudesta, mutta se samoin kuin kaikki muukin järkevä puhe

kaikui kuuroille korville. Oltiin varmoja siitä, että oltiin oikealla maailman

valloituksen tiellä, jonka tulokset olisivat suunnattoman suuret, mutta

uhraukset aivan tyhjän veroiset. Tunnetuilla asiaankuulumattomilla ei ollut

taaskaan muuta neuvoa kuin katsella äänettöminä syrjästä, miten ja miksi

asiantuntijat marssivat suoraa päätä onnettomuuteen, vieden kunnon kansan

jäljessään niin kuin Hamelnin rotanpyytäjä aikoinaan.

Syvimpänä syynä siihen, että oli mahdollista esittää kokonaiselle kansalle

mieletön taloudellinen valloitus käytännöllisenä poliittisena tienä ja

maailmanrauha valtiollisena tarkoitusperänä, jopa tehdä se käsitettäväksi, oli

se, että koko meidän poliittinen ajattelumme poti yleistä sairaalloisuutta. Sitä

mukaa kuin saksalainen tekniikka ja teollisuus kulkivat voittokulkuaan ja Saksan

kauppa saavutti menestyksen toisensa perästä, unohdettiin yhä enemmän se

tietoisuus, että tämä kaikki oli sentään mahdollista ainoastaan edellyttäen

voimakasta valtakuntaa. Päinvastoin mentiin monissa piireissä jo niin pitkälle,

että arveltiin valtion itsensä saavan kiittää olemassaolostaan vain näitä

ilmiöitä, että se itse oli ensi sijassa taloudellinen laitos, jota oli

johdettava ja hallittava taloudellisten näkökohtien mukaan, ja että niin ollen

myöskin sen olemassaolo oli talouden varassa, jollaista tilaa sitten pidettiin

verrattomasti terveimpänä ja luonnonmukaisimpana ja ylistettiin sellaiseksi.

Mutta valtiolla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä tietyn taloudellisen

käsityksen tai taloudellisen kehityksen kanssa.

Valtio ei ole taloudellisten liittokumppanien kokoomus tietyn, rajallisen

elintilan piirissä taloudellisten tehtävien täyttämistä varten, vaan se on

henkisesti ja ruumiillisesti samanlaisten elävien olentojen järjestynyt yhteisö,

jonka päämääränä on heidän lajinsa säilyttämisen parempi helpottaminen ja tämän,

Kaitselmuksen heidän elämälleen ja olemassaololleen ennakolta viitoittaman

päämäärän saavuttaminen. Tämä eikä mikään muu on valtion tarkoitus ja päämäärä.

Talouselämä on tällöin ainoastaan eräs niistä monista apukeinoista, jotka ovat

välttämättömiä tämän päämäärän saavuttamiseksi. Mutta talous ei ole koskaan

valtion aihe tai päämäärä, mikäli tämä ei jo alun alkuaan lepää väärällä,

luonnottomalla perustalla. Ainoastaan sillä tavoin on selitettävissä, ettei

valtiolla semmoisenaan tarvitse olla edellytyksenä edes rajallista aluetta. Sitä

tarvitaan ainoastaan sellaisilla kansoilla, jotka omasta aloitteestaan tahtovat

taata rotuveljilleen elatuksen, siis ovat valmiit omalla työllään käymään

taisteluaan olemassaolosta. Kansat, jotka pääsevät mehiläiskuhnurien tavoin

tunkeutumaan muun ihmiskunnan sekaan pannakseen tämän kaikin mahdollisin

verukkein tekemään työtä heidän puolestaan, voivat perustaa valtioita kokonaan

ilman omaa, tarkkarajaista elintilaakin. Tämä sopii ennen kaikkea siihen

kansaan, jonka loiselämästä koko kunniallinen ihmiskunta meidän aikanamme

kärsii: juutalaisiin. Juutalaisten valtio ei ole koskaan ollut alueellisesti

rajallinen, vaan on ulottunut rajattomasti kautta kaiken maailman, mutta

rajoittunut käsittämään vain yhden rodun. Sen vuoksi tämä kansa onkin aina

muodostanut valtion valtioissa. On nerokkaimpia juonia ja temppuja, mitä

konsanaan on keksitty, että tämä valtio on pantu purjehtimaan muka uskontona ja

siten on sille ennakolta turvattu se suvaitsevaisuus, jota arjalaiset ovat aina

valmiit osoittamaan uskontunnustuksille. Sillä todellisuudessa ei Mooseksen usko

ole sen kummempi kuin juutalaisrodun säilyttämistä tarkoittava oppi. Se

käsittääkin sen vuoksi melkein kaikki sosiologiset, valtiolliset ja

taloudelliset tieteenhaarat, mitä sen suhteen ylipäänsä vain voi tulla

kysymykseen.

Rodun säilytysvietti on ensimmäinen inhimillisten yhteiskuntien muodostumisen

syy. Mutta siitä on seurauksena, että valtio on kansallinen elimistö eikä

taloudellinen järjestö. Erotus, joka on yhtä suuri kuin myös käsittämätön

nykyajan ns. valtiomiehille. Sen vuoksi nämä luulevatkin, että valtio voidaan

rakentaa talouden avulla, jota vastoin se todellisuudessa on aina ja ikuisesti

vain tulos niiden ominaisuuksien vaikutuksesta, jotka ovat lajin ja rodun

säilyttämishalun kanssa samassa linjassa. Mutta ne ovat aina sankarien hyveitä

eivätkä kauppurin itsekkyyttä, koska rodun säilyttäminen edellyttää

uhrivalmiutta yksilöissä. Siinähän juuri piilee runoilijan sanojen merkitys:

Jollet anna henkeäsi alttiiksi, et koskaan voita itsellesi elämää, että oman

mieskohtaisen olemassaolon uhraaminen on välttämätöntä rodun pystyssä pysymisen

turvaamiseksi. Mutta niin muodoin on valtion perustamisen ja pystyssä pysymisen

olennaisimpana edellytyksenä samanlaiseen laatuun ja olemukseen perustuva varma

yhteenkuuluvaisuudentunne sekä halu panna valtion puolesta kaikki alttiiksi.

Oman maan kamaralla elävän kansan keskuudessa se johtaa sankarinhyveiden

kehittymiseen, loisilla valheelliseen teeskentelyyn ja kavalaan julmuuteen,

jollei näiden ominaisuuksien jo täydy todistettavasti olla olemassa heidän

muodoltaan suuresti vaihtelevan valtiollisen olemassaolonsa edellytyksinä. Aina

kuitenkin jo valtion muodostuminen voi, ainakin alussa, tapahtua ainoastaan

näiden ominaisuuksien panoksen ansiosta, jolloin taistelussa olemassaolosta

jäävät alakynteen, s.o. orjuuteen, ja sitten ennemmin tai myöhemmin kuolevat ne

kansat, jotka taistelussa osoittavat vähimmin sankarihyveitä tai jotka eivät

pysty vastustamaan vihamielisen loisen valheellista kavaluutta. Mutta tässäkään

tapauksessa ei sitä voi pitää niin suuressa määrin johtuvana viisauden

puutteesta kuin pikemminkin päättäväisyyden ja rohkeuden puutteesta, joka

yrittää verhoutua humaanisen ajatustavan vaippaan. Miten vähän muuten valtiota

muodostavat ja valtiota säilyttävät ominaisuudet ovat yhteydessä talouden

kanssa, sen osoittaa selvimmin se tosiseikka, että valtion sisäinen lujuus

ainoastaan erikoisen harvoissa tapauksissa sattuu yhteen ns. taloudellisen

kukoistuksen kanssa, jota vastoin tämä tuntuu tavattoman useissa tapauksissa

ilmaisevan valtion rappeutumisen jo olevan lähenemässä. Jos nyt ihmisyhteisöjen

muodostumisen voisi katsoa ensi sijassa johtuvan taloudellisista voimista tai

edes yllykkeistä, täytyisi korkeimman taloudellisen kehityksen myöskin samalla

merkitä valtion valtavinta voimaa, eikä päinvastoin.

Se usko, että taloudellisilla seikoilla on valtiota muodostava j a valtiota

säilyttävä voima, tuntuu erikoisen käsittämättömältä, jos on kysymyksessä maa,

jonka historia joka suhteessa selvästi ja perinpohjaisesti todistaa juuri

päinvastaista. Nimenomaan Preussi osoittaa ihmeteltävän selvästi, etteivät

aineelliset ominaisuudet, vaan aatteelliset avut yksin tekevät kykeneväksi

valtion muodostamiseen. Vasta niiden suojassa voi sitten taloudellinenkin elämä

kehittyä kukoistukseensa, kunnes puhtaasti valtiota muodostavien voimien

luhistuessa talouskin jälleen luhistuu; kehityskulku, jota juuri parast'aikaa

saatamme tarkata hirveän murheellisella tavalla. Ihmisten aineelliset edut ja

pyyteet viihtyvät ja menestyvät aina parhaiten, niin kauan kuin ne pysyvät

sankarillisten hyveiden katveessa; mutta niin pian kuin ne pyrkivät tunkeutumaan

olemassaolon etualalle, ne tuhoavat oman pystyssä pysymisensä edellytykset. Aina

kun Saksassa on vallinnut valtapoliittinen nousu, on myöskin taloudellinen elämä

ruvennut elpymään; mutta aina, milloin taloudellinen elämä on muuttunut kansamme

ainoaksi elämänharrastukseksi ja ihanteelliset avut ovat tukehtuneet sen alle,

valtio on taas sortunut ja vetänyt sortuessaan lyhyessä ajassa taloudellisen

elämän mukanaan. Jos nyt tekee itselleen kysymyksen, mitä nuo valtiota

muodostavat tai myös valtiota säilyttävät voimat todellisuudessa ovat, ne

voidaan yhdistää yhden ainoan määritelmän alaisiksi: yksilöiden uhrautumiskyky

ja uhrautumishalu kokonaisuuden puolesta. Ettei näillä avuilla ole vähintäkään

tekemistä talouselämän kanssa, se käy ilmi siitä yksinkertaisesta tosiasiasta,

ettei ihminen milloinkaan uhraudu sen hyväksi, se on: liike ja kauppatoimien

puolesta ei kuolla, vaan ainoastaan aatteiden puolesta. Ei mikään todistanut

englantilaisten etevämmyyttä kansansielun tuntemuksessa paremmin kuin se

perustelu, jonka he ymmärsivät antaa taistelulleen. Meidän taistellessamme

leivän vuoksi Englanti soti vapauden puolesta, eikä edes omansa, vaan pienten

kansojen vapauden puolesta. Meillä joko naurettiin tai närkästyttiin moista

julkeutta ja osoitettiin siten, kuinka ajattelemattoman tyhmäksi Saksan ns.

valtiotaito oli käynyt jo ennen sotaa. Ei ollut enää olemassa heikointakaan

aavistusta sen voiman laadusta, joka saa miehet omasta vapaasta tahdostaan ja

päätöksestään käymään kuolemaan.

Niin kauan kuin Saksan kansa v. 1914 vielä uskoi taistelevansa ihanteiden

puolesta, se kesti; kun se pantiin taistelemaan ainoastaan jokapäiväisen leivän

puolesta, se mieluummin luopui leikistä. Mutta meidän henkevät valtiomiehemme

ihmettelivät tuota ajatustavassa tapahtunutta muutosta. Heille ei koskaan

selvinnyt, että ihminen heti siitä hetkestä lähtien, jolloin hän taistelee

taloudellisten etujen ja pyrkimysten puolesta, koettaa kaikin mahdollisin tavoin

välttää kuolemaa, sillä sehän estäisi ainiaksi pääsemästä nauttimasta

taistelunsa palkkaa. Huolehtiminen omien lasten pelastamisesta tekee

heikoimmastakin äidistä sankarin, ja ainoastaan taistelu lajin ja sitä

suojelevan kotilieden tai valtion säilyttämisen puolesta on kaikkina aikoina

ajanut miehet kohti vihollisen keihäitä. Seuraavan väitteen voi esittää

ikuisesti pätevänä totuutena: Koskaan ei ole vielä perustettu valtiota

rauhallista taloudellista tietä, vaan aina rodunsäilyttämisvaistojen voimalla,

olivatpa ne sitten löydettävissä sankarimaisen hyveen tai ovelan viekkauden

alalta; edellisen tuloksia ovat arjalaiset työ ja sivistysvaltiot, jälkimmäisiä

juutalaisten loissiirtolat. Mutta niin pian kuin taloudellinen elämä

semmoisenaan alkaa jonkin kansan keskuudessa tai jossakin valtiossa tukahduttaa

näitä viettejä painollaan, se itse muuttuu houkuttelevaksi orjuutuksen ja sorron

syyksi. Sodanedellisen ajan usko, että kauppa ja siirtomaapolitiikan avulla

voitaisiin rauhallista tietä avata, jopa vallatakin maailma Saksan kansalle, oli

klassillinen merkki todellisten valtiota muodostavien ja valtiota säilyttävien

avujen sekä kaiken niistä johtuvan selvänäköisyyden, tahdonlujuuden ja

toimintatarmon menetyksestä; luonnonlain pakosta tuleva tilinteko oli sitten

maailmansota kaikkine seurauksineen.

Sille, joka ei ajattele asiaa sen syvemmin, voisi tämä Saksan kansan asenne ;

sillä se oli tosiaan melkeinpä aivan yleinen tuntua ratkaisemattomalta

arvoitukselta: Saksahan oli juuri suurenmoinen esimerkki puhtaasti

valtapoliittiselle perustalle syntyneestä valtakunnasta. Preussi, Saksan

valtakunnan siemen, kohosi asemaansa loistavan sankaruuden ansiosta eikä

finanssi ja kauppatoimien tuloksena, ja itse Saksan valtakunta oli ainoastaan

mitä ihanin palkinto valtapoliittisesta johdosta ja sotilaallisesta

kuolemanhalveksinnasta. Miten saattoi juuri Saksan kansan poliittinen vaisto

joutua niin pahasti tartunnan saastuttamaksi? Sillä tässä ei ollut kysymyksessä

erillinen ilmiö, vaan rappeutumisilmiöt, joita todella peloittavan lukuisasti

leimahteli kuin virvatulia häilähdellen edestakaisin pitkin kansanruumista tai

jotka pikemminkin kuin myrkylliset paiseet, syöpyivät kansakuntaan milloin

yhtäänne, milloin toisaanne.

Näytti siltä, kuin jokin salaperäinen voima olisi ajanut taukoamatonta

myrkkyvirtaa tuon entisen sankariruumiin kaikkein äärimmäisiinkin verisuoniin,

johtaen terveen järjen ja yksinkertaisen itsesäilytysvietin yhä pahempaan

lamautumiseen. Kun silmäilin lukemattomia kertoja kaikkia näitä kysymyksiä,

jotka vuosina 1912/14 heräsivät mielessäni johtuen asenteestani Saksan liitto ja

talouspolitiikkaan, arvoituksen ratkaisuna oli ja pysyi aina se voima, jonka

olin jo aikaisemmin tullut tuntemaan Wienissä aivan toisesta näkökulmasta:

marxilainen oppi ja maailmankatsomus sekä sen organisatorinen vaikutus. Toisen

kerran elämässäni tunkeuduin nyt tuohon hävityksen oppiin ; eivätkä minua enää

tällä kertaa olleet johtamassa jokapäiväisen ympäristön vaikutelmat ja

vaikutukset, vaan poliittisen elämän yleisten ilmiöiden huomiointi.

Syventyessäni uudelleen tuon uuden maailman teoreettiseen kirjallisuuteen ja

koettaessani  päästä selville sen mahdollisista vaikutuksista vertailin  näitä

sitten toiminnan todellisiin ilmiöihin ja tapahtumiin poliittisessa,  kulttuuri

ja myöskin talouselämässä.

Mutta ensi kerran kohdistin nyt myöskin huomioni tuon  maailmanruton

kukistamisyrityksiin. Tutkin Bismarckin poikkeuslainsäädäntöä, sen

tarkoitusperiä, taistelua ja menestystä. Vähitellen sain kerrassaan graniitin

lujan perustan omalle vakaumukselleni, niin ettei minun ole sen  ajan jälkeen

koskaan ollut tarvis muuttaa sisäistä katsanto kantaani tässä kysymyksessä.

Samalla tavoin otin marxilaisuuden ja juutalaisuuden suhteen vielä uuden,

perinpohjaisen  tutkimuksen alaiseksi.  Mutta kun ennen Wienissä oli ennen

kaikkea Saksa ollut silmissäni kuin mikäkin järkkymätön jättiläinen, nyt alkoi

sentään väliin hiipiä mieleeni pelokkaita aavistuksia. Kaikessa hiljaisuudessa

ja pienissä tuttavieni piireissä aloin purkaa närkästystäni  Saksan

ulkopolitiikan johdosta ja sen, oman käsityskantani  mukaan, uskomattoman

kevytmielisen tavan johdosta, miten  käsiteltiin kaikkein tärkeintä kysymystä,

mitä siihen aikaan Saksassa ylipäänsä oli, nimittäin marxilaisuutta. En

todellakaan jaksanut ymmärtää, miten voitiin noin sokeasti hoippua kohti vaaraa,

jonka vaikutusten vielä kerran, marxilaisuuden omien tarkoitusperien mukaisesti,

täytyi muodostua suunnattomiksi ja hirvittäviksi. Jo siihen aikaan varoitin

lähiympäristöäni, aivan samoin kuin nykyisin suuressa mitassa, kaikkien

pelkurimaisten raukkojen rauhoituslauseelta: Meille ei voi tapahtua mitään!

Samantapainen henkinen rutto oli jo kerran ennen tuhonnut jättiläisvaltakunnan.

Saksako yksin ei olisi juuri samojen lakien alainen kuin kaikki muut

inhimilliset yhteisöt? Vv. 1913/14 lausuin sitten myöskin ensi kerran eri

piireissä, jotka nykyisin osaksi ovat uskollisia kansallissosialistisen liikkeen

kannattajia, julki sen vakaumuksen, että kysymys Saksan kansan tulevaisuudesta

on kysymys marxilaisuuden hävittämisestä.

Saksan onnetonta liittopolitiikkaa pidin ainoastaan eräänä tuon opin

repimistyöstä johtuneena seuraamusilmiönä; sillä se juuri oli hirvittävää, että

tuo myrkky melkein näkymättömästi tuhosi kaikki terveen taloudellisen ja

valtiokäsityksen perusteet, tartunnan saaneiden usein lainkaan aavistamatta,

miten suuressa määrin heidän toimintansa ja tahtonsa jo oli tuon

maailmankatsomuksen kaikua, jonka he muuten mitä jyrkimmin torjuivat. Saksan

kansan sisäinen aleneminen oli silloin jo aikoja sitten alkanut, ihmisten

itsensä – niin kuin elämässä käy hyvin usein pääsemättä selville oman elämänsä

tuhoojasta. Väliin tautia yritettiin kyllä hieman puoskaroida, mutta erehdyttiin

sotkemaan keskenään ilmiön muodot ja niiden aiheuttaja. Kun sitä ei tunnettu tai

ei tahdottu tuntea, taistelulla marxilaisuutta vastaan ei ollut sen suurempaa

merkitystä kuin turhanpäiväisellä puoskaroinnilla.