3. luku.
YLEISIÄ POLIITTISIA MIETELMIÄ WIENIN AJALTANI.
Olen nykyisin siinä vakaumuksessa, että miehen ei ylipäänsä pitäisi ;jollei
oteta lukuun aivan erikoisen lahjakkaita poikkeuksia ;puuttua julkisesti
politiikkaan, ennen kuin on täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Hänen on syytä pysyä
siitä erossa sen vuoksi, että yleensä vielä tuohon ikään asti jatkuu sellaisen
yleisen tason muodostuminen, josta käsin hän nyt voi eri poliittisia ongelmia
tarkata ja lopullisesti määritellä asenteensa niiden suhteen. Vasta sen jälkeen,
kun on saanut hankituksi sellaisen perustavan maailmankatsomuksen ja siten
vakautetuksi oman suhtautumisensa päivän eri kysymyksiin, tämän ainakin
sisäisesti kypsyneen miehen pitää tai hän saa ottaa osaa yhteisön poliittiseen
johtoon.
Jos asianlaita on toisin, häntä uhkaa vaara, että hänen täytyy ennemmin tai
myöhemmin muuttaa siihenastista asennettaan olennaisen tärkeissä kysymyksissä,
tai hänen täytyy, vastoin parempaa tietoaan ja tuntoaan, yhä edelleen riippua
kiinni katsantokannassa, jonka hänen järkensä ja vakaumuksensa ovat jo aikoja
hylänneet. Edellisessä tapauksessa tämä on hänelle omakohtaisesti hyvin
kiusallista, kun hänellä ei nyt ; koska itse on ruvennut horjumaan ; ole enää
oikeutta odottaa, että hänen kannattajiensa luottamus häneen pysyy yhtä
järkähtämättömänä kuin ennenkin; mutta hänen johtamilleen merkitsee johtajan
kaatuminen neuvottomuutta sekä varsin usein häpeän tunnetta niiden vuoksi, joita
vastaan sitä ennen on taisteltu. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa tapahtuu
sellaista, mitä nykypäivinä näemme kovin usein: samassa määrin kuin johtaja
lakkaa luottamasta siihen, mitä itse sanoo, hänen puolustuksensa käy ontoksi ja
pinnalliseksi, mutta sen sijaan halpamaiseksi keinojen valinnassa. Samalla kuin
hän itse ei enää aio vakavasti asettua puolustamaan poliittisia julistuksiaan
(sellaisen asian puolesta ei kuolla, mihin ei itse uskota), hänen
kannattajilleen asettamansa vaatimukset kasvavat sentään samassa suhteessa yhä
suuremmiksi ja häpeämättömämmiksi, kunnes hän lopuksi uhraa viimeisen lopunkin
johtajasta ajautuakseen poliitikoksi, s.o. sellaisten miesten joukkoon, joiden
ainoa kanta on kannattomuus rinnan julkean tungettelevaisuuden ja usein
hävyttömyyteen saakka kehitetyn valehtelemisen taidon kera.
Jos sellainen olio vielä ihmiskunnan kunniallisen osan onnettomuudeksi
kaupanpäällisiksi pääsee parlamenttiin, silloin tiedettäköön heti alusta alkaen,
että hänelle politiikan olemus merkitsee ainoastaan sankarimaista taistelua
maitopullon säilyttämisestä itselleen ja perheelleen. Kuta enemmän vaimo ja
lapset ovat sen varassa, sitä sitkeämmin hän taistelee edustajanpaikkansa
puolesta. Jok'ikinen toinen ihminen, jolla on poliittista vaistoa, on jo yksin
tästä syystä hänen mieskohtainen vihollisensa; jokaisessa uudessa liikkeessä hän
vainuaa oman loppunsa alkua ja jokaisessa tavallista mittavammassa miehessä
tämän taholta todennäköisesti joskus vielä uhkaavaa vaaraa. Tuonnempana aion
vielä perusteellisesti puhua tuollaisista parlamenttiluteista.
Kolmikymmenvuotiaallakin on vielä paljon oppimista elämänsä varrella, mutta se
on ainoastaan niiden puitteiden täydentämistä ja täyttämistä, jotka hänen
periaatteellisesti omaksumansa maailmankatsomus hänelle asettaa. Hänen
oppimisensa ei ole enää periaatteessa uudelleenoppimista, vaan hän oppii lisää
uutta, eikä hänen kannattajiensa tarvitse niellä sellaista ahdistunutta
tunnetta, että hän on siihen saakka antanut heille vääriä tietoja, päinvastoin:
heidän johtajansa ilmeinen elimellinen kasvu tuottaa heille tyydytystä, koska
hänen oppimisensa merkitsee ainoastaan heidän oman oppinsa syventymistä. Mutta
se on heidän mielestään todistuksena heidän siihenastisten käsitystensä
paikkansapitävyydestä.
Johtaja, jonka täytyy poistua yleisen maailmankatsomuksensa alustalta sen
vuoksi, että on huomannut sen vääräksi, menettelee vain rehellisen miehen
tavoin, kun hän havaitessaan siihenastisen käsityksensä vääräksi on valmis
tekemään siitä äärimmäiset johtopäätökset. Sellaisessa tapauksessa hänen täytyy
ainakin luopua harjoittamasta enää julkista poliittista toimintaa. Sillä koska
hän jo kerran on erehtynyt perustavissa lähtökohdissa, on mahdollista, että
hänen voi käydä samoin toinenkin kerta. Mutta hänellä ei ole missään tapauksessa
enää oikeutta käyttää hyväkseen lähimmäistensä luottamusta, saati vaatia sitä.
Miten harvoissa tapauksissa nykyisin osoitetaan sellaista kunniallisuutta ja
rehellisyyttä, se osoittaa vain sen roskajoukon yleistä kelvottomuutta, joka
nykyaikoina tuntee kutsumuksekseen ’tehdä politiikkaa’. Tuskin yksikään ainoa
heistä on valittu siihen. Varoin aikoinani visusti esiintymästä mitenkään
julkisesti, vaikka uskoinkin harrastaneeni politiikkaa enemmän kuin moni muu.
Vain aivan pienessä piirissä puhuin siitä, mikä sisintäni liikutti ja veti
puoleensa. Tuosta mitä ahtaimmissa puitteissa puhumisesta oli paljon hyvää; opin
kylläkin vähemmän ’puhumaan’, mutta sen sijaan tulin ihmisiä tuntemaan,
perehdyin heidän useinkin äärettömän alkeellisiin katsantokantoihinsa ja
vastaväitteisiinsä. Samalla koulutin itseäni, hukkaamatta aikaa ja
mahdollisuuksia, kehittääkseni itseäni edelleen. Siihen ei ollut varmastikaan
missään koko Saksassa niin suotuisaa tilaisuutta kuin tuohon aikaan Wienissä.
Yleinen poliittinen ajattelu oli tuolloin vanhassa Tonavan ; monarkiassa
laajuudeltaan suurempaa ja avarampaa kuin samaan aikaan vanhassa Saksan
valtakunnassa ; ottamatta lukuun Preussin osia, Hampuria ja Pohjanmeren
rannikkoa. Tarkoitan kyllä Itävallalla tässä sitä suuren Habsburgien valtakunnan
aluetta, joka saksalaisen väestönsä ansiosta ei ainoastaan joka suhteessa ollut
tämän valtakunnan synnyn historiallinen aiheuttaja ylipäänsä, vaan jonka
asujaimistossa myös yksinomaan piili se voima, jonka kautta monen vuosisadan
pystyi tuolle keinotekoiselle valtiolliselle muodostelmalle antamaan sisäisen
kulttuurielämän. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmassa määrin oli tämän
valtakunnan olemassaolo ja tulevaisuus nimenomaan valtakunnan tuon alkusolun
säilymisen varassa.
Kun Itävallan vanhat perintömaat olivat valtakunnan sydän, joka aina ajoi uutta
verta valtiollisen ja kulttuurielämän verenkiertoon, niin Wien oli samalla
kertaa sen aivot ja tahto. Jo yksistään ulkonaisen olemuksen perusteella saattoi
tuolle kaupungille tunnustaa oikeuden hallita ja vallita yhdistävänä
kuningattarena sellaista kansamosaiikkia, saada oman kauneutensa loistossa
kokonaisuuden osoittamat pahat vanhuudenheikkouden merkit unohtumaan. Vaikka
valtakunta sisäisesti järkkyikin ankarasti eri kansallisuuksien keskenään
käymistä verisistä taisteluista, nähtiin ulkomailla, ja erikoisesti Saksassa,
pelkästään tuon kaupungin miellyttävä, rakastettava kuva. Harhakuvitelma oli
sitäkin suurempi, kun Wien juuri tuohon aikaan näytti joutuneen ehkä viimeiseen
ja suurimpaan näkyvään nousukauteensa. Todella nerokkaan pormestarin ohjaamana
vanhan valtakunnan kunnianarvoinen keisarinkaupunki havahtui vielä kerran
ihmeelliseen uuteen elämään. Viimeinen suuri saksalainen, joka lähti Ostmarkin
asuttajakansan riveistä, ei virallisesti kuulunut ns. ’valtiomiesten’ joukkoon;
mutta loihtiessaan valtakunnan pääkaupungin ja hallintokaupungin Wienin
pormestarina ilmoille suunnattoman aikaansaannoksen toisensa perästä, voisipa
sanoa kunnallisen talous ; ja kulttuuripolitiikan kaikilla aloilla tuo tohtori
Lueger lujitti koko valtakunnan sydäntä, ja tätä kiertotietä hänestä tuli
suurempi valtiomies kuin kaikki silloiset ns. ’diplomaatit’ yhteensä.
Kun se kansojensikermä, jonka nimenä oli Itävalta, sentään lopulta hajosi, tämä
ei suinkaan pienimmässäkään määrässä puhu vanhan Ostmarkin saksalaisten
poliittista kykyä vastaan, vaan se oli vain sen seikan auttamaton seuraus, että
10;miljoonaisen kansan oli ajan pitkään mahdoton pitää koossa valtakuntaa, jossa
oli 50 miljoonaa moniin eri kansallisuuksiin kuuluvaa asukasta, kun vielä aivan
tiettyjä edellytyksiä ei ajoissa ollut tarjona. Itävallan saksalaiset
ajattelivat enemmän kuin suuripiirteisesti. He olivat aina tottuneet elämään
suuren valtakunnan puitteissa eivätkä olleet koskaan menettäneet siihen
liittyvien tehtävien tuntoaan. He olivat tuossa valtiossa ainoat, joiden katse
kantoi ahtaiden kruununmaiden rajojen yli valtakunnanrajoille saakka; jopa, kun
kohtalon oli määrä heidät lopulta erottaa yhteisestä isänmaasta, he yrittivät
lakkaamatta yhä edelleen suoriutua suunnattomasta tehtävästään ja säilyttää
saksalaisuudelle sen, mitä esi;isät aikoinaan olivat loppumattomissa
taisteluissa idältä vallanneet.
Tällöin on vielä muistettava, että tätä tehtävää lisäksi saatettiin suorittaa
vain puolin voimin; sillä parhaimpien sydän ja muisto eivät koskaan lakanneet
tuntemasta yhdessä yhteisen emämaan puolesta, ja kotimaan osaksi liikeni vain
tähteet. Jo Itävallan saksalaisten yleinen näköpiiri oli verraten avara. Heidän
taloudelliset suhteensa ulottuivat usein melkein yli ;koko tuon monenkirjavan
valtakunnan. Melkein kaikki todella suuret yritykset olivat heidän käsissään,
teknikoiden j a virkamiesten joukossa olivat johtavat henkilöt Itävallan
saksalaisia. Heidän hallussaan oli myöskin ulkomaankauppa, sikäli kuin
juutalaiset eivät olleet saaneet kynsiinsä tuota heidän ikimuistoista
työalaansa. Poliittisessa suhteessa he olivat ainoat, jotka pitivät valtiota
koossa. Jo sotapalvelus heitti heidät kauas ulkopuolelle kotiseudun ahtaiden
rajojen. Itävallan saksalaiset alokkaat voivat kyllä joutua saksalaisiin
rykmentteihin, mutta noiden rykmenttien majoituspaikat saattoivat olla yhtä
hyvin Hertsegovinassa kuin Wienissä tai Galitsiassa. Upseerikunta oli yhä vielä
saksalaista, korkein virkamiehistö suurimmaksi osaksi. Vihdoin taide ja tiede
olivat saksalaiset. Jollei oteta lukuun uusimman taidekehityksen roskaa,
jollaista muuten mikä tahansa neekerikansakin olisi varmaan pystynyt luomaan,
saksalaiset olivat ainoat, joilla oli todellista taiteentajua ja jotka sitä myös
levittivät. Musiikin, rakennus ja kuvanveisto samoin kuin maalaustaiteen alalla
Wien oli se lähde, joka ehtymättömästä runsaudestaan varusti koko
kaksoismonarkian osoittamatta silti itse koskaan näkyviä ehtymisen oireita.
Saksalaiset olivat vihdoin myöskin kannattavana voimana koko ulkopolitiikassa,
jollei oteta huomioon lukumäärältään verraten harvoja unkarilaisia. Mutta
kuitenkin olivat kaikki tämän valtakunnan pystyssä pito yritykset turhia, koska
olennaisinta edellytystä puuttui. Itävallan monenkansanvaltiolla oli ainoastaan
yksi mahdollisuus voittaa eri kansakuntien edustamat keskipakoisvoimat. Joko
valtakuntaa olisi pitänyt hallita keskitetysti ja samalla se järjestää
sisäisesti saman periaatteen mukaisesti, tai muuten oli koko valtiota ylipäänsä
mahdoton ajatella. Joinakin valoisina hetkinä päästiin ’kaikkein
korkeimmassakin’ paikassa tästä selvyyteen, mutta enimmäkseen se unohtui jo
vähän ajan kuluttua tai sitten ajatuksesta luovuttiin vaikeasti toteutettavana.
Jokainen ajatus valtakunnan muodostamisesta pitemmälle liittovaltioksi oli
auttamattomasti tuomittu epäonnistumaan, koska puuttui voimakkuudeltaan
ylivoimaista valtiollista keskisolua. Sen lisäksi vielä sisäiset edellytykset
olivat Itävallassa olennaisesti toisenlaiset kuin Bismarckin luomassa Saksan
valtakunnassa. Saksassa oli kysymys ainoastaan poliittisten perinteiden
voittamisesta, koska oli aina olemassa yhteinen sivistyspohja. Ennen kaikkea
Saksassa oli ; muutamia pieniä vieraita kansansirpaleita lukuun ottamatta
;ainoastaan yhden kansan jäseniä. Itävallassa olosuhteet olivat päinvastaiset.
Täällä ei ollut ; Unkaria lukuun ottamatta ; eri osamaissa poliittisia muistoja
omasta suuruudesta joko ollenkaan olemassakaan tai aika oli kuin sienellä ne
pyyhkinyt pois tai ainakin himmeiksi ja epäselviksi. Sen sijaan noissa eri
maissa nyt kansallisuusaatteen aikakaudella kehittyi kansallisia voimia, joiden
voittamisen täytyi muodostua samassa määrin vaikeammaksi, kun pitkin monarkian
rajoja alkoi muodostua kansallisvaltioita, joiden asukkaat olivat rodultaan joko
sukulaisia tai aivan samojakin kuin eräät Itävallan kansansirpaleet, niin että
niillä saattoi nykyisin jo olla puolestaan näihin suurempi vetovoima kuin mitä
Itävallan saksalaisille oli mahdollista.
Ei edes itse Wien kestänyt ajan pitkään tuota taistelua. Budapestin kehittyessä
suurkaupungiksi se oli ensi kerran saanut kilpailijan, jonka tehtävänä ei enää
ollut pitää koossa yhteistä monarkiaa, vaan pikemminkin vahvistaa sen erästä
osaa. Lyhyen ajan kuluttua jo Praag noudatti tämän osoittamaa esimerkkiä, sen
jälkeen Lemberg (Lwöw), Laibach (Ljubljana) jne. Samalla kuin nuo entiset
maaseutukaupungit kohosivat eri osamaiden kansallisiksi pääkaupungeiksi,
muodostui nyt myöskin yhä itsenäisemmän sivistyselämän keskuksia. Mutta vasta
silloin saivat kansallis;poliittiset vaistot henkisen perustansa ja
syventymisensä. Niin siis täytyi olla joskus tulossa ajankohta, jolloin nuo eri
kansoissa piilevät käyttövoimat kasvoivat mahtavammiksi kuin yhteisedut ja
;pyyteet, ja silloin oli Itävallan loppu tullut. Tuon kehityksen kulun saattoi
hyvin selvästi todeta Joosef II:n kuoleman jälkeen. Sen nopeus johtui
erinäisistä tekijöistä, jotka osaksi johtuivat monarkiasta itsestään, osaksi
taas olivat seurauksena valtakunnan kulloisestakin ulkopoliittisesta asemasta
Jos mieli todella ryhtyä taisteluun tuon valtakunnan pystyssä pysymisen puolesta
ja käydä se päähän asti, saattoi ainoastaan yhtä arastelematon kuin sitkeä ja
hellittämätön keskitys johtaa päämäärään. Mutta ennen kaikkea olisi täytynyt
silloin korostaa puhtaasti muodollista yhteenkuuluvaisuutta periaatteessa
määräämällä yksi yhteinen valtionkieli, jolloin myöskin hallinnolle olisi
annettu käteen se teknillinen apukeino, jota vailla yhtenäinen valtio ei kerta
kaikkiaan voi pysyä pystyssä. Samoin voidaan ainoastaan siinä tapauksessa koulun
ja opetuksen avulla saada herätetyksi yhtenäinen valtiollinen ajattelutapa. Se
ei ollut saavutettavissa vuosikymmenessä eikä kahdessa, vaan se täytyi
suunnitella pitämällä silmällä vuosisatoja, samoin kuin kaikissa
asutuskysymyksissä on annettava suurempi merkitys sitkeydelle ja sisulle kuin
hetken tarmonpuuskalle.
On itsestään selvää, että sitten sekä hallinnon että poliittisen johdon täytyy
toimia mitä ehdottomimman yhtenäisesti. Minulle oli tavattoman opettavaa todeta,
minkä vuoksi niin ei tapahtunut tai pikemminkin, minkä vuoksi ei niin ollut
tehty. Ainoastaan se, joka oli syypää tuohon laiminlyöntiin, oli syypää
valtakunnan sortumiseen. Vanha Itävalta oli enemmän kuin jokin muu valtio
johtonsa suuruuden varassa. Sieltähän puuttui kansallisvaltioiden perustaa,
joilla aina on kansallinen pohja säilyttävänä voimana, vaikka johto semmoisenaan
horjuisi ja järkkyisi suurestikin. Yhtenäinen kansallisvaltio voi asujaimistonsa
luontaisen hitauden ja siihen liittyvän vastustuskyvyn varassa useinkin kestää
hämmästyttävän pitkiä mitä huonoimman hallinnon kausia sisäisesti sortumatta.
Usein voi tuolloin näyttää siltä, kuin ei sellaisessa ruumiissa enää olisi
henkeä rahtuakaan, kuin se olisi aivan kuollut, kunnes tuo kuolleeksi luultu
äkkiä kohentuneekseen taas pystyyn ja osoittaa muulle ihmiskunnalle
ällistyttäviä merkkejä häviämättömästä elinvoimastaan.
Mutta toisin on asianlaita sellaisessa valtakunnassa, joka on muodostunut
useista eri kansoista ja jota ei pidä yhdessä yhteinen veri, vaan pikemminkin
yhteinen nyrkki. Siellä ei jokainen johdon heikkous vie valtion talviuneen, vaan
antaa aiheen kaikkien niiden yksilöllisten vaistojen heräämiseen, jotka uinuvat
veressä pääsemättä kehittymään sellaisina aikoina, jolloin johdossa on
ylivoimainen tahto. Tuota vaaraa voidaan vähentää ainoastaan vuosisataisella
yhteisellä kasvatuksella, yhteisten perinteiden, yhteisten pyrintöjen ja
harrastusten jne. avulla. Kuta nuorempia tuollaiset valtiomuodostelmat ovat,
sitä suuremmassa määrin ne niin ollen ovat johdon suuruuden varassa, jopa ne,
suurten voimaihmisten ja hengensankarien aikaansaannoksina usein jälleen
hajoavat kohta yksinäisen suuren perustajansa kuoltua. Mutta ei vielä
vuosisatojen kuluttuakaan voi noita vaaroja pitää voitettuina, ne vain piilevät
ja uinuvat, ehkä hyvinkin äkkiä havahtuakseen niin pian kuin yhteisen johdon
heikkous, kasvatuksen voima ja kaikkien perinteiden arvovalta eivät enää pysty
voittamaan eri kansanheimojen elämänhalun vauhtia
Habsburgin suvun järkyttävä rikkomus on ehkä juuri se, ettei se käsittänyt tätä.
Yhdelle ainoalle heidän joukostaan kohtalo vielä piteli soihtuaan valaisemassa
hänen maansa tulevaisuutta, sitten se sammui ainiaaksi. Joosef II,
saksalais;roomalainen keisari, huomasi tyrmistyttäväksi kauhukseen, miten hänen
hallitsijahuoneensa, joka jo oli tungettu valtakunnan äärimmäiseen kolkkaan,
täytyi ennemmin tai myöhemmin hukkua tuon kansojen Babylonin kurimukseen, jollei
isien laiminlyöntejä saataisi vielä viime hetkessä korjatuksi. Yli;inhimillisin
voimin asettui tuo ’ihmisten ystävä’ vastustamaan esi;isiensä laiminlyöntejä ja
koetti vuosikymmenessä saada korjatuksi, mitä edellisinä vuosisatoina oli lyöty
laimin. Jos kohtalo olisi suonut hänelle edes neljäkymmentä vuotta aikaa
työhönsä ja jos vain pari seuraavaa polvea olisi jatkanut alulle pantua työtä
samoja uria, tuo ihme olisi todennäköisesti onnistunut. Mutta hänen kuollessaan
tuskin kymmenen vuotta hallittuaan, sielullisesti ja ruumiillisesti murtuneena,
hänen kerallaan vaipui hautaan myöskin hänen työnsä ikuiseen uneen
Kapusiinikirkon hautaholviin heräämättä enää milloinkaan eloon.
Hänen seuraajansa eivät olleet hengeltään enempää kuin tahdonvoimaltaankaan tuon
tehtävän mittaisia. Kun sitten ensimmäiset kumoukselliset uuden ajan enteet
leimahtelivat kautta Euroopan, silloin Itävallassakin alkoi hiljalleen kyteä.
Mutta kun tuli sitten viimein puhkesi ilmi liekkiin, se ei saanut ravintoaan
niinkään paljon yhteiskunnallisista ja yleispoliittisista syistä kuin
alkuperältään kansallisista käyttövoimista.
V:n 1848 vallankumousta saattoi kaikkialla pitää luokkataisteluna, mutta
Itävallassa se jo oli uuden rotutaistelun alkua, Kun saksalaiset sillä kertaa
joko unohtaen tämän sen alkuperän perän tai sitä huomaamatta asettuivat
vallankumouksellisen kansannousun palvelukseen, he sillä teollaan sinetöivät
oman kohtalonsa. He olivat osaltaan auttamassa heräämään sitä länsimaisen
demokratian henkeä, joka lyhyessä ajassa riisti heiltä heidän oman
olemassaolonsa perusteet. Muodostamalla parlamentaarinen kansanedustuselin,
ennen kuin oli määrätty ja vakautettu yhteinen valtionkieli, oli laskettu
perusta saksalaisen kansan ylivallan lopulle monarkiassa. Samasta hetkestä oli
myöskin valtio itse tuomittu tuhoon. Kaikki, mitä sitten seurasi, oli pelkästään
valtakunnan historiallista hajaantumista. Tuon hajaannuksen kulun seuraaminen
oli yhtä puistattavaa kuin opettavaakin. Tuhansin ja taas tuhansin eri muodoin
tuo historian tuomio täyttyi yksityiskohdissaan. Että suuri osa ihmisistä vaelsi
sokeina keskellä hajaannuksen merkkejä, todisti ainoastaan, että jumalat
tahtoivat Itävallan tuhoa. En aio tässä puuttua tämän pitemmälti
yksityiskohtiin, koska se ei ole tämän kirjan tehtävä. Tahdon vain ottaa
lähemmän tarkastelun piiriin ne tapahtumat, joilla alati samoina pysyvinä
kansojen ja valtioiden rappeutumisen syinä on merkitystä meidänkin ajallemme ja
jotka vihdoinkin auttoivat minua lujittamaan poliittisen ajatustapani perusteet.
Niiden laitosten joukossa, jotka kaikkein selvimmin saattoivat osoittaa
Itävallan monarkian rikkinäisyyden myöskin ylipäänsä kaikkea muuta kuin
tarkkanäköiselle poroporvarille, oli ensimmäisenä juuri se, jonka olisi pitänyt
olla kaikkein lujin ja voimakkain ; parlamentti eli, niin kuin sen nimi
Itävallassa kuului, valtakunnanneuvosto. Tuota laitosta luotaessa oli ilmeisesti
saatu esikuva Englannista, klassillisen demokratian maasta. Sieltä otettiin koko
tuo maata onnellistava laitos ja siirrettiin se Wieniin mahdollisimman
muuttamattomana.
Toisessa kamarissa ja herrainhuoneessa saattoi Englannin kaksikamarijärjestelmä
juhlia uutta ylösnousemustaan. Itse ’huoneet’ 1. ’kamarit’ vain olivat hieman
erilaiset. Kohottaessaan aikoinaan Lontoon Parlamentintalon Thamesin aalloista
Barry tarttui brittiläisen maailmanvallan historiaan ja nouti sieltä koristukset
loistorakennuksensa 1200 seinäkomeroon, konsoliin ja pylvääseen. Kuvanveistoja
maalaustaiteellisesti tuli lordien ja kansan talosta kansakunnan maineen
pyhäkkö. Tässä jo Wienillä oli ensimmäiset vaikeudet. Sillä saatuaan uuden
kansanedustuslaitoksen marmoripalatsin viimeiset päädyt ja otsikot valmiiksi ei
tanskalaisella Hansenilla ollut koristeluiksi tarjona mitään muuta kuin yrittää
lainailla antiikin maailmasta. Roomalaiset ja kreikkalaiset valtiomiehet ja
filosofit somistavat nyt tuota ’länsimaisen demokratian’ teatterirakennusta, ja
kuvaannollisen irvokkaana vetää kiskoo molempien kamarien yllä nelivaljakko
kaikkiin neljään ilmansuuntaan ilmentäen siten silloista sisäistä touhua
mahdollisimman sattuvasti. Eri kansallisuudet olivat kieltäytyneet loukkauksena
ja ärsytyksenä suvaitsemasta sellaista, että tuossa luomuksessa olisi saatu
ihannoida Itävallan historiaa, samoin kuin itse Saksan keisarikunnassakin vasta
maailmansodan taistelujen jyrinässä uskallettiin Wallotin luoma Valtiopäivätalo
omistaa otsikkokirjoituksella Saksan kansalle. Kun ensi kerran ; en ollut
silloin vielä kahtakymmentä täyttänyt menin tuohon Franzensringin
loistorakennukseen katsomaan ja kuuntelemaan toisen kamarin istuntoa, mieleni
valtasivat mitä ristiriitaisimmat tunteet. Olin aikojen alusta vihannut
parlamenttia, mutta en semmoisenaan, en laitoksena. Päin vastoin, vapautta
rakastavana miehenä en voinut kuvitellakaan mitään muuta hallitusta
mahdolliseksi, koska millaisen tahansa diktatuurin ajatus olisi, Habsburgin
hallitsijahuoneeseen omaksumani asenteen vuoksi, mielestäni tuntunut rikokselta
vapautta ja kaikkea tervettä järkeä vastaan.
Tässä oli varsin suuri osansa sillä seikalla, että mieleeni oli, kun olin
lukenut paljon sanomalehtiä, itse sitä aavistamattani syöpynyt tiettyä ihailua
Englannin parlamenttia kohtaan, josta ihailusta en niin vain päässyt eroon. Se
arvokkuus, jota sen alahuonekin osoitti hoitaessaan tehtäviään (niin kuin
sanomalehdistömme osasi kovin kauniisti kuvailla), teki minuun mahtavan
vaikutuksen. Saattoiko ylimalkaan ollakaan ylevämpää kansallisen itsehallinnon
muotoa? Mutta juuri sen vuoksi olin Itävallan parlamentin vihollinen. Minusta
tuntui, että koko se muoto, miten siellä esiinnyttiin, ei ollut suuren esikuvan
arvoa vastaava. Nyt tuli vielä lisäksi seuraavaa: Saksalaisuuden kohtalo
Itävallan valtiossa oli sen varassa, millainen asema sillä oli
valtakunnanneuvostossa. Yleisen ja salaisen äänioikeuden toimeenpanoon asti sitä
oli parlamentissa puolustanut ; joskin vähäinen ; saksalainen enemmistö. Jo tuo
asiaintila oli arveluttava. koska sosiaalidemokraatit olivat kansallisesti
epäluotettavia ja ratkaisevissa saksalaisuutta koskevissa kysymyksissä aina
menettelivät vastoin saksalaisuuden etuja jotteivät näet olisi herättäneet
nurjamielisyyttä vieraiden kansojen keskuudessa olevissa kannattajissaan.
Sosiaalidemokraatteja ei enää tuohon aikaankaan voinut pitää saksalaisena
puolueena. Mutta kun yleinen äänioikeus tuli voimaan, lakkasi saksalaisten
puhtaasti lukumääräisenäkin enemmistönä olo. Nyt ei enää ollut mitään esteitä
yhä pitemmälle kehittyvän saksalaisuuden valtakunnasta hävittämisen tiellä.
Kansallisesta itsesäilytysvaistostani johtuen pidin jo siihen aikaan tuosta
syystä kansanedustuslaitoksesta hyvin vähän, siellä kun saksalaisuuden asiaa
aina petettiin, sen sijaan että sitä olisi edustettu. Mutta nuo kaikki olivat
sellaisia haittoja ja puutteita, joita ei voinut ; samoin kuin paljoa muutakaan
; panna itse asian syyksi semmoisenaan, vaan Itävallan valtion olemuksen syyksi.
Aikoinani vielä ajattelin, että jos parlamenttiin saataisiin palautetuksi
saksalainen enemmistö, ei olisi enää mitään syytä asennoitumiseen sitä vastaan,
niin kauan kuin vanha valtakunta ylimalkaan pysyi pystyssä.
Tuollainen sisäinen käsitys mielessäni siis astuin ensi kerran noihin yhtä
pyhiin kuin kiistanalaisiin suojiin. Minulle ne kylläkin olivat pyhät yksinomaan
tuon ihanan rakennuksen ylevän kauneuden vuoksi. Helleeninen ihmeteos
saksalaisella kamaralla. Mutta kuinka pian mieleni joutuikaan kuohuksiin
silmieni edessä tapahtuvan surkean näytelmän vuoksi! Saapuvilla oli muutamia
satoja noita kansanedustajia, joiden oli juuri määriteltävä kantansa tärkeässä
taloudellisessa kysymyksessä. Tuo ensimmäinen päivä riitti askarruttamaan
ajatuksiani viikkokaupalla. Siellä puhutun sanan henkinen pitoisuus pysyi
todellakin masentavalla tasolla, sikäli kuin koko lörpötystä pystyi ollenkaan
ymmärtämäänkään; sillä muutamat noista herroista eivät puhuneet saksaa, vaan
slaavilaista äidinkieltään tai pikemminkin niiden murteita. Nyt minulla oli
tilaisuus omin korvin kuulla samaa, mitä sitä ennen olin tiennyt ainoastaan
sanomalehdistä lukemalla. Hurjasti viittilöivä, sikin sokin kaikissa
mahdollisissa eri äänilajeissa huuteleva, hurjasti elehtivä joukko,
puhemiehenä harmiton vanha setä, joka otsansa hiessä pani parastaan pitääkseen
laitoksen arvoa yllä soittamalla vimmatusti kelloa ja vuoroin lausuillen
rauhoittavia sanoja, vuoroin huudellen kehoittavia, varoittavia huudahduksia.
Täytyi väkisinkin hymyillä. Muutamaa viikkoa myöhemmin olin taaskin
parlamentissa. Kuva oli kokonaan muuttunut, sitä ei tuntenut entisekseen. Sali
oli aivan tyhjä. Siellä nukuttiin. Muutamia parlamentinjäseniä istuskeli
paikoillaan haukotellen toisilleen päin naamaa, yksi ”piti puhetta”. Puhetta
johti alahuoneen varapuhemies; tämä tuijotteli saliin osoittaen mitä ilmeisimpiä
ikävystyneisyyden merkkejä. Mieleeni sukelsivat ensimmäiset epäilykset. Milloin
ikinä
vain suinkin joudin, pistäydyin yhä uudelleen alahuoneessa katselemassa hiljaa,
tarkkaavasti tilannekuvaa, kuuntelin puheita, mikäli niitä ymmärsin, tutkin
tämän murheellisen valtakunnan kansallisuuksien valioiden enemmän tai vähemmän
älykkäitä kasvoja ; ja rupesin sitten vähitellen ajattelemaan omia ajatuksiani.
Yksi vuosi tuollaista rauhallista tarkkailua ja havainnoimista riitti
ratkaisevasti muuttamaan tai kumoamaan entiset ajatukseni tuon laitoksen
olemuksesta. Sisimpäni ei enää asettunut vastustamaan sitä vääristynyttä muotoa,
jollaiseen tuo ajatus oli Itävallassa hahmottunut; ei, nyt en enää voinut
tunnustaa parlamenttia semmoisenaan. Siihen saakka olin käsittänyt Itävallan
parlamentin onnettomuudeksi sen, että sieltä puuttui saksalaista enemmistöä,
mutta nyt havaitsin tuon onnettomuuden johtuvan koko laitoksen laadusta ja
luonteesta. Mielessäni heräsi joukko kysymyksiä. Aloin perehtyä enemmistön
määräämisvallan demokraattiseen periaatteeseen koko tuon laitoksen perustana,
mutta en silti jättänyt panematta yhtä tarkoin merkille niiden herrojen henkistä
ja siveellistä arvoa, joiden oli kansakuntien valioina määrä palvella tuota
päämäärää. Siten tulin samalla kertaa tuntemaan sekä laitoksen että sen
kannattajat. Muutamassa vuodessa hahmottui tietojen ja havaintojen perusteella
plastillisen selväksi uudemman ajan arvokkaimman ilmiön perikuva:
parlamentaarikko. Hänen kuvansa alkoi syöpyä mieleeni sellaisessa muodossa,
ettei siinä sen koommin enää ; koskaan tapahtunut olennaisia muutoksia. Tälläkin
kertaa oli käytännöllisen todellisuuden havainto opetus minut vapauttanut
tukehtumasta teoriaan, joka ensi näkemältä tuntuu monista kovin houkuttelevalta,
mutta joka on silti laskettava ihmiskunnan rappioilmiöiden joukkoon.
Nykyinen länsimainen demokratia on marxilaisuuden edellä;kävijä, jälkimmäinen ei
olisi ollenkaan ajateltavissa ilman edellistä. Demokratia ensin muokkaa tuolle
maailmanrutolle otolliseksi maaperän, missä tauti sitten voi levitä. Luodessaan
ulkonaisen ilmenemismuotonsa, parlamentarismin, se loi itselleen vielä ’loan ja
tulen irvokkaan sikiön, jonka ’tuli’ käsittääkseni on tällä hetkellä
valitettavasti palanut loppuun. Minun täytyy olla kohtalolle ylen kiitollinen,
kun se asetti tutkittavakseni jo Wienissä tämänkin kysymyksen, sillä pahoin
pelkään, että niinä aikoina olisin tehnyt Saksassa vastauksen itselleni liian
helpoksi. Jos olisin tullut sen laitoksen, jota sanotaan ’parlamentiksi’,
naurettavuuden tuntemaan ensinnä Berliinissä, olisin ehkä päätynyt
päinvastaiseen tulokseen ja asettunut, enkä ilman näennäisesti pätevää syytä,
niiden puolelle, jotka käsittivät kansan ja valtakunnan onneksi yksinomaan
keisariajatuksen vallan edistämisen ja siten pysyivät joka tapauksessa ajan ja
ihmisten suhteen vieraina ja sokeina. Itävallassa se oli mahdotonta. Täällä ei
päässyt niin helposti hairahtumaan erehdyksestä toiseen. Jos parlamentista ei
ollut mihinkään, niin vielä vähemmän Habsburgit kelpasivat mihinkään ; missään
tapauksessa ainakaan enää. Täällä ei ollut siinä kyllin, että hylkäsi
parlamentarismin; sillä silloin jäi aina avoimeksi kysymys: mikäs nyt eteen? Jos
valtakunnanneuvosto olisi hylätty ja poistettu, olisi ainoaksi hallitusvallaksi
jäänyt Habsburgin hallitsijahuone; varsinkin minulle sietämätön ajatus. Tämän
erikoisen asiaintilan vaikeus johti minut perusteellisemmin tutkimaan kysymystä
sinänsä kuin mitä muuten yleensä kai olisi noin nuorella iällä tapahtunut. Ennen
kaikkea muuta ja kaikkein eniten antoi minulle ajattelemisen aihetta yksilöiden
ilmeinen kaiken vastuuntunnon puute. Parlamentti tekee jonkin päätöksen, jonka
seuraukset saattavat olla hyvinkin tuhoisat, mutta kukaan ei ota siitä vastuuta
kantaakseen, ketään ei voida koskaan vaatia siitä tilille. Sillä onko se muka
vastuun ottamista kannettavakseen, että vertojaan vailla olevan romahduksen
jälkeen siihen syypää hallitus eroaa? Tai että hallituskokoomusta muutetaan, tai
että parlamentti hajoitetaan?
Voiko horjuvaista ihmisenemmistöä koskaan saada vastuuseen mistään? Eikö
jokainen vastuunalaisuusajatus ehdottomasti liity asianomaiseen henkilöön? Mutta
voiko käytännöllisesti katsoen jonkin hallituksen johtomiestä vaatia vastuuseen
teoista, joiden synty ja toimeenpano on tykkänään jonkin ihmispaljouden tahdon
ja suosion varassa? Taikka: eikö johtavan valtiomiehen tehtävänä pidetä, sen
sijaan, että hänen on löydettävä luova ajatus tai suunnitelma semmoisenaan,
pikemminkin sitä taitoa, että hän saa tyhjäpäisen lammaskatraan käsittämään
suunnitelmiensa nerokkuuden saadakseen näiltä sitten kerjätyksi heidän
suosiollisen suostumuksensa? Onko valtiomiehen pettämätön tunnusmerkki, että
hänellä on suostuttelun ja vakuuttelun lahja yhtä suuressa määrin kuin
valtiomiesviisautta hahmottelemaan suuria suuntaviivoja ja tekemään suuria
päätöksiä? Onko johtajan kykenemättömyys sillä todistettu, ettei hänen onnistu
voittaa tietyn aatteen kannattajaksi enemmän tai vähemmän säädyllisten
sattumien voimalla kokoon haalitun joukon enemmistöä? Niin, onko tuo joukko
ylipäänsä milloinkaan käsittänyt aatetta, ennen kuin sen saavuttamasta
menestyksestä tuli sen suuruuden julistaja? Eikö jok'ikinen nerokas työ tässä
maailmassa ole neron näkyvä vastalause suurten joukkojen hitautta ja
haluttomuutta vastaan? Mutta mikä neuvoksi valtiomiehelle, jonka ei onnistu
mielistelyillään hankkia suunnitelmilleen tuon joukon suosiota? Onko hänen se
ostettava?
Vai pitääkö hänen, ottaen huomioon kansalaistensa tyhmyys, luopua elintärkeiksi
havaitsemiensa tehtävien ajamisesta perille ja vetäytyä syrjään, vai pitääkö
hänen yhtäkaikki pysyä paikallaan? Eikö todellinen luonneihminen joudu
sellaisessa tapauksessa auttamattomaan ristiriitaan tiedon ja sopivaisuuden eli
paremmin sanoen rehellisen mielenlaadun kanssa? Missä on se raja, joka erottaa
toisistaan velvollisuuden yhteiskuntaa kohtaan ja oman kunnian vaatimukset? Eikö
jokaisen todellisen johtajan täydy kieltäytyä antamasta tällä tavoin alentaa
itseään poliittiseksi keinottelijaksi? Ja eikö toiselta puolen taas jokaisen
keinottelijan täydy tuntea kohtalon kutsuvan itseään ”tekemään politiikkaa”,
koska viimeisessä lopussa vastuuta ei koskaan joudu kantamaan hän, vaan jokin
koskaan saavuttamaton joukko? Eikö meidän parlamentaarinen
enemmistöperiaatteemme johda johtaja;ajatuksen häviämiseen? Luullaanko ehkä
tämän maailman edistyksen olevan lähtöisin enemmistöjen aivoista eikä yksilöiden
päästä? Vai luullaanko vastaisuudessa ehkä tultavan toimeen ilman tuota
inhimillisen sivistyksen edellytystä?
Eikö se päinvastoin nykyaikana tunnu välttämättömämmältä kuin konsanaan?
Koska parlamentaarinen enemmistön määräämisvallan periaate kieltää yksilön
arvovallan ja asettaa sen tilalle kulloinkin koolla olevan joukon lukumäärän, se
tekee syntiä luonnon ylimyksellistä perusajatusta vastaan; mutta Saksan nykyisen
’kerman’ rappion ei suinkaan tarvitse olla sen ruumiillistuma, mitä se, luonto,
käsittää aatelilla. Millaisia tuhoja tämä nykyajan demokraattisen
parlamentinherruuden tuote aiheuttaa, sitä on juutalaislehtien lukijan varmasti
vaikea kuvitella, mikäli hän ei ole oppinut itsenäisesti ajattelemaan ja
harkitsemaan. Se on ensinnäkin syynä siihen, että koko poliittinen elämä on
uskomattomassa määrin tulvillaan mitä ala;arvoisimpia meidän aikamme ilmiöitä.
Kuta enemmän todelliset johtajat vetäytyvät syrjään poliittisesta toiminnasta,
joka ei suurimmalta osaltaan voi olla luovia aikaansaannoksia ja työtä, vaan
tinkimistä ja kaupankäyntiä ja enemmistön suosion tavoittelua, sitä suuremmassa
määrin juuri sellainen toiminta vastaa pikkusielujen olemusta ja niin ollen
myöskin vetää näitä puoleensa.
Kuta kääpiömäisempiä sellaisen nykyajan lehmäkauppiaan henki ja kyvyt ovat, kuta
selvemmin hänen oma käsityksensä hänelle ilmaisee oman viheliäisyyden, sitä
uhemmin hän kiittää ja ylistää järjestelmää, joka ei ollenkaan vaadi häneltä
jättiläisen voimaa eikä nerokkuutta, vaan pikemminkin pitää parempana pikku
päällysmiehen oveluutta, jopa sellaista nokkeluutta suuremmassa arvossa kuin
itse Perikleen viisautta. Ja lisäksi ei tuollaisen pöhkön koskaan tarvitse
kiusautua joutumalla vastuuseen toiminnastaan. Hän on perusteellisesti
vapautunut siitä huolestaan jo yksistään sen perusteella, koska tietää mainion
hyvin, että on aivan yhdentekevää, millaisiksi hänen tuhertelunsa tulokset
valtiomiehenä muodostunevatkin; hänen loppunsa on jo ammoin ollut tähtiin
kirjoitettuna: ennemmin tai myöhemmin hänen on pakko luovuttaa paikkansa
toiselle, yhtä suurelle hengelle. Sillä on myöskin sellaisen rappeutumisen
merkkejä, että suurten valtiomiesten luku kasvaa samassa suhteessa kuin
yksilöiden mittapuu kutistuu kokoon. Mutta yhä lisääntyvä riippuvaisuus
parlamentin enemmistöistä pakottaa sen pienenemään pienenemistään, koska
toisaalta suuret henget kieltäytyvät olemasta typerien pölkkypäiden ja
suunsoittajien sätkynukkeina, toisaalta taas enemmistön, siis tyhmyyden
edustajat eivät vihaa mitään niin hartaasti kuin todellisia kykyjä. Sellaiselle
hölmöläisten valtuusmiesten kokoukselle on aina rauhoittavaa tietää, että
johdossa on. mies, jonka viisaus vastaa maiden saapuvilla olijoiden tasoa: sillä
tavallahan on jokaiselle suotu se ilo, että voi päästää aina väliin oman
nerokkuutensa leimahtamaan ;, mutta ennen kaikkea siksi, että koska ’Mikko
kerran johonkin pystyy, niin totta kai yhtä hyvin Mattikin!’
Lähinnä tämä demokratian keksintö vastaa kuitenkin erästä ominaisuutta, josta
viime aikoina on paisunut suorastaan häpeä, nimittäin meidän ns. johtajiemme
suuren osan pelkuruutta ja raukkamaisuutta. Millainen onni onkaan, että kaikissa
todellisissa ratkaisuissa voi piilottautua ns. enemmistön takinliepeiden
suojaan! Katsotaanpa kerran sellaista poliittista maantierosvoa, miten
huolellisesti hän jokaisen edesottamuksensa varalle kerjää enemmistön
kannatuksen varatakseen itselleen näin välttämättömät apurit ja rikostoverit
voidakseen siten milloin tahansa sysätä syyn toisten niskoille. Mutta tämä on
eräs pääsyitä siihen, minkä vuoksi moinen poliittinen toiminta on läpeensä
kunnollisesta ja siksi myöskin rohkeasta miehestä vastenmielistä ja vihattua,
jota vastoin se houkuttelee puoleensa kaikkia kehnoja luonteita ;sillä joka ei
tahdo ottaa mieskohtaisesti kantaakseen vastuuta teoistaan ja toimistaan, vaan
aina etsii toisten suojaa, on pelkuriheittiö Mutta kun sitten kansakunnan
johtajat ovat tuollaisia raukkoja, se kostautuu ennen pitkää julmasti. Silloin
ei enää jakseta rohkaista mieltä päättäväiseen toimintaan, vaan mieluummin
alistutaan mihin tahansa, vaikka kuinkakin häpeälliseen kunniattomuuteen kuin
ryhdistäydytään päätöksen tekoon; eihän ole enää ketään, joka on itsestään
valmis asettamaan henkilönsä ja päänsä siekailemattoman ratkaisun toteuttamisen
pantiksi. Sillä erästä asiaa ei pidä eikä saa koskaan unohtaa: Enemmistö ei voi
tässäkään kohdin ikinä korvata miestä. Se ei ole aina yksistään tyhmyyden, vaan
myöskin pelkurimaisuuden edustaja. Ja yhtä mahdoton kuin on saada sadasta
pölkkypäästä yhtä viisasta, yhtä mahdoton on sadan pelkuriraukan tehdä
sankarimaista päätöstä.
Mutta kuta helpompi ja kevyempi on kunkin yksityisen johtajan vastuu, sitä
suuremmaksi kasvaa niiden luku, jotka mitä surkeimmasta vajaamittaisuudestaan
huolimatta tuntevat kohtalon kutsuvan heitä asettamaan kuolemattomat voimansa
kansakunnan palvelukseen. Niin, heidän on melkein mahdoton malttaa odottaa,
kunnes heidän vuoronsa tulee; he jonottavat suurella joukolla pitkässä jonossa,
tuskissaan ja karvain mielin laskien niiden lukua, jotka ovat vuorossa heidän
edellään, ja laskevat melkein sen tunnin ja hetken, joka inhimillisten
laskelmien mukaan vie heidät jonon alkupäähän. Sen vuoksi he kiihkeästi
odottavat jokaista muutosta siinä virassa, joka kangastaa heidän silmiensä
edessä, ja ovat kiitollisia jokaisesta häväistysjutusta, joka harventaa heidän
edellään olevien rivejä. Mutta jollei joku sittenkään tahdo väistyä omasta
valtaamastaan asemasta, he pitävät sitä melkein kuin yhteisvastuullisuutta
koskevan pyhän sopimuksen rikkomisena. Silloin he närkästyvät eivätkä ennen
lepää, ennen kuin tuo hävytön on vihdoinkin saatu kukistetuksi ja luovuttaa
vielä lämpimiltään paikkansa joukon käytettäväksi. Hän ei pääse kovinkaan pian
takaisin samaan asemaan. Kun näet jonkun tuollaisen olion täytyy luopua
asemastaan, hän yrittää heti paikalla uudelleen työntäytyä takaisin jonottajien
joukkoon, jollei toisten heti nostama melu ja meteli ja haukkumasanat saa häntä
peloitetuksi pois.
Tästä on seurauksena hirvittävän nopeat henkilönvaihdokset sellaisen
valtionhallinnon kaikkein tärkeimmissä asemissa ja virastoissa, tulos, jonka
vaikutus joka tapauksessa muodostuu epäsuotuisaksi, mutta usein suorastaan
tuhoisaksi. Sillä siinä tapauksessa eivät sellaisen tavan ja komennon uhriksi
joudu ainoastaan tyhmyrit ja epäkelvot, vaan vielä suuremmassa määrin myöskin
todelliset johtajat, mikäli kohtalon lainkaan onnistuu kohottaa heitä noihin
asemiin. Kun sellainen kerran on keksitty, heti paikalla muodostuu kiinteä,
yhtenäinen rintama häntä vastaan, sitä suuremmalla syyllä, milloin sellainen
henkilö julkeaa tunkeutua tuohon ylevään seuraan olematta lähtöisin sen omista
riveistä. Siellä tahtoo jokainen periaatteesta olla vain vertaistensa joukossa
ja pitää yhteisenä vihollisena jok'ikistä sellaista miestä, joka todella voisi
olla ykkönen nollien joukossa. Ja siinä kohdin vaisto on sitäkin terävämpi, kuta
enemmän kaikkea muuta puuttuu.
Seurauksena tällaisesta on yhä laajemmalle leviävä johtavien kerrosten henkinen
köyhtyminen. Millaiseksi silloin tulos muodostuu kansakunnalle ja valtiolle, sen
voi päätellä jokainen, jollei vain itse kuulu noihin samaisiin ’johtajiin’.
Vanhassa Itävallassa rehoitti parlamentaarinen komento oikein jo
puhdasviljelyksenä. Jokaisen kulloinkin toimessa olevan pääministerin nimitti
kylläkin keisari ja kuningas, mutta jo tuo nimitys ei ollut sen kummempaa kuin
parlamentaarisen tahdon täyttämistä. Mutta se tapa, miten eri
ministerinpaikoista tingittiin ja käytiin kauppaa, oli jo kaikkein puhtainta
länsimaista demokratiaa. Tulokset olivatkin noudatettujen periaatteiden
veroiset. Erikoisesti yksityisten henkilöiden vaihteluja sattui yhä tiheämpään
yhä lyhyemmin väliajoin, niin että siitä lopulta tuli todellinen ajometsästys.
Samassa suhteessa kutistui kulloinkin vallassa olevien valtiomiesten suuruus
kutistumistaan, kunnes lopuksi oli enää yleensä jäljellä se piskuinen
parlamentaarinen keinottelijatyyppi, tyyppi, jonka valtiomiesansiot mitattiin ja
arvostettiin sen mukaan, miten taitavasti noiden keinottelijain onnistui
liimailla kokoon kulloinkin kysymykseen tulevat kokoomukset, siis suoriutua
kaikkein pienimmistä poliittisista kaupankäynneistä, jotka yksin pystyvätkin
ratkaisemaan noiden kansanedustajien sopivaisuuden käytännölliseen työhön.
Wienin koulussa saattoi tältä alalta saada mitä parhaan yleiskatsauksen. Yhtä
suurta houkutusta tunsin ryhtyä vertailemaan keskenään noiden kansanedustajien
kykyjä ja tietoja sekä heitä odottavia tehtäviä. Tosin silloin täytyi
auttamattomasti, tahtoen tai tahtomattaan, ruveta lähemmin tutkimaan noiden
kansojen valioiden henkistä näköpiiriä, eikä tällöin mitenkään voinut olla
kiinnittämättä tarpeellista huomiota myöskin niihin tapahtumiin, jotka johtavat
näiden meidän julkisen elämämme loistoesimerkkien keksimiseen.
Maksoi todellakin vaivan tutkia myöskin sitä tapaa, miten noiden herrojen
todelliset kyvyt joutuivat asetetuiksi isänmaan palvelukseen ja miten niitä
käytettiin, siis heidän toimintansa teknillistä kulkua. Parlamentaarisen elämän
yleiskuva muodostui silloin sitä surkeammaksi, kuta lujemmin päätti tunkeutua
sisäisten olosuhteiden ytimeen, tutkia henkilöitä ja asiallisia perusteita
siekailemattoman, terävän tasapuolisesti ja ulkokohtaisesti. Niin, se on hyvin
suositeltavaa sellaisen laitoksen ollessa kysymyksessä, joka katsoo olevan
aihetta panna tukipylväänsä joka toisessa lauseessa vetoamaan tasapuolisuuteen
objektiivisuuteen ainoana jokaisen tutkimuksen ja jokaisen kannanmäärittelyn
perustana. Jos tutkii noita herroja itseään ja heidän katkeran olemassaolonsa
lakeja, täytyy tulosta ihmetellä. Ei ole ainoaakaan periaatetta, joka
ulkokohtaisesti tasapuolisesti katsottuna on niin väärä kuin parlamentarismin
periaate.
Voi vielä jättää kokonaan ottamatta huomioon, millä tavoin noiden herrojen
kansanedustajien vaali tapahtuu, miten he ylipäänsä pääsevät toimeensa ja uuteen
arvoasemaansa. Että tällöin on ainoastaan mitättömän murto;osan suhteen
kysymyksessä yleisen toivomuksen, saati tarpeen tyydyttäminen, se selviää
silmänräpäyksessä jokaiselle, joka tekee itselleen selväksi, ettei suurten
joukkojen poliittinen vaisto ole suinkaan niin kehittynyt että se itsestään
pääsisi kohoamaan tiettyihin yleispoliittisiin katsantokantoihin ja etsimään ne
henkilöt, jotka voivat tulla kysymykseen asian yhteydessä. Se, mitä aina
tarkoitamme sanoilla ’julkinen mielipide’, johtuu ainoastaan pienen pieneksi
osaksi yksilöiden omakohtaisista kokemuksista, saati tiedoista ja havainnoista,
sitä vastoin suurimmaksi osaksi siitä käsityksestä, joka saadaan syntymään
harjoittamalla hellittämättömän tarmokkaasti ja sitkeästi ns.
’valistustoimintaa’. Samoin kuin tunnustuksellinen kanta on kasvatuksen tulos ja
vain uskonnollinen tarve semmoisenaan uinuu ihmisen sisimmässä samoin edustaa
joukkojen poliittinen mielipide ainoastaan monesti kerrassaan uskomattoman
sitkeästi ja perinpohjaisesti harjoitetun sielun ja ymmärryksen muokkauksen
tulosta. Ehdottomasti suurin osa siitä poliittisesta kasvatuksesta, jota tässä
tapauksessa voi erittäin sattuvasti kuvata propagandasanalla, tulee
sanomalehdistön tilille. Se ensi sijassa pitää huolen tästä valistustoiminnasta,
joten siitä siten tulee eräänlainen aikaihmisten koulu. Mutta tuo kasvatus ei
ole valtion käsissä, vaan osittain mitä ala;arvoisimpien voimien hallussa. Juuri
Wienissä minulla oli jo nuorena miehenä mitä parhain tilaisuus tulla oikein
tuntemaan tuon joukkokasvatuskoneiston omistajat ja henkiset tehtailijat. Alussa
väkisinkin ihmettelin, miten lyhyessä ajassa tuo kaikkein pahin suurvalta
valtiossa voi saada luoduksi tietyn mielipiteen, vaikka olisi ollut kysymyksessä
yleisön keskuudessa varmasti vallalla olevien sisäisten toiveiden ja
katsantokantojen muuttaminen ja vääristäminen.
Muutamassa päivässä oli naurettavan vähäpätöinen asia paisutettu merkittäväksi
valtioteoksi, kun taas samaan aikaan elintärkeät kysymykset vaipuivat
unohduksiin, pikemminkin yksinkertaisesti varastettiin pois joukkojen muistista.
Siten onnistui muutamassa viikossa taikoa esille nimiä tyhjästä, saada suuri
yleisö kiinnittämään heihin uskomattomia toiveita, jopa hankkia heille sellainen
kansansuosio, jollainen todella merkitsevältä mieheltä jää usein saavuttamatta
koko hänen elämänsä aikana; nimiä, joita ei yksikään ihminen ollut kuukautta
ennen tuntenut edes kuulopuheelta, kun taas toisaalta vanhat, valtiollisessa ja
muussa julkisessa elämässä koetellut henkilöt siitä huolimatta, että olivat mitä
parhaissa voimissa, yksinkertaisesti kuolivat aikalaisiltaan tai sitten heidän
niskaansa syydettiin niin viheliäistä parjausta, että heidän nimensä uhkasi
hyvin pian muuttua aivan tietynlaisen alhaisuuden tai konnamaisuuden
tunnuskuvaksi. Täytyy perehtyä tuohon juutalaisten inhottavaan menettelytapaan,
miten yks'kaks' kuin taikaiskusta samalla hetkellä sadoista ja taas sadoista eri
paikoista syydetään kokonaisia likasangollisia mitä alhaisimpia parjauksia ja
kunnianloukkauksia kunniallisten miesten siistille puvulle, ennen kuin osaa
oikein arvostella noiden sanomalehtimiesheittiöiden aiheuttamaa vaaraa.
Ei ole olemassa kerrassaan mitään, mikä ei tuollaisille henkisille
rosvoritareille kelpaisi välikappaleeksi heidän pyrkiessään siistien
tarkoitustensa perille. He pistävät nenänsä kaikkein salaisimpiinkin
perheasioihin eivätkä ennen lepää, ennen kuin heidän haaskanvainuamisvaistonsa
on auttanut heidät keksimään pahaisen tapauksen tai toisen, joka sitten
määrätään keinoksi, millä onneton uhri nitistetään. Mutta jollei asianomaisen
julkisesta eikä yksityiselämästäkään löydy, vaikka miten tarkkaan nuuskisi,
pienintäkään rikettä, tuollaiset miekkoset turvautuvat muitta mutkitta
panetteluun ja parjaukseen siinä lujassa vakaumuksessa, ettei siinä kyllin, että
aina tuollaisista syytöksistä jotakin tarttuu niiden kohteeseen, vaikka ne
tuhannestikin peruutettaisiin, vaan kun tuollaisen roiston rikostoverit heti
paikalla sataan kertaan toistavat saman häväistyksen, uhrin taisteleminen
vastaan käy useimmissa tapauksissa mahdottomaksi; ja tällöin on vielä kaiken ken
lisäksi huomattava, etteivät tuollaiset roistot koskaan ryhdy mihinkään
sellaisista vaikuttimista, jotka olisivat muun ihmiskunnan mielestä uskottavia
tai ainakin ymmärrettäviä. Taivas varjelkoon! Kun sellainen maantierosvo mitä
roistomaisimmin käy rakkaiden aikalaistensa kimppuun, tuo mustekala verhoutuu
semmoiseen kunnollisuuden ja mahtipontisten sananparsien pilveen, puhua
paukuttaa ’sanomalehtimiehen velvollisuudesta’ ja muuta valheellista törkyä,
jopa julkenee rehennellä kokouksissa ja kongresseissa; siis tilaisuuksissa,
joissa tuota maanvaivaa ja vitsausta näkee kokoontuneena yhteen tavallista
suuremmin joukoin ;, jaaritella aivan erikoisesta, nimittäin sanomalehtimiehen
’kunniasta’ minkä sitten koko koolla oleva roskajoukko juhlallisen vakavasti
vahvistaa.
Mutta tuo roskaväki luo enemmän kuin kaksikolmannesta ns. ’julkisesta
mielipiteestä’, jonka vaahdosta parlamentaarinen Afrodite sitten syntyy. Jos
mieli tuota menettelytapaa oikein kuvata ja esittää se kaikessa
valheellisuudessaan, täytyisi kirjoittaa kokonaisia nidoksia. Mutta vaikkapa
jättää sen huomioon ottamatta ja vain tarkastelee sen tuloksia ja sen toimintaa,
minusta siinä jo on riittävästi saamaan tuon laitoksen ehdottoman mielettömyyden
valkenemaan kaikkein ankarimman oikeauskoisellekin mielenlaadulle. Tuon yhtä
mielettömän kuin vaarallisenkin inhimillisen harhan käsittää kaikkein nopeimmin
ja helpoimmin, kun vertaa demokraattista parlamentarismia todelliseen
germaaniseen kansanvaltaan. Edellisessä on merkille pantavaa se, että valitaan,
sanokaamme viitisensataa miestä ; tai viime aikoina naisiakin ;, joiden
tehtävänä on lopullisen ratkaisun teko niin suurissa kuin pienissäkin asioissa.
He käytännöllisesti katsoen muodostavat yksin hallituksen; sillä vaikka he
valitsevatkin ministeristön, joka ottaa tehtäväkseen valtion asioiden johdon
ulospäin, koko homma on sentään olemassa vain näön vuoksi. Todellisuudessa ei
tuollainen ns. hallitus voi astua askeltakaan hankkimatta siihen ensin tuon
yleisen kokouksen suostumusta. Mutta silloin sitä ei liioin voida tehdä
vastuunalaiseksi mistään, koska lopullinen ratkaisu ei kuitenkaan ole koskaan
sen, vaan parlamentin enemmistön varassa. Se on kussakin yksityistapauksessa
vain enemmistön tahdon toimeenpanija. Sen poliittista kykyä saattaisi arvostella
ainoastaan sen taidon perusteella, miten se osaa joko mukautua enemmistön
tahtoon tai houkutella enemmistön puolelleen. Siten se vaipuu todellisen
hallituksen korkeuksista kuin kerjäläiseksi aina kulloinkin vallassa olevan
enemmistön suhteen. Niin, sen tärkeimmäksi tehtäväksi tulee nyt kerta kerran
perästä joko turvata puolelleen silloisen enemmistön suosio tai ottaa
tehtäväkseen uuden, suopeamman enemmistön luominen. Jos se onnistuu, silloin
ministeristö voi taas hallita rauhassa lyhyen ajan; jollei se onnistu, se saa
lähteä. Sillä seikalla, miten oikeat sen mielipiteet ovat, ei sinänsä ole
vähintäkään merkitystä.
Mutta siten tulee käytännössä kaikki vastuunalaisuus mahdottomaksi. Mihin
seurauksiin tämä tämmöinen johtaa, se selviää jo aivan yksinkertaisesta
tarkastelusta. Noiden viidensadan valitun kansanedustajan sisäinen kokoomus
ammatin tai kunkin yksityisen kykyjen perusteella antaa yhtä hajanaisen kuin
useimmissa tapauksissa surkeankin kuvan. Sillä eihän toki uskottane, että nuo
kansan valiot ovat samoin hengen tai ymmärryksenkään sankareita! Toivottavasti
ei luulla, että kaikkea muuta kuin henkevän äänestäjäjoukon äänestyslipuista
yks'kaks' itää ja kasvaa sadoittain valtiomiehiä! Ylipäänsä ei voi tarpeeksi
ankarasti vastustaa sitä mieletöntä ajatusta, että yleisten vaalien avulla
saataisiin syntymään neroja. Ensikseenkin syntyy kokonaisen kansakunnan .
keskuudessa moneen Herran vuoteen yksi ainoa todellinen valtiomies eikä suinkaan
heti paikalla sata ja enemmänkin kerrallaan; ja toisekseen suuret joukot
tuntevat jokaista ylivoimaista neroa kohtaan suorastaan vaistomaista vihaa.
Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä läpi kuin keksiä suuri mies vaaleissa.
Sellaiset, jotka todellakin kohoavat yli laajojen keskimittojen, ilmestyvät
tavallisesti maailmanhistoriaan omakohtaisesti. Sillä tavoin siis viisisataa
mittavuudeltaan lievimmin sanoen vaatimatonta ihmistä äänestää kansakunnan
tärkeimmistä asioista, panee pystyyn hallituksia, joiden vuorostaan on
jokaisessa tilaisuudessa erikseen ja jokaisessa eri kysymyksessä hankittava
korkea;arvoisen neuvostokokouksen suostumus kaikkeen. Todellisuudessa siis
tekevät politiikkaa juuri nuo viisisataa. Ja siltä enimmäkseen näyttääkin..
Mutta vaikka noiden kansanedustajien nerokkuus jätettäisiinkin pois laskuista,
täytyy sentään ajatella miten erilaisia ne kysymykset ovat, jotka odottavat
ratkaisuaan, ja miten perin erilaisilla aloilla on ratkaisuja ja päätöksiä
tehtävä; silloin käsittää, miten kelpaamaton siihen pakostakin on
hallituskoneisto, joka siirtää määräämisvallan sellaisten ihmisten
joukkokokoukselle joista ainoastaan mitättömän pienellä murto;osalla on tietoja
ja kokemusta juuri käsiteltäväksi tulevasta asiasta. Kaikkein tärkeimmät
taloudelliset toimenpiteet joutuvat siis esitettäväksi sellaiselle
tuomioistuimelle, jonka jäsenistä ainoastaan kymmenennellä osalla on
taloudellisia pohjatietoja. Se merkitsee siis sitä, että lopullinen ratkaisu
annetaan miesten käsiin, joilta täydelleen puuttuu siihen. kaikkia edellytyksiä.
Siten muuten asianlaita on kaikkien muidenkin, kysymysten suhteen. Aina joutuu
ratkaisun määräämään joukko tietämättömiä ja kyvyttömiä henkilöitä, koska tuon
laitoksen kokoonpano pysyy muuttumattomana, mutta sitä vastoin ongelmat, jotka
siellä joutuvat käsiteltäviksi, ulottuvat melkein kaikille julkisen elämän
aloille, siis edellyttäisivät alati tapahtuvaa arvostelevien ja ratkaisusta
päättävien kansanedustajien vaihtumista. Onhan mahdoton antaa samojen ihmisten
ratkaista liikenneasioita ja sanokaamme suurpolitiikkaa koskevia kysymyksiä.
Muuten heidän täytyisi kaikkien olla pelkkiä yleisneroja, jollaisia tuskin
syntyy todellisuudessa yhtä vuosisadassa. Valitettavasti ei tässä olekaan
kysymys teräväpäisistä miehistä, vaan yhtä ahdasjärkisistä kuin omahyväisistä ja
pöyhkeistä harrastelijoista, kaikkein pahimmanlaatuisista henkisen puolimaailman
edustajista. Siitä johtuu myöskin monesti se suorastaan käsittämätön
kevytmielisyys, miten tuo herrasväki pohtii ja ratkaisee asioita, jotka
vaatisivat kaikkein suurimmiltakin hengiltä huolellista harkintaa. Siellä
päätetään toimenpiteistä, joiden merkitys on mitä suurin koko valtion, jopa
kansakunnan tulevaisuudelle, ikään kuin olisi kysymyksessä noille herroille
kylläkin paljon paremmin sopiva mikä tahansa korttipeli eivätkä rodun kohtalot.
Olisi tietenkin vääryyttä luulla, että tuollaisen parlamentin kaikilla jäsenillä
olisi jo alun alkuaan niin vähän vastuuntuntoa. Ei, ei suinkaan niin.
Mutta kun sanottu järjestelmä pakottaa yksityisen määrittelemään kantansa
kysymyksissä, joihin hän ei ollenkaan pysty, sellainen vähitellen turmelee
luonteen. Kenelläkään ei ole rohkeutta selittää: ’Hyvät herrat, minä luulen,
ettemme ymmärrä tästä asiasta mitään’. Minä omasta puolestani en ainakaan
ymmärrä (Muuten ei tästäkään tulisi suurtakaan muutosta, sillä varmasti ei
sellaista vilpittömyyttä ollenkaan ymmärrettäisi, ja tuskinpa vain annettaisiin
moisen rehellisen aasin tärvellä yleistä peliä.) Mutta joka tuntee ihmiset,
käsittää, ettei tuossa oivallisessa seurassa kukaan tahdo olla tyhmin joukosta,
ja eräissä piireissä pidetään rehellisyyttä aina samana kuin tyhmyyttä. Tällä
tavoin joutuu alun alkuaan rehellinen ja kunnioitettavakin kansanedustaja
yleisen valheellisuuden ja huijauksen poluille. Juuri se vakaumus, ettei sinänsä
vaikuta sinne eikä tänne, vaikk'ei yksityinen olisikaan asiassa mukana
vaikuttamassa, tappaa jokaisen kunniallisen ajatuksen ja mielenliikutuksen, joka
ehkä pyrkii yhden tai toisen mielessä vielä heräämään Loppujen lopuksi hän itse
tuumii mielessään, ettei hän ole suinkaan mieskohtaisesti huonoin joukosta ja
että hän mukana olollaan ehkä saa estetyksi vielä pahempaa tapahtumasta. Tähän
kyllä huomautetaan, ettei yksityisellä kansanedustajalla ole tässä tai tuossa
kysymyksessä erikoistuntemusta, mutta että hänen asenteensahan ratkaisee puolue
asianomaisen herran politiikan määrääjänä; puolueella on erikoiset
valiokuntansa, jotka saavat enemmän kuin riittävästi valaistusta
asiantuntijoilta. Tämä tuntuukin ensi silmäyksellä pitävän paikkansa. Mutta
silloin kysymys kuuluisi näin: Miksi siis valitaan viisisataa edustajaa, koska
kerran ainoastaan muutamilla harvoilla on tarvittavaa viisautta määrittelemään
kantansa kaikkein tärkeimmissä kysymyksissä? Niin, siinäpä asian ydin juuri
onkin.
Nykyisen demokraattisen parlamentarismin tarkoituksena ei olekaan muodostaa
viisaiden miesten kokousta, vaan sen tarkoituksena on pikemminkin haalia koolle
joukko henkisesti epäitsenäisiä nollia, joita on sitä helpompi johtaa tiettyjen
suuntaviivojen mukaan, kuta suurempi kunkin yksityisen omakohtainen
ahdasjärkisyys on. Ainoastaan sillä tavoin voidaan harjoittaa puoluepolitiikkaa
nykyisessä huonossa merkityksessä. Ainoastaan tällä tavoin on myöskin
mahdollista, että se, jonka kädessä "nyörit" todellisuudessa ovat, voi aina
pysytellä varovasti taka;alalla voimatta koskaan joutua vedetyksi
mieskohtaisesti tilille. Sillä siten ei ainoakaan ratkaisu, olipa se
kansakunnalle kuinka vahingollinen tahansa, tule koskaan yhden, kaikkien
näkyvissä olevan lurjuksen niskoille, vaan se joutuu koko puolueen hartioille.
Mutta samalla häviää kaikki käytännöllinen vastuu, koska se voi olla liittyneenä
ainoastaan yksityiseen henkilöön eikä parlamentaariseen juorukokoukseen.
Tällaista laitosta saattavat suosia vain kaikkein valheellisimmat ja samalla
erikoisesti päivänvaloa kaihtavat mäyrät, jota vastoin jokaisen kunniallisen,
suoraviivaisen miehen, joka on valmis ottamaan mieskohtaisesti vastuun
kannettavakseen, täytyy sitä vihata. Sen vuoksi tästä demokratian lajista onkin
tullut ase sen rodun käteen, jonka täytyy sisäisten tarkoitusperiensä vuoksi
kaihtaa päivänvaloa, niin nyt kuin kaikkina aikoina. Ainoastaan juutalaiset
voivat kiittää ja ylistää laitosta, joka on yhtä likainen ja valheellinen kuin
he itsekin. Vastakohtana tälle on todellinen germaaninen kansanvalta, jossa
vapaasti valitaan johtaja, joka täydelleen. ottaa kantaakseen vastuun teoistaan
ja toimistaan. Siinä ei tule kysymykseen enemmistön äänestys eri kysymyksissä,
vaan yhden ainoan miehen määräys, joka mies sitten on omaisuudellaan ja
hengellään vastuussa tekemästään ratkaisusta.
Jos tähän huomautetaan, että sellaisin edellytyksin tuskin kukaan olisi valmis
omistamaan henkilöään niin vaaralliselle tehtävälle, tähän voitaisiin vastata
ainoastaan yhdellä tavalla: Taivaan kiitos, germaanisen kansanvallan tarkoitus
onkin juuri, ettei mikä tahansa arvoton kiipijä ja moraaliton pinnaaja pääse
kiertoteitse hallitsemaan kansatovereitaan, vaan että epäkelvot ja pelkuriraukat
peloittaa pois jo kannettavaksi otettavan vastuun suuruus. Jos sellainen mies
koettaa kaikesta huolimatta uittautua johtoon, silloin hänet sitäkin helpommin
keksitään ja hänelle tiuskaistaan kaunistelematta: Ulos, pelkuri raukka! Pois
jalkasi täältä, sillä niistä tarttuu likaa portaisiin, historian Panteonin
portaat eivät ole sinunlaisiasi pokkuroijia, vaan sankareita varten! Tähän
käsitykseen, olin päätynyt käytyäni kahden vuoden aikana Wienin parlamentissa.
Sitten en enää käynyt koko laitoksessa. Eräänä suurimpana syynä vanhan
Habsburgien valtakunnan viimeisinä vuosina yhä lisääntyvään heikkouteen oli
juuri parlamentaarinen komento. Kuta enemmän sen vaikutuksesta saksalaisuuden
ylivalta murtui, sitä suuremmassa määrin jouduttiin sellaiseen järjestelmään,
että eri kansallisuuksia yllytettiin toisiaan vastaan. Itse
valtakunnanneuvostossa se tapahtui aina saksalaisten ja siten loppujen lopuksi
ensi sijassa valtakunnan kustannuksella; sillä jo vuosisadan taitteessa täytyi
näet kaikkein yksinkertaisimmankin älytä, ettei monarkian vetovoima enää
jaksanut pitää eri osamaiden irroittautumispyrkimyksiä kurissa. Päinvastoin.
Kuta kehnommiksi kävivät ne keinot, joita valtiolla oli käytettävänään oman
itsensä pystyssä;pitoon, sitä uhemmin lisääntyi yleinen halveksinta sitä
kohtaan. Ei yksistään Unkarissa, vaan myöskin eri slaavilaisissa maakunnissa
ihmiset tunsivat niin vähän yhteenkuuluvaisuutta yhteiseen monarkiaan, ettei sen
heikkoutta enää suinkaan tunnettu omakohtaiseksi häpeäksi. Pikemminkin iloittiin
noista lähestyvän vanhuudenraihnauden merkeistä: sillä sen kuolemaa toivottiin
pikemmin kuin sen toipumista. Parlamentissa saatiin täydellinen romahdus vielä
estetyksi siten, että arvottomasti alistuttiin mihin tahansa kiristykseen, jonka
saksalaiset sitten joutuivat maksamaan, ja ympäri valtakunnan yllytettiin
mahdollisimman ovelasti eri kansakuntia toisiaan vastaan. Mutta yleinen
kehityssuunta oli kuitenkin kaikitenkin kohdistettu saksalaisia vastaan.
Varsinkin sen jälkeen, kun arkkiherttua Frans Ferdinant oli kruununperijänä
alkanut saavuttaa tiettyä vaikutusvaltaa, tuli ylhäältä alaspäin ajettuun
tsekkiläistämiseen suunnitelmallisuutta ja järjestystä. Kaikin mahdollisin
keinoin koetti tuo kaksoismonarkian tuleva hallitsija avustaa ja itse edistää
saksalaisuuden hävittämistyötä tai ainakin sitä suojella. Puhtaasti saksalaisia
paikkakuntia siirrettiin hitaasti, mutta pettämättömän varmasti sekakieliseen
vaaravyöhykkeeseen käyttämällä kiertotienä valtion virkamiehistöä. Jopa itse
Ala;Itävallassakin tuo kehityskulku alkoi edistyä yhä nopeammin, ja monet
tshekit jo pitivät Wieniä omana suurimpana kaupunkinaan. Tuon uuden Habsburgin,
jonka perhe puhui ainoastaan tshekin kieltä (hänen puolisonsa oli entisenä
tshekkiläisenä kreivittärenä vihitty häneen morganaattisesti ja lähtöisin
piireistä, joiden saksalaisvihollinen asenne oli aivan perinteellinen),
johtavana aatteena oli panna vähän kerrassaan pystyyn Keski;Euroopassa
slaavilainen valtio, joka kuitenkin oli määrä perustaa ankarasti katoliselle
pohjalle suojaksi kreikkalaiskatolista Venäjää vastaan. Siten siis, niin kuin
Habsburgien suvussa oli usein jo ennenkin tapahtunut, uskonto asetettiin taaskin
puhtaasti valtiollisen ajatuksen palvelukseen, lisäksi vielä ; ainakin
saksalaisten kannalta onnettoman ajatuksen palvelukseen. Tulos oli monessa
suhteessa enemmän kuin surullinen.
Ei Habsburgin suku enempää kuin roomalaiskatolinen kirkkokaan saanut
odottamaansa palkintoa. Habsburgit menettivät valtaistuimensa, Rooma menetti
suuren valtakunnan. Kun näet valtiovalta asetti uskonnollisiakin. tekijöitä
valtiollisten laskelmiensa palvelukseen, se herätti sellaisen hengen, jollaista
se itse ei ollut osannut ajatella mahdolliseksi. Siitä yrityksestä, että
saksalaisuus koetettiin kaikin keinoin hävittää vanhasta monarkiasta, kasvoi
vastaukseksi Itävallan suursaksalainen liike. 1880;luvulla oli juutalaisittain
asennoitunut Manchesterin liberalismi myöskin vanhassa monarkiassa saavuttanut
huippunsa, jollei sitä jo sivuuttanutkin. Vastavaikutus ei kuitenkaan tullut
niin kuin vanhassa Itävallassa aina ja kaikessa ; ensimmäiseksi
yhteiskunnallisista, vaan kansallisista näkökannoista käsin. Itsesäilytysvaisto
pakotti saksalaiset asettumaan mitä tarmokkaimmin vastarintaan. Vasta toisessa
sijassa alkoivat myös vähitellen taloudelliset harkinnat saada määräävää
vaikutusta. Siten yleisestä valtiollisesta sekasorrosta syntyi kaksi puoluetta,
toinen lähinnä kansallisena, toinen lähinnä yhteiskunnallisena, mutta molemmat
olivat erittäin mielenkiintoisia ja opettavia tulevaisuuden varalta. V:n 1866
sodan päätyttyä Itävallalle masentavasti Habsburgin hallitsijasuku hautoi
taistelukentällä hankittavaa kostoa. Vain Meksikon keisarin Maximilianin
kuolema, jonka onneton retki pantiin lähinnä Napoleon III:n syyksi, ja se
seikka, että herätti yleistä suuttumusta, kun ranskalaiset jättivät hänet oman
onnensa nojaan, esti lähemmin liittymästä Ranskaan. Kuitenkin Habsburgin
hallitsijahuone oli yhä edelleen varuillaan Jollei vv:n 1870 / 71 sota olisi
muodostunut sellaiseksi ainoalaatuiseksi voittoretkeksi, Wienin hovi olisi
varmaankin uskaltautunut veriseen leikkiin saadakseen Sadowan kostetuksi. Mutta
kun ensimmäiset sankarisanomat saapuivat taistelutanterilta ihmeellisinä,
melkein mahdottomina uskoa, mutta kuitenkin tosina, silloin kaikista
hallitsijoista viisain käsitti hetken sopimattomaksi ja koetti niellä
närkästyksensä.
Mutta noiden kahden vuoden sankarimainen taistelu oli saanut aikaan vielä paljon
valtavamman ihmeen; sillä Habsburgeilla ei muuttunut asenne koskaan vastannut
sydämen sisäistä pakkoa, vaan ulkonaisten olosuhteiden painostusta. Mutta vanhan
Ostmarkin saksalainen kansa tempautui mukaan Saksan voitonhurmaan ja näki
syvästi liikuttuneena isien unelman uuden ylösnousemuksen, muuttuvan mitä
ihanimmaksi todellisuudeksi. Ei pidä erehtyä: todella saksalaismieliset
itävaltalaiset olivat tästä hetkestä alkaen käsittäneet myöskin Königgrätzin
tappion yhtä traagilliseksi kuin välttämättömäksikin valtakunnan uudestaan
pystyttämisen ehdoksi, valtakunnan, jossa ei saisi enää olla painolastina vanhan
liittovaltion mätä raihnaus eikä siinä enää sitä ollutkaan. He joutuivat ennen
kaikkea myöskin kaikkein perinpohjaisimmin tuntemaan omassa ruumiissaan, että
Habsburgin hallitsijasuku oli jo lopullisesti täyttänyt historiallisen
tarkoitukseensa ja että : uusi valtakunta sai valita keisarikseen vain sen
miehen, jolla sankarimaisen mielenlaatunsa ansiosta oli tarpeeksi arvokas pää,
mihin painaa ’Reinin kruunu’. Kuinka paljon suurempi syy olikaan kiittää
kohtaloa siitä, että se antoi tämän läänityksen sellaisen suvun perilliselle,
joka jo kerran menneinä aikoina oli lahjoittanut kansakunnalle loistavan,
kohottavan vertauskuvan, Fredrik Suuren! Mutta kun Habsburgin hallitsijasuku
valmistautui tuon suuren sodan jälkeen viimeisellä tarmollaan kaksoismonarkian
vaarallista saksalaisuutta (jonka sisäisestä luonteesta ei saattanut olla
epäilystä) hitaasti, mutta hellittämättömästi hävittämään, ; sillä se täytyi
olla slaavilaistamispolitiikan loppu ; silloin vastarinta leimahti ilmi liekkiin
tuhon omaksi määrätyn kansan keskuudessa sellaisella voimalla, ettei Saksan
historia ollut uudemmalta ajalta moista vielä tuntenut. Ensi kerran tuli
kansallis- ja isänmaallismielisistä miehistä kapinoitsijoita
Kapinoitsijoita ; ei kansakuntaa, ei liioin valtiota vastaan semmoisenaan, vaan
kapinoitsijoita hallitusmenetelmää vastaan, jonka heidän vakaumuksensa mukaan
täytyi johtaa heidän oman kansallisuutensa tuhoon. Ensi kerran Saksan uudemman
historian aikana erottautui tavanomainen hallitsijasukuun liittyvä
isänmaallisuus kansallisesta isänmaan; ja kansanrakkaudesta. 1890;luvun
saksalaisen Itävallan suursaksalaisen liikkeen ansiota on, että se selvällä ja
kiistämättömällä tavalla totesi, että valtion arvovallalla on oikeus vaatia
kunnioitusta ja suojelusta ainoastaan niin kauan kuin se vastaa kansakunnan
etuja tai ei ainakaan niitä vahingoita. Valtion arvovaltaa itsetarkoituksena ei
voi olla olemassa, koska siinä tapauksessa kaikki hirmuvalta olisi tässä
maailmassa koskematonta ja pyhää. Kun hallitusvallan apukeinoja käytetään
viemään. kansakuntaa tuhoaan kohti, silloin ei kapinoiminen ole ainoastaan
jokaisen siihen kansaan kuuluvan oikeus, vaan myös velvollisuus. Mutta sitä
kysymystä, milloin on sellainen tapaus kyseessä, ei ratkaista teoreettisilla
neuvotteluilla ja keskusteluilla, vaan sen ratkaisevat väkivalta ja menestys.
Koska jokainen hallitusvalta tietenkin vaatii hallituksen arvovallan
säilyttämisvelvollisuutta omaksi tehtäväkseen, olipa se itse miten huono tahansa
ja vaikka olisi tuhannet kerrat pettänyt kansakunnan asian, on kansallisen
itsesäilytysvaiston käytettävä taistelussa sellaista mahtia vastaan,
saavuttaakseen vapauden tai riippumattomuuden, samoja aseita, joiden avulla
vastustaja yrittää säilyttää asemansa. Taistelua käydään laillisin keinoin niin
kauan kuin se valta, jota yritetään kumota, käyttää niitä; mutta ei pidä
kavahtaa tarttua laittomiinkin, jos sortaja a rupeaa niitä käyttämään. Ylipäänsä
ei pidä koskaan unohtaa, ettei ihmisen olemassaolon korkein päämäärä ole
valtion, saati sitten jonkin hallituksen pystyssä pitäminen, vaan lajin
säilyttäminen.
Mutta jos tämä itse on vaarassa joutua sorretuksi tai syrjäytetyksi, silloin
laillisuuskysymyksellä on ainoastaan toisarvoinen merkitys. Käyttäköönpä
hallitusvalta toiminnassaan vaikka tuhannesti ns. laillisia keinoja, niin
sorrettujen itsesäilytysvaisto on kuitenkin aina ylevimpänä oikeutuksena heidän
kaikin asein käymälleen taistelulle. Yksinomaan sen ansiosta, että tämä lause on
tunnustettu oikeaksi on historialla tässä maailmassa ollut tarjottavana niin
valtavia esimerkkejä kansojen vapaustaisteluista sisäistä ja myös ulkonaista
orjuutusta vastaan. Ihmisoikeus kumoaa valtio;oikeuden. Jos jokin kansa
ihmisoikeuksien puolesta käymässään taistelussa joutuu häviölle, silloin se on
kohtalon vaa'alla punnittu ja havaittu köykäiseksi edelleen säilymisen ja
elämisen onneen maan päällä. Sillä sen, joka ei ole valmis tai ei kykene
taistelemaan olemassaolonsa puolesta, sen on ikuisesti oikeamielinen Kaitselmus
tuominnut tuhoon.
Maailma ei ole olemassa pelkurimaisia kansoja varten. Miten helppo hirmuvallan
on verhoutua ns. ’laillisuuden’ kaapuun, siitä oli Itävalta mitä selvin ja
havainnollisin esimerkki. Laillinen valtiovalta nojasi siihen aikaan parlamentin
saksalaisviholliseen pohjaan ja sen ei;saksalaisiin enemmistöihin ja samoin
saksalaisviholliseen hallitsijahuoneeseen. Noissa kahdessa tekijässä koko
valtion arvovalta oli ruumiillistuneena. Oli mielettömyyttä yrittää muuttaa
Itävallan saksalaisen kansan kohtaloa tästä paikasta käsin. Mutta siten olisi
meikäläisten ainoan mahdollisen laillisen tien ja valtion arvovallan palvojien
mielipiteiden mukaan ollut luovuttava kaikesta vastarinnasta sinänsä, koska se
ei ollut suoritettavissa laillisin keinoin. Mutta se olisi ehdottoman
välttämättömästi merkinnyt samaa kuin saksalaisen kansanaineksen tuho
monarkiassa ; vieläpä lyhyessä ajassa. Todellisuudessa saksalaisuuden pelasti
tästä kohtalosta ainoastaan tuon valtion luhistuminen.
Silmälasinenäinen teoreetikko varmastikin kuolisi mieluummin oman oppinsa kuin
oman kansansa puolesta. Koska ihmiset ensin luovat itselleen lakeja, niin hän
uskoo, he ovat sen jälkeen muka olemassa näitä varten. Silloisen Itävallan
suursaksalaisen liikkeen ansio oli, että se perusteellisesti hävitti tämän
mielettömyyden kaikkien teoreettisten periaatteilla ratsastelijoiden ja maiden
valtiollisten fetishinpalvojien kauhistukseksi. Habsburgien pyrkiessä kaikin
keinoin saksalaisuuden kimppuun tämä puolue hyökkäsi puolestaan, vieläpä
häikäilemättömästi itse korkeaa hallitsijahuonetta vastaan. Se ensimmäisen
kerran pisti koettimen tuohon mädänneeseen valtakuntaan ja avasi
satojentuhansien ihmisten silmät. Sen ansiota on, että se vapautti
isänmaanrakkauden ihanan käsitteen tuon murheellisen hallitsijasuvun
kouristuksesta. Ensi aikoina puolueella oli erinomaisen suuri kannattajajoukko,
jopa se uhkasi paisua oikeaksi lumivyöryksi. Mutta menestystä ei kestänyt kauan.
Minun tullessani Wieniin tuon liikkeen oli jo aikoja voittanut, jopa painanut
melkeinpä täysin merkityksettömäksi sillä välin valtaan päässyt
kristillis;sosiaalinen puolue. Suursaksalaisen liikkeen koko synnyn ja lopun
toiselta puolen ja taas toisaalta kristillis;sosiaalisen puolueen
ennenkuulumattoman menestyksen tapahtumasta tuli minulle mitä syvällisimmin min
merkitsevä klassillinen tutkimuksen kohde.
Wieniin tullessani myötätuntoni oli kokonaan, täydelleen suursaksalaisen
liikkeen puolella. Että parlamentissa oli rohkeutta huutaa ’eläkööt
Hohenzollernit’, se teki yhtä mahtavan vaikutuksen kuin ilahdutti mieltäni; se
seikka, että aina pidettiin itseään Saksan valtakunnan siitä ainoastaan
toistaiseksi erossa olevana osana eikä annettu kulua hetkeäkään julistamatta
sitä julkisesti, herätti iloista luottamusta; mielestäni tuntui olevan ainoa
käyttökelpoinen tie meidän kansamme pelastukseen, että kaikissa saksalaisuutta
koskevissa kysymyksissä arkailematta tunnustettiin väriä eikä koskaan alennuttu
sovitteluihin; mutta sitä en jaksanut käsittää, minkä vuoksi tuo liike oli
suurenmoisen alkunousunsa jälkeen vaipunut niin merkityksettömäksi. Ja vieläkin
vähemmin sitä, että kristillis;sosiaalinen puolue saattoi samaan aikaan päästä
niin tavattomaan valtaan. Se oli siihen aikaan juuri päässyt kunniansa
kukkuloille. Juuri kun parast'aikaa vertailin noita kahta liikettä keskenään,
kohtalo antoi minulle tässäkin kohdassa ; mitä muuten joudutti oma muuten
surullinen asemani ; mitä parhainta havainto;opetusta tämän arvoituksen syiden
ymmärtämiseksi. Aloitan tutkimukseni kertomalla niistä kahdesta miehestä, joita
täytyy pitää noiden kahden puolueen johtajina ja perustajina: he ovat Georg v.
Schönerer ja tohtori Karl Lueger. Puhtaasti inhimillisesti katsoen molemmatkin
kohoavat paljon ns. parlamentaaristen ilmestysten puitteiden ja mittojen
yläpuolelle. Yleisen valtiollisen rappeutuneisuuden suossa he pysyivät kautta
koko elämänsä puhtaina ja koskemattomina. Kuitenkin myötämielisyyteni oli alussa
suursaksalaisen Schönererin puolella, siirtyäkseen vasta vähän kerrassaan
kristillis;sosiaalisen johtajan puolelle. Verratessani keskenään heidän kykyjään
ja mahdollisuuksiaan Schönerer tuntui minusta jo silloin paremmalta ja
perusteellisemmalta periaatteellisten kysymyksien pohtijalta. Hän huomasi
oikeammin ja selvemmin kuin ainoakaan toinen, että Itävallan valtio oli
auttamattomasti tuhoon tuomittu. Jos varsinkin Saksassa olisi kiinnitetty
enemmän huomiota hänen Habsburgien monarkian suhteen esittämiinsä varoituksiin,
silloin ei sitä onnettomuutta, että Saksa joutui maailmansodassa koko Eurooppaa
vastaan, olisi koskaan tapahtunut. Mutta vaikka Schönerer havaitsi kysymysten
sisäisen olemuksen, hän sen sijaan erehtyi sitä enemmän ihmisten suhteen.
Tässä taas oli tohtori Luegerin vahva puoli. Hän oli harvinainen ihmistuntija,
joka varsinkin varoi pitämästä ihmisiä parempina kuin he kerta kaikkiaan ovat.
Sen vuoksi hän ottikin laskelmissaan enemmän huomioon elämän reaaliset
mahdollisuudet, jota vastoin Schönerer osoitti varsin vähän ymmärtämystä niitä
kohtaan. Kaikki, mitä tämä suursaksalainen ajatteli, oli teoreettisesti oikein,
mutta kun häneltä puuttui kykyä ja tajua saada tämä teoreettinen tietonsa ja
vaistonsa välitetyksi joukoille, siis valaa sitä sellaiseen muotoon, mikä
vastasi suurten joukkojen vastaanottokykyä, joka kerta kaikkiaan on ja pysyy
suppeana ja ahtaana, hänen tietonsa oli ja pysyi pelkkänä näkijän viisautena
voimatta koskaan muuttua käytännölliseksi todellisuudeksi. Tämä tosiasiallisen
ihmistuntemuksen puute johti edelleen kehittyessään erehdykseen koko liikkeiden
voiman ja ikivanhojen laitosten lujuuden arvioinnissa. Lopuksi Schönerer kyllä
huomasi, että tässä olivat kyseessä maailmankatsomukset, mutta hän ei
käsittänyt, että sellaisten melkeinpä uskonnollisten vakaumusten kannattajiksi
sopivat ensi sijassa aina ja ainoastaan kansan laajat kerrokset. Hän käsitti
valitettavasti vain vähässä määrin, miten tavattoman pieni oli niiden ns.
’porvarillisten piirien’ taistelutahto, jo näiden yksityisten jäsenten
taloudellisen aseman vuoksi, joka saa yksityisen pelkäämään menettävänsä liian
paljon ja sen vuoksi häntä sitä enemmän ehkäisee ja pidättää.
Ja kuitenkin maailmankatsomuksilla on ylipäänsä voitonmahdollisuuksia ainoastaan
silloin, kun suuret joukot selittävät olevansa valmiit kannattamaan uutta oppia
ja ottamaan hoitaakseen välttämättömän taistelun.
Tästä syvien rivien merkityksen ymmärtämisen puutteesta johtui sitten myöskin
yhteiskunnallisen kysymyksen aivan riittämätön käsitys. Kaikissa näissä
suhteissa tohtori Lueger oli Schönererin vastakohta. Hänen perusteellinen
ihmistuntemuksensa sai hänet oikein arvostelemaan mahdollisesti käytettävinä
olevia voimia, samoin kuin hän siten myös säästyi väheksymästä olemassa olevia
laitoksia, jopa ehkä juuri siitä syystä oppi pikemminkin käyttämään niitä
apukeinoina tarkoitusperiinsä pyrkiessään. Hän käsitti samoin liiankin selvästi,
että ylemmän porvariston poliittinen taisteluvoima oli nykyisin vähäinen,
riittämätön viemään voittoon uutta, suurta liikettä. Sen vuoksi hän pani
poliittisen toimintansa pääpainon niiden yhteiskuntakerrosten voittamiseen
puolelleen, joiden asema oli uhanalainen, mikä seikka taistelunhalua pikemminkin
kannusti kuin lamautti. Samoin hän oli taipuvainen käyttämään hyväkseen kaikkia
ennestään jo olemassa olevia voimakeinoja ja voittamaan puolelleen silloiset
mahtavat laitokset, voidakseen saada sellaisista vanhoista voimanlähteistä
omalle liikkeelleen mahdollisimman suuren hyödyn. Niin hän siis perusti uuden
puolueensa ensi sijassa tuhon uhkaaman keskisäädyn varaan ja valtasi siten
varsin vaikeasti järkytettävissä olevan kannattajajoukon, jolla oli yhtä
viljalti uhrimieltä kuin sitkeää taisteluvoimaa. Hänen tavattoman taitavasti
suunnittelemansa suhtautuminen katoliseen kirkkoon voitti lyhyessä ajassa hänen
puolelleen hengellisen säädyn nuoren polven niin suuressa määrin, että vanhan
kirkollisen puolueen joko täytyi väistyä tai ; mikä oli vieläkin viisaampaa
liittyi uuteen puolueeseen vallaten siten takaisin aseman toisensa jälkeen.
Mutta jos tahtoisi pitää yksin tätä tuon miehen luonteenomaisena olemuksena,
hänelle tapahtuisi suuri vääryys. Paitsi sitä, että hän oli viisas taktikko,
hänellä oli lisäksi todella suuren ja nerokkaan uudistajan ominaisuudet. Vaikka
niitä kylläkin olivat rajoittamassa kerta kaikkiaan olemassa olevien
mahdollisuuksien samoin kuin hänen oman mieskohtaisen kykynsä tarkka tuntemus.
Tuo todella merkittävä mies oli asettanut itselleen tavattoman käytännöllisen
päämäärän. Hän aikoi vallata Wienin. Wien oli monarkian sydän, tästä kaupungista
virtasi vielä viimeinen elinvoima lahon valtakunnan raihnaiksi käyneisiin,
vanhenneisiin jäseniin. Kuta terveemmäksi itse sydän tervehtyisi, sitä
reippaammin täytyi muunkin ruumiin virkistyä. Periaatteessa oikea ajatus, jota
kuitenkin saattoi käyttää vain tietyn, lyhyen ajan. Ja siinä juuri piili tuon
miehen heikkous. Mitä hän on saanut aikaan Wienin kaupungin pormestarina, se on
kuolematonta sanan parhaassa merkityksessä; mutta monarkiaa hän ei kuitenkaan
voinut sillä enää pelastaa ; se oli jo myöhäistä.
Siinä kohdin hänen vastustajansa Schönerer oli ollut selvänäköisempi. Mihin
tohtori Lueger käytännössä ryhtyi, se onnistui erinomaisesti; mitä hän toivoi
siitä syntyvän, jäi toteutumatta. Mitä Schönerer tahtoi, se ei hänelle
onnistunut, mutta mitä hän pelkäsi, se valitettavasti toteutui hirvittävällä
tavalla. Siten kummaltakin mieheltä jäi lopullinen päämäärä saavuttamatta.
Lueger ei saanut Itävaltaa enää pelastetuksi, eikä Schönerer saanut enää
varjelluksi saksalaista kansaa tuhosta. On tavattoman opettavaista meidän
nykyiselle ajallemme tutkia kummankin puolueen epäonnistumisen syitä. Se on
tarkoituksenmukaista varsinkin minun ystävilleni, koska olosuhteet monissa
kohdin ovat nyt samanlaiset kuin silloinkin, ja siten voidaan välttyä virheistä,
jotka jo kerran ennen ovat johtaneet siihen, että toinen liike loppui, toinen
jäi hedelmättömäksi. Itävallan suursaksalaisen liikkeen luhistumiseen oli minun
ymmärtääkseni kolme syytä. Ensiksikin epäselvä käsitys yhteiskunnallisen
kysymyksen merkityksestä nimenomaan uudelle, sisäiseltä olemukseltaan
kumoukselliselle puolueelle.
Kun Schönerer ja hänen kannattajansa kääntyivät ensi sijassa porvarillisten
kansankerrosten puoleen, tuloksen täytyi jäädä varsin heikoksi, kesyksi.
Saksalainen porvaristo, varsinkin sen korkeimmat piirit, ovat, vaikkakin
yksityisten sitä itse aavistamatta, pasifistisia aivan itsensä kieltämiseen
saakka, milloin on kysymys kansakunnan tai valtion sisäisistä asioista. Hyvinä
aikoina, tässä tapauksessa siis aikoina, jolloin on hyvä hallitus, tuollaisesta
mielialasta johtuen nuo kansankerrokset ovat valtiolle erinomaisen arvokkaat;
mutta huonomman hallituksen aikana tämän mielialan vaikutus muodostuu suorastaan
tuhoisaksi. Jos sen takia, että todella vakavan taistelun saattaminen päätökseen
olisi ollut ylipäänsä mahdollista, suursaksalaisen liikkeen olisi täytynyt ennen
kaikkea pitää huoli siitä, että se olisi saanut puolelleen suuret joukot. Kun se
ei niin tehnyt, se riisti siltä jo ennakolta sen alkukantaisen vauhdin,
jollaista kerta kaikkiaan tarvitsee aalto, jollei se mieli jo lyhyen ajan an
kuluttua laskeutua jälleen. Mutta jollei tätä periaatetta pidetä alusta alkaen
silmien edessä ja myös toteuteta, uusi puolue menettää kaikki mahdollisuutensa
korvata laiminlyöntinsä myöhemmin. Sillä jos otetaan mukaan kovin runsaasti
maltillis;porvarillisia aineksia, liikkeen sisäinen asenne mukautuu aina näiden
mukaan ja menettää siten tykkänään mahdollisuutensa voittaa enää puolelleen
mainittavia voimia taajojen kansankerrosten keskuudesta. Mutta sillä tavoin ei
sellainen liike koskaan pääse ohi pelkän järkeilyn ja arvostelun. Melkeinpä
uskonnollisen laista uskoa, liittyneenä vastaavaan uhrimieleen, ei siinä ikinä
herää; tilalle tulee pyrkimys saada positiivisen mukanaolon avulla, mikä tässä
tapauksessa kuitenkin merkitsee olemassa olevan oikeaksi tunnustamista, vähän
kerrassaan taistelun rajuus hiotuksi pois, ja niin loppujen lopuksi päädytään
huonoon rauhaan.
Samalla tavoin kävi myöskin suursaksalaisen liikkeen, koska se ei heti alussa
pannut pääpainoa kannattajiensa hankkimiseen suurten joukkojen keskuudesta.
Siitä tuli ’porvarillinen, ylhäinen, hilliytyneen, jyrkkä’. Tästä virheestä
muuten johtui sen nopean lopun toinen syy. Saksalaisuuden asema Itävallassa oli
jo suursaksalaisen liikkeen tullessa näyttämölle epätoivoinen. Vuodesta vuoteen
oli parlamentista yhä suuremmassa määrin tullut lähinnä saksalaisen kansan
vähittäistä hävittämistä ajava laitos. Sen pelastamisyrityksillä vielä
kahdennellatoista hetkellä olisi voinut olla menestymismahdollisuudet, vaikkakin
pienet, ainoastaan ehdolla, että koko tuo laitos olisi syrjäytetty. Täten
liikkeen ratkaistavaksi tuli seuraava kysymys, jolla oli periaatteellinen
merkitys: Pitäisikö, jotta parlamentti saataisiin hävitetyksi, itse mennä
parlamenttiin ja, niin kuin oli tapana sanoa, ruveta sitä siten kovertamaan
sisästäpäin, vai pitäisikö tuota taistelua käydä ulkoapäin ryhtymällä
hyökkäämään samaisen laitoksen kimppuun sinänsä? Päätettiin mennä parlamenttiin
ja palattiin sieltä lyötyinä miehinä pois. Tietystikin oli pakko mennä
parlamenttiin. Taistelu sellaista mahtia vastaan ulkoapäin merkitsee samaa kuin
varustautua järkkymättömällä rohkeudella, mutta olla myöskin valmis suorittamaan
uhreja loppumattomiin. Silloin tartutaan härkää sarvista kiinni, ja saadaan
monta kovaa iskua ja survaisua, väliin paiskautua maahankin, jotta kyettäisiin
ehkä vielä joskus kohottautumaan maasta jäsenet murjoutuneina, ja vasta mitä
ankarimman taistelun jälkeen voitto hymyilee rohkealle hyökkääjälle. Ainoastaan
uhrien suuruus voittaa asialle uusia taistelijoita, kunnes sitkeyden ja
kestävyyden palkkana vihdoin on menestys. Mutta tällaiseen taisteluun tarvitaan
kansan laajojen kerrosten lapsia.
He yksin ovat tarpeeksi päättäväisiä ja sisukkaita taistelemaan tämän taistelun
veriseen päätökseen asti. Mutta noita suuria joukkoja ei suursaksalaisella
liikkeellä ollut, siispä sillä ei ollut muuta neuvoa kuin mennä parlamenttiin.
Olisi väärin luulla, että tuo päätös oli pitkällisten sisäisten sielullisten
tuskien tai harkinnan tulos; ei, mitään muuta ei ajateltukaan. Osanotto tuohon
mielettömyyteen oli ainoastaan tuloksena yleisistä, epämääräisistä kuvitteluista
sellaisen oman osanoton vaikutuksesta ja merkityksestä tuollaiselle
periaatteessa vääräksi tunnetulle ja tunnustetulle laitokselle. Ylimalkaan kai
toivottiin suurempien kansanjoukkojen valistamisen käyvän helpommin, kun nyt
saataisiin tilaisuus puhua koko kansakunnan oikeuspaikan edessä. Näytti myöskin
ilmeisen selvältä, että hyökkäys itse pahan juureen varmastikin olisi tehoisampi
kuin ulkoapäin tuleva rynnistys. Kansanedustajan loukkaamattomuuden turvissa
arveltiin kunkin yksityisen esitaistelijan varmuuden kasvavan, niin että
hyökkäyksen voima siitä vain. lisääntyisi. Todellisuudessa tietenkin asiat
muodostuivat varsin toisenlaisiksi. Se foorumi, jossa suursaksalaiset
parlamentinjäsenet puhuivat, ei ollut paisunut suuremmaksi, päinvastoin
pikemminkin kutistunut pienemmäksi; sillä kukin puhuu ainoastaan sille piirille,
joka pystyy häntä kuulemaan tai joka saa sanomalehdistön selostuksista tiedon
siitä, mitä siellä on sanottu. Ei; suurin, välitön foorumi on suuri julkinen
kansankokous eikä parlamentti.
Joukkokokouksissa on näet tuhansittain ihmisiä, jotka ovat tulleet yksinomaan
kuulemaan, mitä puhujilla on heille sanottavaa, jota vastoin toisen kamarin
kokoussalissa istuu ainoastaan muutamia satoja, ja nämäkin parhaasta päästä vain
saadakseen päivärahat eikä suinkaan antaakseen tämän tai tuon herra
kansanedustajan viisauden valaista mieltään. Mutta ennen kaikkea: siellähän on
aina sama yleisö, joka ei koskaan opi mitään uutta, koska siltä ymmärryksen
lisäksi puuttuu vielä siihen tarvittavaa, joskin varsin vaatimatonta hyvää
tahtoa. Koskaan eivät tuollaiset kansanedustajat omasta aloitteestaan anna
korkeammalle totuudelle kunniaa palvellakseen sitä sitten. Ei, ei yksi ainoakaan
tee niin, jollei hänellä vähintään ole syytä toivoa, että hän sellaisen mutkan
avulla saa pelastetuksi edustajanpaikkansa vielä seuraavaan eduskuntaan. Siis
vasta sitten, kun jo tuntuu ilmassa, että tähänastisen puolueen käy tulevissa
vaaleissa huonosti, nuo miehekkyyden kaunistukset huolivat lähteä
tarkastelemaan, voivatko he ja millä keinoin päästä toisiin puolueisiin tai
suuntiin, jotka otaksuttavasti selviytyvät niistä paremmin, jolloin moinen
asemanvaihdos tietystikin tapahtuu todellisen siveellisten perustelujen ryöpyn
säestämänä. Sen vuoksi aina kun jokin vanha puolue näyttää niin suuressa määrin
joutuneen kansan epäsuosioon, että todennäköisesti sitä uhkaa paha vaalitappio,
siitä alkaa suuri siirtyminen pois: parlamentaariset rotat lähtevät uimaan pois
puoluelaivasta. Tällä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä paremman tiedon tai
tahdon kanssa, vaan tässä on kysymyksessä ainoastaan sellainen selkeänäköisyyden
lahja, joka tuollaisia parlamenttiluteita vielä viime hetkessä oikeaan aikaan
varoittaa, niin että ne aina osaavat pudottautua johonkin toiseen lämpöiseen
puoluesänkyyn. Sellaiselle foorumille puhuminen on todella samaa kuin jos
heittäisi päärlyjä eräiden tunnettujen eläinten eteen. Se ei tosiaankaan maksa
vaivaa! Tulos ei voi olla tyhjää kummempi. Ja sillä tavalla asianlaita olikin.
Puhuivatpa suursaksalaiset parlamentinjäsenet äänensä miten käheäksi tahansa:
vaikutus jäi kokonaan saavuttamatta.
Mutta sanomalehdistö joko tappoi heidät vaitiololla tai perkasi ja ruoti heidän
puheensa niin, että koko niiden tarkoitus usein tuli ihan vääristellyksi tai jäi
kokonaan käsittämättä, joten yleinen mielipide sai uuden liikkeen
tarkoitusperistä perin huonon käsityksen. Oli aivan samantekevää, mitä muutamat
yksityiset herrat sanoivat: se vain jotakin merkitsi, mitä heistä oli lehdissä
luettavana. Mutta ne julkaisivat heidän puheistaan otteita, jotka olivat niin
typistettyjä, että pakostakin vaikuttivat suorastaan mielettömiltä ; mikä juuri
olikin tarkoituksena. Ainoa kuulijakunta, jolle he todellisuudessa joutuivat
puhumaan, oli vajaat viisisataa parlamentaarikkoa, ja se jo sanoo tarpeeksi.
Mutta pahinta kaikesta oli seuraava: Suursaksalainen liike olisi voinut toivoa
menestystä ainoastaan siinä tapauksessa, että se olisi heti ensimmäisestä
päivästä käsittänyt, ettei olisi saanut olla kysymyksessä uusi puolue, vaan
pikemminkin uusi maailmankatsomus. Ainoastaan sellaisella olisi ollut
mahdollisuus saada herätetyksi tarvittava sisäinen voima taistelemaan tämä
jättiläistaistelu voitolliseen päätökseen. Mutta sellaiseen kelpaavat johtajiksi
kerta kaikkiaan ainoastaan kaikkein parhaimmat ja myös rohkeimmat miehet.
Jollei taistelua maailmankatsomuksesta ole johtamassa uhrautuvaiset, kaikkensa
alttiiksi antavat sankarit, siinä ei vähän ajan kuluttua enää liioin ole
kuolemaa halveksivia taistelijoita. Siltä, joka siinä taistelunsa taistelee oman
olemassaolonsa puolesta, ei voi paljoakaan liietä yhteiseksi hyväksi.
Jos mieli säilyttää tämä edellytys, on jokaisen välttämättä tiedettävä, että
uusi liike voi tarjota kunniaa ja mainetta jälkimaailman silmissä, mutta
nykyhetkenä ei kerrassaan mitään. Kuta enemmän jollakin liikkeellä on
lahjoitettavissa helposti saavutettavissa olevia asemia ja virkoja, sitä enemmän
siihen virtaa arvottomia olioita, kunnes menestyksellinen puolue kuhisee noita
poliittisia tilapäistyöläisiä niin täynnä, ettei entisten aikojen kunniallinen
taistelija enää tunne vanhaa liikettä entisekseen ja siihen vasta liittyneet
mitä sisukkaimmin torjuvat hänet luotaan hankalana kuokkavieraana. Silloin
sellaisen liikkeen kutsumus jo on lopussa.
Liittyessään parlamenttiin suursaksalainen liike sai kuin saikin johtajien ja
taistelijoiden asemesta vain parlamentaarikkoja. Siten se vaipui tavallisten
lyhytikäisten puolueiden tasolle ja menetti voimansa kohdata raskasta,
ratkaisevaa kohtaloa marttyyrien lailla uhmaten. Taistelun asemesta sekin oppi
nyt puhumaan ja neuvottelemaan. Mutta uudet parlamentaarikot keksivät piankin,
että oli mukavampi ja vähemmän vaarallinen velvollisuus taistella uuden
maailmankatsomuksen puolesta parlamentaarisen kaunopuheisuuden henkisin asein
kuin, jos niikseen tuli, henkensä alttiiksi pannen syöksyä taisteluun, jonka
tulos oli epävarma eikä ainakaan missään tapauksessa voinut tuottaa mitään
etuja.
Kun nyt kerran istuttiin parlamentissa, alkoivat puolueen ulkopuoliset
kannattajat toivoa ja odottaa ihmeitä, joita ei tietenkään kuulunut eikä
mitenkään voinutkaan kuulua. Jo varsin pian nämä kävivät kärsimättömiksi; ei
sekään, mitä saatiin kuulla omista edustajista, vastannut missään suhteessa
valitsijoiden odotuksia. Tämä oli helposti selitettävissä, koska vihamielinen
lehdistö visusti varoi antamasta kansalle totuudenmukaista kuvaa
suursaksalaisten kansanedustajien toiminnasta ja vaikutuksesta. Mutta kuta
enemmän uudet kansanedustajat pääsivät parlamentissa ja maapäivillä käydyn
kumouksellisen taistelun sentään koko joukon lievemmän muodon makuun, sitä
vähemmän he olivat alttiita palaamaan takaisin vaarallisempaan kansan laajojen
kerrosten valistustoimintaan. Joukkokokous, ainoa tie todella tehoisaan
vaikutukseen, koska se on välittömän mieskohtaista ja siten ainoa mahdollisuus
voittaa suuret kansanosat asian puolelle, työntyi sen johdosta yhä enemmän
taka;alalle. Koska kokoussalien olutkolpakkopöydät oli lopullisesti vaihdettu
parlamentin puhujalavaan ja tuolta korokkeelta puhua paukutettiin ns. ’kansan
valioille’ itse kansan asemesta, suursaksalainen liike lakkasi olemasta
kansanliike ja vaipui lyhyessä ajassa enemmän tai vähemmän vakavasti otettavien
akateemisten pohdintojen kerhoksi.
Sitä huonoa vaikutusta, jonka sanomalehdistö oli välittänyt yleisölle, ei
asioiden näin ollen eräiden yksityisten herrojen mieskohtainen kokouksiin
osanotto saanut oikaistuksi, niin että suursaksalainen sana joutui loppujen
lopuksi laajojen kansankerrosten keskuudessa kovin huonoon huutoon. Sillä sen
asian saavat kaikki nykyhetken kynäritarit ja houkkiot erikoisesti panna
korvansa taakse: tässä maailmassa ei ole hanhenkynä johtanut suurimpia
mullistuksia! Ei, kynän tehtävänä on aina ollut ainoastaan perustella niitä
tietopuolisesti. Mutta sinä voimana, joka on saanut uskonnollis- ja
valtiollisluonteiset suuret historialliset vyöryt liikkeelle, on ikimuistoisista
ajoista asti ollut puhutun sanan taikavoima. Kansojen suuret joukot ovat aina
paremmin kuin millään muulla voitettavissa puhutun sanan voimalla. Mutta kaikki
suuret liikkeet ovat kansanliikkeitä; ne ovat inhimillisten intohimojen
parlamenttiin, se menetti tulevaisuutensa ja voitti siitä hyvästä vain
helppohintaisia hetken voittoja. Se valitsi helpoimman taistelun, mutta tuli
sitten arvottomaksi saavuttamaan lopullista voittoa. Jo Wienissä pohdin mitä
perinpohjaisimmin juuri tätä kysymystä ja havaitsin sen tuntemuksen puutteen
erääksi sen liikkeen luhistumisen pääsyyksi, joka minun käsittääkseni oli sillä
hetkellä saanut kohtalon kutsun ottaa käsiinsä valtakunnan saksalaisten johdon.
Ensimmäiset kaksi virhettä, jotka saivat suursaksalaisen liikkeen ajautumaan
karille, olivat sukua toisilleen. Suurten mullistusten sisäisten käyttövoimien
tuntemuksen puute johti kansan suurten joukkojen merkityksen epätyydyttävään
arviointiin, siitä johtui liikkeen yhteiskunnallisia kysymyksiä kohtaan
osoittama vähäinen harrastus, puutteellinen ja riittämätön vetoaminen alempien
kansankerrosten sieluun samoin kuin tätä vain edistävä asenne parlamentin
suhteen.
Jos olisi tunnettu se tavattoman suuri voima, joka kaikkina aikoina on suurilla
joukoilla ollut kumouksellisen vastustuksen kannattajina, olisi työskennelty
toisin sekä yhteiskunnallisessa suunnassa että propagandan suhteen. Silloin ei
olisikaan liikkeen painopistettä sijoitettu parlamenttiin, vaan työpaikkoihin ja
kaduille. Mutta kolmaskin virhe juontaa perimmältään juurensa suurten joukkojen
merkityksen tajuamisen puutteesta; kun ylivoimaiset henget ovat ensin panneet ne
liikkeelle tiettyyn suuntaan, ne antavat kuin huimapyörä hyökkäysvoimalle
vauhtia ja tasaista jatkuvaisuutta. Suursaksalaisen liikkeen ankara katolisen
kirkon kanssa käymä taistelu on selitettävissä ainoastaan siitä, että kansan
sielullisille taipumuksille ei pystytty osoittamaan riittävästi ymmärtämystä.
Syyt uuden puolueen Roomaa vastaan kohdistamaan ankaraan hyökkäykseen olivat
seuraavat: Niin pian kuin Habsburgin hallitsijahuone oli lopullisesti päättänyt
muuttaa Itävallan slaavilaiseksi valtioksi, turvauduttiin kaikkiin mahdollisiin
keinoihin, jotka tuntuivat edes jossakin määrin sopivilta käytettäviksi siihen
suuntaan. Uskonnolliset laitoksetkin, tuo tunnoton hallitsijahuone arkailematta
asetti tuon uuden valtioaatteen palvelukseen. Tshekkiläisten seurakuntien ja
näiden sielunpaimenten käyttäminen oli ainoastaan eräs niistä monista keinoista,
joiden avulla pyrittiin Itävallan yleiseen slaavilaistamiseen. Menettelytapa oli
osapuilleen seuraava: Puhtaasti saksalaisiin pitäjiin asetettiin tshekkiläisiä
kirkkoherroja, jotka alkoivat hitaasti, mutta varmasti asettaa tshekkiläisen
kansan edut kirkon etujen edelle ja joista siten tuli saksalaisuuden
hävittämistoiminnan alkusoluja.
Saksalainen papisto pysyi valitettavasti moisen menettelytavan suhteen melkein
toimettomana. Ei siinä kyllin, että se itse oli aivan käyttökelvoton vastaavaan
taisteluun saksalaisessa mielessä, se ei liioin jaksanut tehdä tarpeeksi
voimakasta vastarintaa toisten hyökkäyksiä vastaan. Sillä tavoin saksalaisuus
joutui, toiselta puolen kiertoteitse uskontokysymystä väärin käyttämällä,
toisaalta sen oman vastarinnan riittämättömyyden vuoksi, työntymään hitaasti,
mutta lakkaamatta taaksepäin. Kun pienissä olosuhteissa tapahtui sillä tavalla
kuin tässä on kuvattu, ei suurissa valitettavasti käynyt niissäkään juuri
toisin. Täälläkään eivät Habsburgien saksalaisviholliset yritykset kohdanneet
varsinkaan korkeamman papiston taholta välttämätöntä vastarintaa, ja
saksalaisten etujen puolustaminen jäi tykkänään syrjään. Yleinen vaikutelma ei
voinut muodostua muunlaiseksi kuin että tässä oli kysymyksessä törkeä
saksalaisten oikeuksien loukkaus katolisten hengellisten taholta semmoisenaan.
Mutta siten kirkko ei näyttänyt tuntevan samoin kuin saksalainen kansa, vaan
väärin asettuvan sen vihollisten puolelle.
Kaiken pahan alku ja juuri oli, ennen kaikkea Schönererin mielestä, se, ettei
katolisen kirkon johto sijainnut Saksassa sekä jo yksin siitä johtuva
vihamielisyys meidän kansallisuutemme etuja ja harrastuksia kohtaan. Niin
sanotut kulttuurikysymykset joutuivat tällöin, samoin kuin siihen aikaan
Itävallassa melkein kaikessa, melkein kokonaan taka;alalle. Suursaksalaisen
liikkeen asenteelle katolisen kirkon suhteen oli paljon vähemmän määräävää
kirkon suhtautuminen tieteisiin jne. kuin se seikka, ettei se tarpeeksi
puolustanut saksalaisten oikeuksia, vaan toisaalta aina tuki slaavien julkeita
vaatimuksia ja pyyteitä. Georg Schönerer ei ollut niitä miehiä, jotka asioissa
pysähtyvät puolitiehen. Hän ryhtyi taisteluun kirkkoa vastaan siinä
vakaumuksessa, että saksalainen kansanaines oli pelastettavissa ainoastaan sitä
tietä. ’Irti Roomasta’ näytti olevan se valtavin, mutta myös raskain
hyökkäysmenetelmä, jonka täytyi murskata vihollisen päälinnoitus. Jos taistelu
onnistuisi, silloin olisi Saksassakin onneton kirkon hajaannus samalla voitettu,
ja Saksan valtakunnan ja saksalaisen kansan sisäinen voima voisi sellaisesta
voitosta vain hyötyä tavattomasti.
Mutta eivät tällaisen taistelun edellytykset enempää kuin sen johtopäätöksetkään
olleet oikeat. Epäilemättä oli saksalaissyntyisen katolisen papiston kansallinen
vastustusvoima kaikissa saksalaisuutta koskevissa kysymyksissä pienempi kuin
heidän ei;saksalaisten, ennen kaikkea tshekkiläisten virkaveljiensä. Samoin
saattoi ainoastaan asioista tietämättömältä jäädä näkemättä, ettei saksalaisen
papiston milloinkaan juolahtanut mieleenkään puolustaa saksalaisuuden etuja
niitä hyökkäävästi edustamalla. Mutta samoin täytyi kaikkien tunnustaa, jotka
eivät olleet aivan sokaistuneita, että tämä on ensi sijassa pantava erään seikan
tilille, josta me saksalaiset kaikki kärsimme mitä suurimmassa määrässä: se on
meidän objektiivisuutemme, ulkokohtaisuutemme suhtautumisessamme omaan
kansallisuuteemme aivan samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin seikkoihin.
Tshekkiläinen papisto suhtautui subjektiivisesti, omakohtaisesti, omaan
kansaansa, mutta vain. ulkokohtaisesti kirkkoon, kun taas saksalaiset papit
osoittivat omakohtaista hartautta ja uskollisuutta kirkkoa kohtaan, mutta
pysyivät ulkokohtaisina omaa kansaansa kohtaan. Ilmiö, jonka onnettomuudeksemme
voimme havaita aivan samalla tavoin tuhansissa muissa tapauksissa. Tämä ei ole
missään suhteessa katolisuuden erikoinen perintöosa, vaan tämä sairaus syöpyy
lyhyessä ajassa meillä melkein kaikkiin valtiollisiin tai aatteellisiin
laitoksiin.
Verrattakoonpa vain esim. sitä, millaiselle kannalle Saksan virkamiehistö
asettuu kansallisen uudestisyntymisen yrityksiin, siihen tapaan, miten maiden
kansojen virkamiehistö menettelisi vastaavanlaisessa tapauksessa. Vai uskotaanko
todella, että upseerikunta jossakin muualla maailmassa samalla tavalla
syrjäyttäisi kansakunnan edut tyhjän lauseparren, ’valtion arvovallan’, vuoksi,
mikä meillä on ollut itsestään selvä asia viimeksi kuluneiden viiden vuoden
aikana, jopa sitä on pidetty erikoisena ansionakin? Eivätkö molemmatkin
uskontunnustukset esim. juutalaiskysymyksessä asetu nykyisin sellaiselle
kannalle, joka ei ole sopusoinnussa kansakunnan etujen enempää kuin uskonnon
todellisten tarpeiden kanssa? Verrattakoon vain juutalaisen rabbiinin
suhtautumista kaikkiin sellaisiin kysymyksiin, joilla on edes jonkinkaan verran
merkitystä juutalaisille rotuna, meikäläisen papiston ehdottomasti suurimman
osan asenteeseen huomattakoon tarkoin, kummankin kirkkokunnan keskuudessa! Tämä
ilmiö toistuu joka kerran, kun on kysymyksessä abstraktisen aatteen puolustus.
Valtion arvovalta, demokratia (kansanvalta), pasifismi, rauhanaate,
kansainvälinen yhteenkuuluvaisuus jne, ovat kaikki käsitteitä, jotka meillä
melkein aina kangistuvat puhtaasti opillisiksi päähänpiintymiksi, niin että
kaikki yleisten kansallisten elinkysymysten arvostelu voi tapahtua yksinomaan
niiden näkökulmasta.
Tämä onneton tapa suhtautua kaikkiin kysymyksiin kerta kaikkiaan ennakolta
omaksutun mielipiteen näkökulmasta tappaa kaiken kyvyn tunkeutua omakohtaisesti
sellaisten asioiden ytimeen, jotka ovat ulkokohtaisesti oman opin kanssa
ristiriidassa, ja loppujen lopuksi se johtaa täydelliseen keinojen ja päämäärän
sekoittamiseen keskenään. Ryhdytään vastustamaan jokaista kansallisen nousun
yritystä, mikäli tällainen voisi tapahtua vasta sitten, kun sitä ennen olisi
poistettu huono, turmiollinen hallituskomento, koska sellainen tietenkin olisi
loukkaus valtion arvovaltaa vastaan, eikä valtion arvovalta ole keino päämäärän
saavuttamiseksi, vaan edustaa tuollaisen ulkokohtaisuuskiihkoilijan käsityksen
mukaan pikemminkin päämäärää itseään, joka on riittävä täyttämään koko hänen
surkean elämänsä. Sen vuoksi asetuttaisiin närkästyksestä vavisten vastustamaan
jokaista diktatuuriyritystä, vaikkapa diktaattori olisi Fredrik Suuren
mittainen mies ja silloisen parlamentinenemmistön valtiotaitomiehet kyvyttömiä
kääpiöitä tai kerrassaan ala;arvoisia olioita, koska moisten periaatteilla
ratsastelevien jääräpäiden mielestä demokratian laki on pyhempi kuin kansakunnan
onni ja menestys. Toinen siis pyrkii suojelemaan kaikkein kehnointakin
hirmuhallitusta, joka tuhoaa kansan perin juurin, koska se sillä hetkellä on
valtion arvovallan ruumiillistuma, toinen taas hylkää kaikkein
siunauksellisimmankin hallituksen, jollei se vastaa hänen käsitystään
demokratiasta.
Aivan samalla tavoin sietävät nykyiset saksalaiset pasifistimme vaiti ollen
jokaisen, vaikka kuinkakin verisen kansakunnan sorron, tulipa se vaikka kaikkein
kehnoimpien sotilasviranomaisten taholta, jos siihen asiaintilaan voidaan saada
muutos ainoastaan vastarinnan avulla, siis väkivallalla, koska se on
ristiriidassa hänen rauhanyhdistyksensä hengen kanssa. Kansainväliset
saksalaiset sosialistit voivat antaa riistää itsensä putipuhtaiksi sulaa
yhteenkuuluvaisuuttaan muun maailman kanssa, he itse kuittaavat kaiken
nyökäyttämällä veljellisesti päätään eivätkä ajattele kostoa eivätkä edes
suojella itseään, koska he kerran ovat ; saksalaisia. Tämä voi olla kylläkin
surullista, mutta jos mieli muuttaa jokin asia, se täytyy ensin tuntea. Samoin
on laita siinäkin kohdin, miten laimeasti osa papistosta puolusti saksalaisuuden
etuja. Tämä ei johdu sinänsä ilkeämielisestä, pahasta tahdosta, ei liioin ;
sanottakoon ylhäältäpäin tulleesta käskystä, vaan me pidämme tuollaista
kansallisen lujuuden puutetta ainoastaan toisaalta tuloksena puutteellisesta
kasvatuksesta saksalaisen itsetuntoon nuoruudesta pitäen, toisaalta ehdottomana
alistumisena epäjumalaksi muuttuneeseen aatteeseen.
Kasvatus demokratiaan, kansainväliseen sosialismiin, pasifismiin yms. on
kangistunut niin yksipuoliseksi, siis niiden omilta näkökannoilta puhtaasti
omakohtaiseksi, että tuo periaatteellinen käsityskanta vaikuttaa myös koko
muusta maailmasta saatuun kuvaan, kun taas suhtautuminen saksalaisuuteen oli
tietenkin heti nuoruudesta lähtien yksinomaan perin ulkokohtaista. Pasifistit
siis, antautuessaan varauksitta omakohtaisesti aatteensa lumoihin, aina ensinnä
tutkailevat (mikäli he ovat saksalaisia) joka kerta, silloinkin, kun heidän omaa
kansaansa uhkaisi mitä suurin onnettomuus ja vääryys, aina ulkokohtaista
oikeutta eivätkä koskaan puhtaan, aidon itsesäilytysvaiston pakosta liity oman
joukkonsa riveihin taistelemaan mukaan. Miten suuressa määrin asianlaita on näin
myöskin eri uskontunnustusten suhteen, sen osoittaa seuraava: Protestanttisuus
voi oman olemuksensa pohjalta paremmin puolustaa saksalaisuuden etuja, sikäli
kuin tämä puolustaminen perustuu jo protestanttisuuden omaan alkuperään ja
myöhempiin perinteisiin; mutta niin pian kuin kansallisten etujen puolustusta
täytyisi toteuttaa sellaisella alalla, jollaista joko puuttuu protestanttisuuden
mielikuvamaailman ja perinteisen kehityksen yleislinjalta tai jonka se
suorastaan torjuu jostakin syystä, silloin protestanttisuudesta ei enää ole
apua. Siten protestanttisuus kyllä aina puolustaa kaiken saksalaisen
edistämistä, sikäli kuin on kysymys sisäisestä puhtaudesta tai kansallisesta
syventymisestä, saksalaisen olemuksen, saksan kielen ja myös Saksan vapauden
puolustamisesta, koska kaikella sillä on lujat perusteet protestanttisuudessa
itsessään; mutta se asettuu oitis mitä vihamielisimmin vastustamaan jokaista
yritystä pelastaa kansakunnan tämän pahimman verivihollisen kourista, koska sen
asenne juutalaisuuteen on kerta kaikkiaan enemmän tai vähemmän kiinteästi
vahvistettu dogmaattisesti. Ja kuitenkin tässä on nyt se kysymys, että jollei
sitä ratkaista, kaikki muut Saksan uudestisyntymis; tai kohottamisyritykset ovat
ja pysyvät täysin turhina ja mahdottomina. Wienissä oloaikanani minulla oli
yllin kyllin aikaa ja tilaisuutta tutkia tätäkin kysymystä ilman
ennakkoasennoitumista, ja silloin saatoin jokapäiväisessä käytännössä tuhannesti
todeta tämän katsantokannan paikkansa pitäväksi.
Tuossa mitä erilaisimpien kansallisuuksien polttopisteessä osoittautui oitis
kaikkein selvimmin, että ainoastaan saksalaiset pasifistit aina yrittävät
ulkokohtaisesti suhtautua oman kansakuntansa asiaan, mutta juutalaiset eivät
koskaan samalla tavoin juutalaiskansan asiaan; että ainoastaan saksalaiset
sosialistit ovat kansainvälisiä sellaisessa mielessä, että se kieltää heitä
hankkimasta oikeutta omalle kansalleen muulla tavoin kuin ruikuttaen ja
vaikertaen kerjäämällä sitä kansainvälisiltä tovereiltaan mutta että tshekit ja
puolalaiset eivät koskaan tee siten, jne.; Sanalla sanoen, tulin jo silloin
huomaamaan, että onnettomuus johtuu ainoastaan osaksi noista opeista itsestään,
mutta osaksi meidän aivan riittämättömästä kasvatuksestamme oman
kansallisuutemme tuntoon ylipäänsä ja siitä johtuvasta vähemmästä antaumuksesta
sille. Siten jäi pois ensimmäinen puhtaasti teoreettinen syy ja perusta
suursaksalaisen liikkeen taistelulta katolilaisuutta vastaan sinänsä.
Kasvatettakoon saksalaista kansaa heti nuoruudesta pitäen sellaiseen
yksinomaisen oman kansallisuutensa oikeuksien tuntemukseen älköönkä jo lasten
sydämiä myrkytettäkö meidän ulkokohtaisuutemme ja tasapuolisuutemme kirouksella
myöskin oman minän säilyttämistä koskevissa asioissa, niin ennen pitkää nähdään,
että (mutta sen edellytyksenä on, että maassa on jyrkästi kansallinen hallitus)
Saksan katolilaiset aina ovat saksalaisia, samoin kuin Irlannin, Puolan ja
Ranskan katolilaiset oman maansa kansalaisia. Mutta valtavimman todistuksen
tästä tarjosi se aika, joka viimeksi kutsui kansamme suojelemaan omaa
olemassaoloaan historian tuomioistuimen edessä sen taistelussa elämästä ja
kuolemasta.
Niin kauan kuin ei ylintä johtoa puuttunut, kansa täytti tehtävänsä ja
velvollisuutensa mitä valtavimmalla tavalla. Olipa protestanttinen tai katolinen
pappi, molemmatkin omalta osaltaan tavattomassa määrin auttoivat pitämään siksi
kauan aikaa yllä puolustusvoimaamme, ei ainoastaan rintamalla, vaan vielä
enemmänkin kotiseudulla. Noina vuosina, ja erikoisesti ensimmäisen innostuksen
aikana, oli molemmissa leireissä todellakin olemassa yksi ainoa pyhä Saksan
valtakunta, jonka olemassaolon ja tulevaisuuden puolesta jok'ikinen omalla
tavallaan rukoili taivasta. Itävallan suursaksalaisen liikkeen olisi pitänyt
aikoinaan tehdä itselleen eräs kysymys: onko Itävallan saksalaisten säilyminen
mahdollista säilyttämällä katolinen uskontunnustus vai eikö? Jos vastaus olisi
ollut myöntävä, silloin ei valtiollinen puolue olisi saanut puuttua
uskonnollisiin, saati tunnustuksellisiin kysymyksiin; mutta jos vastaus olisi
ollut kieltävä, silloin olisi maassa ollut saatava syntymään uskonnollinen
uudistus, mutta ei ikinä valtiollista puoluetta. Joka luulee pääsevänsä
valtiollisen järjestön kiertotietä käyttämällä uskonnolliseen uudistukseen,
osoittaa vain, että häneltä tykkänään puuttuu alkeellisintakin aavistusta
uskonnollisten käsitysten tai kerrassaan uskontunnustusten synnystä j a niiden
kirkollisesta vaikutuksesta. Tässä asiassa ei voi tosiaankaan palvella kahta
herraa. Pidän uskonnon perustamista tai hävittämistä sittenkin olennaisesti
suurempana tapauksena kuin valtion perustamista tai tuhoamista, puolueiden
perustamisesta tai lopettamisesta ollenkaan puhumattakaan. Älköön sanottako,
että mainitut hyökkäykset olivat ainoastaan toisen puolen tekemien hyökkäysten
torjuntaa. Varmastikaan eivät tunnottomat ihmiset liene koskaan kavahtaneet
tehdä myöskin uskontoa poliittisen kaupanhierontansa välikappaleeksi (sillä
sellaisesta kaupanhieronnasta on moisilla olioilla aina ja melkein yksinomaan
kysymys); mutta yhtä varmasti on väärin tehdä uskontoa tai myöskään tunnustusta
vastuunalaiseksi hylkiöjoukoista, jotka käyttävät sitä väärin juuri samalla
tavalla kuin he todennäköisesti ottaisivat alhaisten vaistojensa palvelukseen
mitä tahansa muutakin.
Ei mikään voi olla semmoiselle parlamentaariselle epäkelvolle ja
tyhjäntoimittajalle mieluisampaa kuin että hänelle tarjoutuu, ainakin,
jälkeenpäin, tilaisuus puhdistautua poliittisista keinotteluistaan. Sillä niin
pian kuin tehdään uskonto tai tunnustuskin vastuunalaiseksi omasta
mieskohtaisesta huonoudesta ja sen tähden hyökätään niiden kimppuun, tuo
valheellinen, epärehellinen lurjus huutaa heti hirveällä äänellä koko maailman
todistajakseen, miten oikeutettua hänen menettelynsä on siihen saakka ollut ja
miten sekä kirkon että uskonnon on kiittäminen pelastuksestaan yksinomaan häntä
ja hänen suupalttiuttaan. Yhtä typeriltä kuin helposti unohtavilta aikalaisilta
jää silloin jo yksistään kovalta melulta koko taistelun todellinen alkuunpanija
huomaamatta, tai he eivät häntä enää muista, ja silloin tuo lurjus on oikeastaan
päässyt toivomilleen perille. Ettei asialla ole mitään tekemistä uskonnon
kanssa, sen tuollainen hiiviskelijä tietää erittäin hyvin; hän siis nauraa salaa
partaansa, kun taas hänen rehellinen, mutta taitamaton vastustajansa menettää
taistelun ja lopulta, epäillessään ihmiskunnan oikeutta ja järkevyyttä, vetäytyy
syrjään kaikesta. Mutta toisessakin suhteessa olisi väärin tehdä uskontoa
sinänsä vastuunalaiseksi yksilöiden hairahduksista.
Vertailtakoon tuon näkyvän järjestön suuruutta ihmisten keskimääräiseen
syntisyyteen ja pahuuteen ylipäänsä, niin täytyy myöntää, että siinä sentään on
hyvän ja pahan keskinäinen suhde parempi kuin muualla. Tietenkin on pappienkin
joukossa sellaisia, joille heidän pyhä kutsumuksensa on pelkästään valtiollisen
kunnianhimon tyydyttämiskeino, jopa semmoisia, jotka poliittisen taistelun
tuoksinassa lievimmin sanoen valitettavalla tavalla unohtavat, että heidän
tulisi olla korkeamman totuuden vaalijoita eikä valheen ja parjauksen edustajia
; mutta yhtä tuollaista arvotonta kohtaan on tuhat ja enemmänkin kunniallisia
sielunpaimenia, jotka mitä uskollisimmin omistautuvat kutsumukselleen ja jotka
meidän nykyisenä yhtä valheellisena kuin turmeltuneenakin aikanamme kohoavat
kuin pienet saaret yleisen tason suosta.
Samalla tavoin kuin minä en tuomitse enkä saa tuomita kirkkoa sellaisenaan, jos
joku langennut papinkaapuinen olio saastaisesti rikkoo siveellisyyttä, en liioin
silloinkaan, kun joku monien joukosta tahraa ja pettää kansallisuutensa
sellaisina aikoina, jolloin moiset tapaukset muualla ovat melkein jokapäiväisiä
ilmiöitä. Varsinkaan nykyaikana ei pidä unohtaa, että jok'ikistä sellaista
kavaltajaa kohti on tuhansia, joiden sydän vuotaa verta säälistä heidän
nähdessään kansansa onnettomuuden ja jotka kansakuntamme parhaimmiston tavoin
kaipaavat sitä aikaa ja hetkeä, jolloin taivas taas hymyilee meillekin. Mutta
sille, joka vastaa tähän, ettei tässä ole kysymys niin pienistä jokapäiväisistä
pulmista, vaan periaatteellista totuudellisuutta koskevista tai
dogmaattisluonteisista kysymyksistä, voidaan vastata tekemällä hänelle vain uusi
kysymys: Jos luulet olevasi kohtalon valitsema julistamaan tässä totuutta, niin
tee niin; mutta sinulla pitää siinä tapauksessa myöskin olla tarpeeksi
rohkeutta, ettet yritä ryhtyä tekemään sitä käyttämällä kiertotienä valtiollista
puoluetta ; sillä sekin on keinottelua ;, vaan aseta nykyisen huonomman sijaan
tulevaisuuden varalle oma parempi ehdotuksesi. Jos sinulta puuttuu rohkeutta tai
jollet itse ole täysin selvillä siitä paremmasta, mitä aiot ehdottaa, niin pidä
kyntesi erillään koko asiasta; mutta ä1ä missään tapauksessa yritäkään
käyttämällä kiertotienä poliittista liikettä pyrkiä sellaiseen, mitä et uskalla
tehdä avoimin otsin. valtiollisilla puolueilla ei ole mitään tekemistä
uskonnollisten ongelmien kanssa, niin kauan kuin nämä eivät kansalle vieraina
jäydä oman rodun siveellisyyttä ja hyviä tapoja; samoin kuin ei uskontoa pidä
sekoittaa poliittiseen vallattomuuteen. Jos kirkolliset arvohenkilöt käyttävät
hyväkseen uskonnollisia laitoksia tai oppejakin vahingoittaakseen omaa
kansakuntaansa, silloin heitä ei saa koskaan seurata tällä tiellä eikä taistella
heitä vastaan samoin asein.
Valtiollisen johtajan tulee aina pitää kansansa uskonnolliset opit ja laitokset
loukkaamattomina, tai muuten hän ei saa olla poliitikko, vaan hänen pitää olla
uudistaja, reformaattori, mikäli hänessä on oikeaa ainesta siihen! Muunlainen
asenne johtaisi ainakin Saksassa järkyttävään onnettomuuteen. Tutkiessani
suursaksalaista liikettä ja sen Roomaa vastaan käymää taistelua päädyin jo
silloin ja varsinkin myöhäisempinä vuosina seuraavaan vakaumukseen: Tuon
puolueen yhteiskunnallisen kysymyksen merkitystä kohtaan osoittama ymmärtämyksen
puute maksoi sille kansan todella taistelukelpoiset suuret joukot; parlamenttiin
meno ehkäisi sen valtavaa vauhtia ja kasasi siihen kaikki tuon laitoksen omat
heikkoudet; taistelu katolista kirkkoa vastaan teki sen mahdottomaksi monissa
pikkuporvaris; ja keskisäädyn piireissä ja riisti siltä siten lukemattomia
parhaita aineksia, mitä kansakunta ylipäänsä voi sanoa omikseen.
Itävallan kulttuuritaistelun käytännöllinen tulos oli kutakuinkin samaa kuin
tyhjä. Totta kyllä sen onnistui riistää kirkolta lähes 100 000 jäsentä, tämän
silti kärsimättä siitä edes sanottavaa haittaa. Sen ei tässä tapauksessa
todellakaan tarvinnut uhrata ainoaakaan kyyneltä kadotettujen lampaidensa
vuoksi; sillä se menetti vain sellaista, mikä ei ollut enää pitkiin aikoihin
sitä ennenkään sisimmässään täydelleen sille kuulunut. Se juuri oli tämän uuden
uudistuksen ja vanhan uskonpuhdistuksen vastakohta: vanhan uskonpuhdistuksen
aikana kirkon monet parhaimmat jäsenet käänsivät sille selkänsä sisäisen
uskonnollisen vakaumuksensa pakosta, mutta tällä kertaa eronneet olivat jo
ennestään penseitä, vieläpä poliittisluonteisen harkinnan tuloksena.
Juuri poliittiselta näkökannalta tulos oli yhtä naurettava kuin samalla
surullinenkin. Taaskin oli lupaava poliittinen saksalaisen kansan pelastusliike
mennyt myttyyn siitä syystä, ettei sitä ollut johdettu välttämättömään,
arkailemattomaan, asiallisen järkevään tapaan, vaan se oli eksynyt aloille,
jotka pakostakin johtivat hajaannukseen. Sillä muudan asia on varmastikin totta:
Suursaksalainen liike ei varmaankaan olisi koskaan tehnyt tuota virhettä, jollei
sillä olisi ollut liian vähän suurten joukkojen ajattelutavan ymmärtämystä. Jos
sen johtajat olisivat olleet selvillä siitä, ettei suurille joukoille pidä
koskaan, jos mieli ylipäänsä saavuttaa tuloksia, jo puhtaasti sielullisesta
harkinnasta johtuen, osoittaa yht'aikaa kahta tai useampia vastustajia, koska se
johtaa iskuvoimien täydelliseen hajaantumiseen, niin suursaksalaisen liikkeenkin
hyökkäyssuunta olisi jo siitä syystä kohdistettu yhteen ainoaan vastustajaan. Ei
mikään ole valtiollisille puolueille vaarallisempaa, kuin että ne päätöksissään
antavat sellaisten omahyväisten haihattelijoiden johtaa itseään, jotka tahtovat
kaikkea mahdollista kykenemättä koskaan saavuttamaan mitään pienintäkään.
Vaikka jonkin uskontunnustuksen suhteen olisi kuinkakin paljon todella
moittimisen syytä, ei poliittinen puolue sentään koskaan saa päästää
hetkeksikään näkyvistään sitä tosiasiaa, että kaikkien historian tähänastisten
kokemusten mukaan ei samanlaisessa asemassa olevan puhtaasti valtiollisen
puolueen ole vielä koskaan onnistunut saada aikaan uskonnollista uudistusta.
Mutta eihän historiaa toki tutkita sen vuoksi, että sinä hetkenä, jolloin sitä
käytännössä pitäisi käyttää hyväksi, sen oppeja ei muisteta tai sitten luullaan,
että tilanne nyt on toinen, joten siis sen ikuisia totuuksia ei enää voi
käyttää; ei, siitä täytyy oppia juuri, miten sitä voi käyttää hyödyllisesti
nykyhetkenä. Joka ei siihen pysty, älköön kuvitelkokaan olevansa poliittinen
johtaja; hän on tosiasiassa pinnallinen, joskin useimmissa tapauksissa kovin
omahyväinen narri, eikä suurinkaan hyvä tahto korvaa hänen käytännöllistä
kyvyttömyyttään.
Ylipäänsä on kaikkien todella suurten kansanjohtajien taito kaikkina aikoina
ollut lähinnä se, etteivät he ole hajoittaneet kansan huomiota, vaan aina
keskittäneet sen yhteen ainoaan tiettyyn vastustajaan. Kuta yhtenäisempi tämä
kansan taistelutahdon panos on, sitä suuremmaksi kasvaa liikkeen magneettinen
vetovoima, sitä valtavammaksi sen iskujen vauhti ja teho. Suuren johtajan
nerouteen kuuluu, että hän aina voi saada toisistaan erossakin olevat
vastustajat näyttämään siltä, kuin nämä kaikki kuuluisivat vain yhteen ja samaan
luokkaan, koska se havainto, että vihollisia on useita, on heikoissa ja
epävarmoissa luonteissa liiankin helposti epäilyksen alkuna heidän oman asiansa
oikeudesta. Kun horjuva joukko huomaa joutuneensa taisteluun kovin monia
vihollisia vastaan, herää heti paikalla objektiivisuus, ulkokohtaisuus, ja
herättää kysymyksen, ovatko kaikki nuo toiset todellakin väärässä ja ainoastaan
oma kansa tai oma liike oikeassa. Mutta siitä jo seuraa ensimmäinen omien
voimien lamaantuminen. Sen vuoksi täytyy monien keskenään sisäisesti erilaisten
vastustajien joukkoa aina käsitellä yhtenä kokonaisuutena, niin että taistelua
omien kannattajien käsityksen mukaan käydään vain yhtä ainoaa vihollista
vastaan. Se lujittaa luottamusta oman asian oikeuteen ja kiihdyttää suuttumusta
sen kimppuun hyökkääjiä kohtaan. Tämän seikan ymmärtämisen puute maksoi
aikoinaan suursaksalaiselle liikkeelle sen menestyksen. Sen päämäärä oli oikein
oivallettu, tahto oli vilpitön, mutta se tie, jota lähdettiin kulkemaan, oli
väärä. Se muistutti vuoristokiipeilijää, joka kyllä pitää katseensa suunnattuna
siihen vuorenhuippuun, jonne hänen on määrä päästä, ja myös lähtee matkaan mitä
päättäväisimmin ja voimakkaimmin, mutta ei ollenkaan tarkkaa tietä, vaan
pitäessään koko ajan katseen suunnattuna päämaaliin ei huomaa katsoa eikä
tarkata kiipeämäänsä polkua ja lopulta siinä kompastuu. Tämän liikkeen suuren
kilpailijan, kristillis;sosiaalisen puolueen, laita tuntui olevan juuri
päinvastoin.
Tie, jota se lähti kulkemaan, oli viisaasti ja oikein valittu, mutta siltä
puuttui selvää ja selkeää tietoisuutta päämäärästä. Melkein kaikissa niissä
kysymyksissä, missä suursaksalainen liike osui harhaan, kristillis;sosiaalisen
puolueen asenne oli oikea ja suunnitelmallinen. Sillä oli välttämätöntä suurten
joukkojen merkityksen tajua ja se varasi varmoiksi kannattajikseen ainakin osan
niistä heti ensi päivästä alkaen avoimesti korostamalla yhteiskunnallista
luonnettaan. Koska puolue pääasiallisesti pyrki hankkimaan kannattajikseen
pikkuporvariston ja alemman keskisäädyn ja käsityöläisluokan, se sai yhtä
uskollisen kuin kestävänkin ja uhrautuvan kannattajajoukon. Se karttoi kaikkea
taistelua uskonnollisten laitosten kanssa ja hankki itselleen siten tukea niin
mahtavan järjestön kuin kirkon taholta. Niinpä sillä olikin ainoastaan yksi
todella suuri päävastustaja. Se käsitti suuripiirteisen propagandan merkityksen
ja osasi mestarillisesti vedota kannattajiensa suurten joukkojen sielullisiin
vaistoihin.
Kun ei tämän puolueen sittenkään onnistunut saavuttaa uneksimaansa päämäärää,
Itävallan pelastusta, se johtui kahdesta tien valinnassa tehdystä virheestä
samoin kuin itse päämäärän epäselvyydestä. Uuden liikkeen juutalaisvihollisuus
oli rakentunut uskonnolliselle aatteelle rotutietoisuuden asemesta. Syynä
siihen, että tämä virhe tuli tehdyksi, oli sama seikka, joka aiheutti puolueen
toisenkin erehdyksen. Jos mieli kristillis;sosiaalisen puolueen saada Itävalta
pelastetuksi, se ei, perustajiensa käsityksen mukaan, saanut asettua
rotuperiaatteen kannalle, koska lyhyessä ajassa olisi tapahtunut valtakunnan
yleinen hajoaminen. Mutta erikoisesti itse Wienin kaupungissa vallitsevat olot
vaativat, puolueen johtajien mielestä, mahdollisimman suuressa määrin
syrjäyttämään kaikki erottavat tekijät ja sen sijaan korostamaan kaikkia
yhdistäviä näkökohtia.
Wienissä oli jo siihen aikaan niin viljalti varsinkin tshekkiläisiä aineksia,
että ainoastaan noudattamalla mitä suurinta suvaitsevaisuutta kaikissa
rotukysymyksissä nämä voitiin pitää koossa samassa puolueessa, joka ei ollut
heti alusta pitäen saksalaisvihollinen. Jos mieli Itävalta pelastaa, ei saanut
mitenkään luopua siitä. Sen vuoksi pyrittiin voittamaan uuden puolueen
kannattajiksi varsinkin Wienin erittäin lukuisat tshekkiläiset
pikkuteollisuudenharjoittajat käymällä taistelua liberaalista
Manchesterin;periaatetta vastaan ja arveltiin siitä saadun tunnussana, joka
kantaisi yli vanhan Itävallan kaikkien kansallisuuserojen taistelussa
juutalaisuutta vastaan uskonnollisella pohjalla. Varsin lähellä on otaksuma,
että taistelu sellaisella perusteella aiheutti juutalaismaailmalle sangen vähän
huolta. Pahimmassa tapauksessa riitti yhä vielä muutama pisara kastevettä
pelastamaan sekä ’gesheftin’ että juutalaisuudenkin. Niin pinnallisin
perusteluin ei päästäkään koskaan vakavasti tieteellisesti käsittelemään koko
ongelmaa, siten vain vieroitettiin liiankin monta, joista moisen
juutalaisvastaisen taistelun tietenkin täytyi olla käsittämätöntä. Aatteen
kannattajia hankkiva teho rajoittui siten melkein. tyystin henkisesti ahtaasti
ajatteleviin piireihin, jollei kuka puhtaasti tunteenomaisen tajunnan
syrjäyttäen halunnut pyrkiä asiasta todella perille. Älymystö pysytteli siitä
periaatteessa syrjässä. Asia sai siitä vähitellen yhä suuremmassa määrin sen
leiman, että tässä oli kaiken kaikkiaan lähinnä kysymyksessä uusi juutalaisten
käännyttämisyritys, jollei kerrassaan tietyn kilpailukateuden ilmaus. Mutta
sillä taistelu menetti ylevän leimansa ja tuntui monista, eikä suinkaan
huonoimmista, kansalaisista epämoraaliselta ja hylättävältä. Puuttui sellaista
vakaumusta, että tässä oli kysymys koko ihmiskuntaa koskevasta elinkysymyksestä,
jonka ratkaisun varassa oli kaikkien ei;juutalaisten kansojen kohtalo. Tästä
puolinaisuudesta johtuen kristillis;sosiaalisen puolueen juutalaisvastainen
asenne menetti merkityksensä. Se oli näennäistä taistelua juutalaisuutta
vastaan, joka oli melkein pahempaa kuin ettei sitä olisi ollut ollenkaan; sillä
tällä tavalla ihmiset tuuditettiin turvallisuuteen, kaikki luulivat, että näin
oli saatu luja ote vastustajasta, vaikka tosiasiassa olikin itse jouduttu
nenästä vedetyiksi.
Mutta juutalaiset olivat myös lyhyessä ajassa tottuneet tämänlaiseen
juutalaisvastaiseen taisteluun, niin että heistä olisi varmaankin ollut
kiusallisempaa, jos se olisi kokonaan loppunut, kuin mitä sen olemassaolo heitä
esti tai haittasi. Jos jo tässä täytyi tehdä raskas uhraus kansallisuuksien
valtion vuoksi, niin vielä paljon suurempi täytyi tehdä saksalaisuuden asian
ajamisen kannalta sinänsä. Ei saanut olla kansallismielinen, natsionalisti,
jollei Wienissä halunnut menettää pohjaa jalkojensa alta. Toivottiin voitavan,
tämä kysymys hellävaroen kiertämällä, vielä pelastaa Habsburgien valtakunta,
mutta se ajettiin juuri siten tuhoon. Mutta sillä tavoin liike menetti sen
valtavan voimanlähteensä, joka yksin ajan pitkään pystyy täyttämään poliittisen
puolueen sisäisellä käyttövoimalla. Kristillis;sosiaalinen puolue muodostui
juuri siten minkä tahansa muun puolueen kaltaiseksi. Seurasin aikoinani molempia
noita liikkeitä mitä tarkimmin, toista sydämeni sisimmän sykinnän voimalla,
toista sen merkillisen miehen vastustamattoman ihailun vallassa, joka jo siihen
aikaan oli mielestäni kuin koko Itävallan saksalaisuuden katkera tunnuskuva. Kun
jättiläismäinen ruumissaatto saattoi pormestarivainajaa kaupungin Raatihuoneesta
pitkin Ring;katua, olin itsekin niiden monien satojentuhansien joukossa, jotka
katselivat tuota surusaattoa. Sisimmässäni järkyttyneenä katsoessani sanoi
tunne, että tuonkin miehen työ oli tuomittu raukeamaan tyhjiin sen kohtalon
uhrina, joka vääjäämättömästi ajoi valtakuntaa kohti perikatoa. Jos tohtori Karl
Lueger olisi elänyt Saksassa, hän olisi joutunut kansamme suurten johtajien
joukkoon; mutta se seikka, että hän vaikutti tuossa mahdottomassa valtiossa, oli
onnetonta hänen työnsä ja hänen omalta kannaltaan.
Hänen kuolemansa aikoina jo kasvoivat pikku liekit Balkanilla kuukaudesta
kuukauteen yhä ahnaammiksi, niin että kohtalo armollisesti säästi häntä
näkemästä sitä, minkä hän oli vielä luullut voivansa ehkäistä. Mutta minä koetin
päästä selville ensimmäisen liikkeen tyrehtymisen ja toisen epäonnistumisen
syistä ja päädyin siihen lujaan vakaumukseen, että noiden molempien virheet
olivat ollenkaan kiinnittämättä huomiota siihen seikkaan, että vanhassa
Itävallassa oli mahdoton enää valtiota lujittaa, seuraavat: Suursaksalainen
liike osui kyllä oikeaan periaatteellisessa käsityksessään tarkoitusperästään,
saksalaisuuden uudistuksesta, mutta epäonnistui onnettomasti menettelytapojen
valinnassa. Se oli kansallismielinen, mutta valitettavasti ei tarpeeksi
yhteiskunnnallinen voidakseen voittaa suuria joukkoja puolelleen. Mutta sen
juutalaisvihollisuus pohjautui rotukysymyksen merkityksen oikeaan tajuntaan eikä
uskonnollisiin käsityksiin. Sen taistelu tiettyä uskontunnustusta vastaan sen
sijaan oli sekä tosiasiallisesti että taktillisesti harhaan osunut.
Kristillis;sosiaalisella liikkeellä oli epäselvä käsitys saksalaisuuden
uudestisyntymisestä päämaalina, mutta sillä oli ymmärrystä ja onnea etsiessään
tietään puolueena. Se käsitti yhteiskunnallisen kysymyksen merkityksen, iski
harhaan taistelussaan juutalaisuutta vastaan, eikä sillä ollut aavistustakaan
kansallisen ajatuksen voimasta. Jos kristillis;sosiaalisella puolueella olisi
viisaan laajojen kansankerrosten tuntemuksensa lisäksi vielä ollut oikea käsitys
rotukysymyksen merkityksestä, niin kuin suursaksalainen liike sen oli
käsittänyt, ja jos vihdoin puolue itse olisi ollut kansallismielinen, tai jos
suursaksalaisella liikkeellä juutalaiskysymyksen päämäärän ja
kansallisuusajatuksen merkityksen oikean tajuamisen lisäksi vielä olisi ollut
kristillis;sosiaalisen puolueen käytännöllinen viisaus, mutta varsinkin jos se
olisi omaksunut tämän asenteen sosialismin suhteen, siitä olisi kehittynyt se
liike, joka jo siihen aikaan olisi vakaumukseni mukaan voinut menestyksellisesti
puuttua saksalaisuuden kohtaloihin.
Mutta ettei näin käynyt, siihen oli suurimpana syynä Itävallan valtion olemus.
Kun en nähnyt vakaumustani toteutuneena ainoassakaan toisessa puolueessa, en
seuraavina aikoina liioin voinut päättää liittyä ainoaankaan jo olemassa olevaan
järjestöön, saati sitten taistella mukana niiden riveissä. Pidin jo siihen
aikaan kaikki poliittisia liikkeitä harhaan osuneina ja kykenemättöminä ajamaan
perille saksalaisen kansan kansallista uudestisyntymistä suuremmassa laajuudessa
eikä pelkästään ulkonaisesti. Sisäinen inhoni ja vastenmielisyyteni Habsburgien
valtiota kohtaan kasvoi noina aikoina yhä suuremmaksi. Kuta enemmän aloin pohtia
varsinkin ulkopoliittisia kysymyksiä, sitä lujemmaksi lujittui vakaumukseni,
että tuo valtiomuodostuma saattoi koitua ainoastaan onnettomuudeksi
saksalaisuudelle. Yhä selvemmin näin vihdoin myös, ettei sen saksalaisen
kansallisuuden kohtalo enää ratkeaisi tästä paikasta käsin, vaan itse Saksan
valtakunnassa. Tämä ei vain koskenut pelkästään poliittisia kysymyksiä, vaan
yhtä suuressa määrin ylimalkaan kaikkia koko sivistyselämän ilmiöitä. Itävallan
valtiossa oli havaittavissa myöskin tällä alalla, puhtaasti sivistyksellisissä
ja taiteellisissa kysymyksissä kaikkia lamautumisen merkkejä, ainakin siinä
suhteessa, että ne olivat saksalaiselle kansakunnalle merkityksettömiä. Tämä oli
eniten havaittavissa arkkitehtuurin alalla. Uusimman rakennustaiteen oli jo
siitä syystä mahdoton päästä Itävallassa erikoisen suuriin saavutuksiin, että
tehtävät olivat siitä lähtien, kun Ring;katu oli saatu valmiiksi, ainakin
Wienissä olleet vähäpätöisiä niiden suunnitelmien rinnalla, joita parhaillaan
kohosi ja versoi Saksassa. Aloin sitten yhä enemmän elää kaksoiselämää; järki ja
todellisuus käskivät käymään katkeran, mutta siunauksellisen koulun Itävallassa
päähän saakka, mutta sydän oli toisaalla.
Mieleni oli noihin aikoihin vallannut jäytävä tyytymättömyys, kuta selvemmin
huomasin tämän valtion sisäisen onttouden ja miten mahdoton sitä oli pelastaa,
mutta samalla tunsin aivan varmasti, että tämä valtio loppujen lopuksikin
saattoi joka suhteessa koitua ainoastaan saksalaisen kansan onnettomuudeksi.
Olin vakuuttunut siitä, että tämä valtio varmasti estäisi ja ehkäisisi jokaista
todella suurta saksalaista, samoin kuin se toisaalta edistäisi jokaista
epäsaksalaista ilmiötä. Se rotujensekoitus, joka oli nähtävissä pääkaupungissa,
tuntui vastenmieliseltä, samoin vastenmieliseltä koko kansojen sekamelska
;tshekkejä, -puolalaisia, -unkarilaisia, -ruteeneja, -serbialaisiaa, -kroaatteja
jne., mutta kaikkien näiden lomassa ihmiskunnan ikuisina mätäbakteereina ;
juutalaisia ja taas juutalaisia. Tämä jättiläiskaupunki oli mielestäni kuin
mikäkin sukurutsauksen ruumiillistuma. Lapsuudenaikani saksan kieli oli sitä
murretta, jota puhutaan myöskin Etelä;Baijerissa. En voinut unohtaa sitä enempää
kuin oppia Wienin katukieltäkään. Kuta kauemmin tuossa kaupungissa asuin, sitä
kiihkeämmäksi yltyi vihani tuota vierasta kansojensekoitusta kohtaan, joka alkoi
pureutua kiinni tähän vanhaan saksalaiseen kulttuurikeskukseen. Mutta se ajatus,
että tämä valtio voisi vielä pitkänkin aikaa pysyä pystyssä, tuntui minusta
suorastaan naurettavalta. Itävalta oli siihen aikaan kuin vanha mosaiikkikuva,
jossa yksityisiä pikku kiviä koossa pitävä laasti oli vanhuuttaan ruvennut
rapautumaan ja murenemaan; niin kauan kuin sellaiseen taideteokseen ei kajota,
se yhä vielä tekee kokonaisuuden harhavaikutelman, mutta jahka se saisi
sysäyksen, se murtuisi tuhansiksi siruiksi. Kysymys oli niin ollen ainoastaan
siitä, milloin tuo isku tulisi.
Kun sydämeni ei ollut koskaan sykkinyt lämpimästi Itävallan monarkialle, vaan
ainoastaan Saksan valtakunnalle, saatoin pitää tämän valtion perikatoa vain sen
saksalaisen kansakunnan vapautumisen alkuna. Kaikista näistä syistä mielessäni
heräsi yhä voimakkaampana kaipuu päästä vihdoinkin sinne, minne salaiset toiveet
ja salassa pidetty rakkaus olivat minua vetäneet jo varhaisesta nuoruudestani
saakka. Toivoin voivani joskus luoda itselleni nimen arkkitehtina ja palvella
omaa kansakuntaani rehellisesti ja rehdisti niissä puitteissa, isommissa tai
pienemmissä, jotka kohtalo kyllä minulle määräisi. Loppujen lopuksi halusin
vielä saavuttaa sen onnen, että saisin elää ja vaikuttaa siellä, missä aikanaan
voisi toteutua sydämeni palavin toive: rakastetun kotiseutuni yhdistyminen
yhteiseen isänmaahan, Saksan valtakuntaan. Monet eivät vielä tänä päivänäkään
pysty käsittämään sellaisen kaipuun suuruutta, mutta minä vetoan niihin, joilta
kohtalo on joko tähän saakka sen onnen kieltänyt tai julman armottomasti jälleen
riistänyt; käännyn kaikkien niiden puoleen, jotka reväistyinä irti emämaasta
joutuvat pakosta taistelemaan jopa oman kielen pyhän oikeuden puolesta, joita
vainotaan ja kiusataan sen johdosta, että ovat pysyneet uskollisina isänmaalleen
ja jotka nyt tuskallisen murheissaan kaipaavat sitä hetkeä, jolloin pääsevät
palaamaan takaisin uskollisen äidin sydämen luo; käännyn heidän kaikkien puoleen
ja tiedän: he ymmärtävät minua!
Ainoastaan se, joka aivan omassa ruumiissaan joutuu tuntemaan, mitä merkitsee,
että on saksalainen, mutta ei saa kuulua rakkaaseen isänmaahansa, voi arvata sen
kaipuun syvyyden, joka aina ja kaikkina aikoina polttaa isänmaastaan erossa
olevien lasten sydäntä. Se jäytää niitä, jotka on saanut valtaansa, riistää
heiltä tyytyväisyyden ja onnentunteen, siihen saakka, kunnes isänkodin portit
avautuvat ja yhteinen veri löytää levon ja rauhan yhteisessä valtakunnassa. Wien
oli ja se jäi elämäni ankarimmaksi, mutta perinpohjaisimmaksi kouluksi. Ensi
kerran olin siihen kaupunkiin saapunut puolittain vielä lapsena ja lähdin sieltä
hiljaisena ja vakavaksi muuttuneena miehenä. Siinä kaupungissa sain suurin
piirtein maailmankatsomuksen perusteet ja yksityiskohdissa valtiollisen
katsantokantani pohjan, jota sitten myöhemmin on tarvinnut vain eräissä kohdin
täydentää, mutta jota en ole koskaan menettänyt. Vasta nyt osaan itse oikein
arvostella ja arvostaa silloisten oppivuosieni arvoa.
Sen vuoksi olen käsitellyt tuota aikaa verraten yksityiskohtaisesti, koska se
antoi minulle ensimmäisen havainto;opetuksen nimenomaan näissä kysymyksissä,
jotka kuuluvat mukana sen puolueen perustaan, joka syntyi pienen pienoisesta
alusta ja on nyt, vajaiden viiden vuoden kuluttua, kehittymässä suureksi
joukkoliikkeeksi. En tiedä, millainen asenteeni juutalaisiin,
sosiaalidemokratiaan tai pikemminkin koko marxilaisuuteen, yhteiskunnallisiin
kysymyksiin jne. olisi tänä päivänä, jollei jo niin varhain olisi kohtalon
painostuksesta ; ja oman lukemani perusteella hahmottunut omakohtaisten
katsantokantojen perusta. Sillä vaikka isänmaan onnettomuus voikin panna
tuhannet ja taas tuhannet ajattelemaan sortumisen sisäisiä syitä, se ei
kuitenkaan voi ikinä johtaa siihen perinpohjaisuuteen ja syvempään käsitykseen,
mikä selvenee sille, joka on vasta vuosikausia kestäneen taistelun hinnalla
päässyt oman kohtalonsa herraksi.