2. luku. 

OPPI JA AHDINKOVUODET WIENISSÄ.

Äitini kuollessa kohtalo jo oli yhdessä suhteessa tehnyt ratkaisunsa. Äidin 

viimeisinä kärsimyksenkuukausina olin käynyt Wienissä suorittamassa 

taideakatemian pääsytutkintoa. Mukanani paksu pinkka piirustuksiani olin, 

silloin, lähtenyt matkaan, varmasti vakuuttuneena siitä, että tutkinnosta 

suoriutuisin helposti, kuin. leikiten. Reaalikoulussa olin jo ollut luokkani 

verrattomasti paras piirustaja; ja niistä ajoista lahjani ja kykyni olivat 

tavattomasti kehittyneet edelleen, niin että oma tyytyväisyyteni sai minut 

ylpeänä ja onnellisena toivomaan parasta.

Yksi ainoa seikka pyrki väliin sumentamaan iloani: piirustuslahjani tuntuivat 

voittavan maalarinlahjani, varsinkin melkein kaikilla arkkitehtuurin aloilla. 

Samoin rakennustaidetta kohtaan tuntemani mielenkiinto voimistui yhä 

voimistumistaan. Se oli saanut yhä uutta yltyä siitä lähtien, kun olin, ennen 

kuin olin täyttänyt kuusitoista, ensi kerran päässyt käymään Wienissä ja saanut 

viipyä siellä kaksi viikkoa. Matkustin sinne tutkiakseni Hovimuseon 

taulugalleriaa, mutta minulta riitti huomiota melkein yksinomaan vain museolle 

itselleen. Aamuvarhaisesta iltamyöhään juoksin päivät pääksytysten nähtävyydeltä 

toiselle, mutta aina vetivät rakennukset lähinnä huomion puoleensa. 

Tuntikaupalla saatoin siten seisoskella Oopperan edustalla, tuntikaupalla 

ihailla Parlamentintaloa, koko Ring –katu vaikutti kuin mikäkin Tuhannenyhden 

yön taika. Nyt olin siis toista kertaa tuossa kauniissa kaupungissa ja odotin 

kärsimättömyyttä hehkuen, mutta samalla myöskin ylpeän luottavaisena 

pääsytutkinnon tulosta. Olin niin varmasti vakuuttunut onnistumisestani, että 

hylkäävä päätös iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun menin Laitoksen 

rehtorin puheille tiedustelemaan syitä, miksi minua ei ollut hyväksytty 

taideakatemian yleiseen maalarikouluun, tuo herra vakuutti, että mukana 

tuomistani piirroksista kävi eittämättömästi selville sopimattomuuteni 

taidemaalariksi, koska taipumukseni ilmeisesti viittasivat arkkitehtuurin 

alalle; minun suhteeni ei voisi koskaan tulla kysymykseen akatemian 

taidemaalarikoulu, vaan ainoastaan sen arkkitehtuurikoulu. Tuntui aivan 

uskomattomalta käsittää, etten ollut jo ennemmin käynyt rakennuskoulua tai 

hankkinut muuta opetusta arkkitehtuurissa.

Musertuneena poistuin tuosta Hansenin loistorakennuksesta Schillerplatz ;aukion 

varrelta, ensi kerran koko nuoren elämäni aikana sisäisen ristiriidan vallassa. 

Sillä se, mitä olin kuullut taipumuksistani, tuntui yht'äkkiä kuin salama 

räikeästi valaisevan olemukseni ristiriitaisuuden, josta olin jo kauan kärsinyt 

pääsemättä tarkoin sen syistä selville. Muutamassa päivässä tiesin nyt itsekin, 

että minusta tulisi arkkitehti. Tuohon päämäärään johtava tie oli tosin 

tavattoman vaikea; nyt kostautui kipeästi, että olin uhmamielessäni lyönyt 

reaalikoulussa laimin yhtä ja toista. Akatemian arkkitehtuurikouluun oli 

pääsyvaatimuksena, että oli käynyt teknillisen rakennuskoulun, ja tähän taas oli 

vuorostaan pääsyehtona keskikoulussa suoritettu kypsyyskoe. Kaikki sellainen 

minulta puuttui tykkänään. Inhimillisten laskelmien mukaan ei 

taiteilijanunelmani toteutuminen ollut enää mahdollinen. Palatessani nyt äidin 

kuoleman jälkeen Wieniin kolmannen kerran jäädäkseni sinne tällä kertaa moneksi 

vuodeksi oli rauhallisuuteni ja päättäväisyyteni sillä välin kuluneena aikana 

palannut Aikaisempien aikojen olemus oli tullut takaisin, ja katse oli 

lopullisesti suuntautunut päämäärään. Tahdoin päästä arkkitehdiksi eivätköhän 

vastukset ole olemassa sitä varten, että niiden vuoksi hellittää, vaan siksi, 

että ne voitetaan. Ja minä tahdoin voittaa kaikki vastukset, isäni kuva 

lakkaamatta edessäni miehen, joka oli aikoinaan köyhästä maalais ; ja suutarin 

oppipojasta omalla tarmollaan kohonnut valtion virkamieheksi. Minulla oli jo 

toki parempi perusta, taistelun mahdollisuus niin muodoin paljon helpompi; ja 

sitä, mitä aikoinani olin pitänyt kohtalon nurjuutena, ylistän nyt kaitselmuksen 

viisaudeksi. Kun nyt hädän ja puutteen jumalatar otti minut kouristukseensa ja 

useinkin uhkasi musertaa, silloin vastustustahto kasvoi, ja lopuksi tahto peri 

voiton. Tuota aikaa voin kiittää siitä, että olen kehittynyt kovaksi ja että 

osaan olla kova. Ja vielä enemmän kiitän sitä sen johdosta, että se tempasi 

minut pois mukavan elämän tyhjyydestä, että se riisti äidin lellikkipojan 

pehmeästä pesästä ja antoi hänelle uudeksi äidiksi Suruttaren, että se heitti 

vastaan hangoittelevan nuorukaisen kurjuuden ja köyhyyden maailmaan ja siten 

pakotti hänet tutustumaan niihin, joiden puolesta hänen oli sittemmin määrä 

taistella.

Noina aikoina silmieni oli myös määrä avautua havaitsemaan kaksi vaaraa, joita 

tätä ennen tuskin olin tuntenut nimeltäänkään ja joiden hirvittävää merkitystä 

Saksan kansan olemassaololle en ainakaan ensinkään ymmärtänyt. Ne vaarat olivat 

marxilaisuus ja juutalaisuus. Wien, juuri se kaupunki, joka monen monien 

mielestä on itse viattoman iloisuuden käsite, kuin tyytyväisten, hilpeiden 

ihmisten temmellyspaikka, on minulle valitettavasti ainoastaan elämäni 

surullisimman ajan elävä muisto. Vielä tänäkin päivänä tuo kaupunki saattaa 

herättää mielessäni ainoastaan murheellisia ajatuksia. Viisi vuotta kurjuutta ja 

surkeutta ovat säilyneet muistissani tuon elostelijoiden kaupungin nimen 

yhteydessä. Viisi vuotta, joiden aikana minun ensin täytyi ansaita leipäni 

aputyöläisenä, sitten vaatimattomana maalarina, ; totisesti niukka leipäni, joka 

ei edes riittänyt sammuttamaan vakituista nälkääni. Nälkä oli siihen aikaan 

uskollinen vartijani, joka yksin minua ei juuri koskaan hylännyt, joka 

rehellisesti jakoi kaiken kanssani. Jok'ikinen kirja, jonka itselleni hankin, 

herätti siinä osanottoa; oopperassa käynti sai sen taas pitämään minulle seuraa 

päiväkaupalla; se oli alituista taistelua säälimättömän ystäväni kanssa. Ja 

kuitenkin opin tuona aikana enemmän kuin ennen koskaan. Lukuun ottamatta 

rakennustaidettani ja harvinaisia, suuni kustannuksella säästettyjä oopperassa 

käyntejäni olivat ainoana ilonani nykyisin vain kirjat.

Tuona aikana luin tavattoman paljon ja perusteellisesti. Mitä työstäni jäi vapaa 

; aikaa, se meni järjestään opiskeluun, Muutamassa vuodessa hankin siten sen 

tietomäärän perusteet, joita vielä tänäkin päivänä kulutan.

Mutta vielä enemmänkin. Noina aikoina minulle muotoutui maailmankuva ja 

maailmankatsomus, joka muodostui sen aikaisten tekojeni ja toimintojeni 

graniittiperustaksi. Sen lisäksi, mitä silloin siten luin, on tarvinnut 

ainoastaan vähän lukea lisää, mutta muuttaa ei minun ole tarvinnut mitään. 

Päinvastoin. Uskon tänä päivänä lujasti, järkähtämättä, että ylipäänsä kaikki 

luovat ajatukset pohjimmaltaan ilmestyvät jo nuoruuden aikana, mikäli niitä 

ylimalkaan on olemassa. Teen eron vanhuuden viisauden välillä, joka voi ilmetä 

vain suurempana perusteellisuutena ja varovaisuutena, tuloksena pitkän elämän 

kokemuksista, ja nuoruuden nerokkuuden välillä,  joka ehtymättömän 

hedelmällisenä ravistaa itsestään ajatuksia ja aatteita, kykenemättä niitä ensin 

edes muokkaamaan niiden ylen suuren runsauden vuoksi. Se tuottaa ne 

rakennustarvikkeet ja tulevaisuudensuunnitelmat, joista viisaampi ikäkausi 

kokoaa kivet, hakkaa ne valmiiksi ja suorittaa itse rakennuksen ; mikäli ei 

vanhuuden ns. viisaus ole tukahduttanut nuoruuden nerokkuutta.

Se elämä, jota olin siihen asti isänkodissa viettänyt, erosi ainoastaan vähän 

tai ei lainkaan kaikkien muiden elämästä. Saatoin odottaa huoletonna 

huomispäivää, eikä minulle ollut olemassa mitään yhteiskunnallisia ongelmia. 

Nuoruuden aikanani oli lähin ympäristöni ollut pikkuporvarillisia piirejä, siis 

väkeä, joka oli vain hyvin vähän yhteydessä puhtaasti ruumiillisen työn 

tekijöiden kanssa. Sillä niin oudolta kuin ensi silmäykseltä näyttäneekin, on 

juuri noiden taloudellisesti verraten heikossa asemassa olevien kerrosten ja 

tavallisten työläisten välillä syvempi juopa kuin luulisi. Syynä tähän melkeinpä 

selvään vihamielisyyteen on oikeastaan tuon vasta verraten äsken ruumiillisen 

työn tekijäin tasolta kohonneen yhteiskuntaryhmän pelko, että voi uudelleen 

vajota takaisin vanhaan, halvassa arvossa pidettyyn säätyyn tai ainakin, että 

yhä voidaan pitää siihen kuuluvana. Tähän liittyy monilla myös epämiellyttävä 

muisto tuon alhaisen luokan sivistyksellisestä kurjuudesta, sen keskinäisessä 

seurustelussa usein ilmenevästä raakuudesta, jolloin oman, vaikka kuinkakin 

vaatimattoman yhteiskunnallisen aseman kannalta jokainen kosketus tuon jo 

voitetun kulttuuri; ja elintason kanssa tuntuu sietämättömältä taakalta.

Siitä johtuu, että ylempiin luokkiin kuuluvat usein helpommin laskeutuvat kenen 

tahansa lähimmäisensä tasolle kuin nousukas pitää mahdollisenakaan. Sillä 

jok'ikinen, joka on omalla voimallaan päässyt taistellen kohoamaan entisestä 

elämänasemastaan ylempään, on kerta kaikkiaan nousukas. Vihdoin tuo usein 

hyvinkin katkera kamppailu tappaa säälin. Oma tuskallinen olemistaistelu tappaa 

kaiken säälintunteen jäIkeenjääneiden kurjuutta kohtaan. Tässä suhteessa kohtalo 

armahti minua. Pakottaessaan minut palaamaan takaisin siihen köyhyyden ja 

epävarmuuden maailmaan, josta isäni oli elämänsä aikana jo päässyt eroon, se 

riisti silmiltäni ahtaan, rajoittuneen pikkuporvarismaisen kasvatuksen 

silmälaput. Nyt vasta tulin ihmiset tuntemaan; opin erottamaan tyhjän ulkokuoren 

tai karkean pinnan heidän sisäisestä olemuksestaan. Wien kuului vuosisadan 

taitteen jälkeen jo yhteiskunnallisesti epäsuotuisiin kaupunkeihin. Siellä 

vaihtelivat räikeinä toistensa rinnalla loistava rikkaus ja viheliäinen köyhyys. 

Kaupungin keski; ja sisäosissa huomasi selvästi suuren valtion valtimonsykkeen, 

valtion, jossa oli asukkaita 52 miljoonaa, ja tämän kansallisuuksien valtion 

kaiken epäilyttävän tenhon. Hovi vaikutti häikäisevässä upeudessaan magneetin 

tavoin koko muun valtakunnan rikkauteen ja älymystöön Lisäksi tuli vielä 

Habsburgien monarkian voimakas keskeistys semmoisenaan.

Siinä tarjoutuikin ainoa mahdollisuus pitää tuota kansojen sekasotkua koossa 

kiinteässä muodossa. Mutta siitä seurasi ylenmääräinen korkeiden ja korkeimpien 

viranomaisten keskeitys pää; ja hallituskaupunkiin. Mutta Wien ei ollut vanhan 

Tonavan ;monarkian keskus ainoastaan poliittisesti ja henkisesti, vaan myöskin 

taloudellisessa suhteessa. Korkeiden upseerien, virkamiesten, taiteilijoiden ja 

tiedemiesten armeijaa vastassa oli vielä suurempi työläisten armeija, ylhäisön 

ja kauppamaailman rikkautta vastassa surkea köyhyys. Ring;kadun palatsien 

edustalla kuljeskeli tuhansittain työttömiä, ja tuon vanhan Itävallan via 

triumphaliksen lähistöllä  ja alla majailivat  kodittomat viemärien 

puolihämärässä ja liejussa. Yhteiskunnallista kysymystä olisi tuskin missään 

saksalaisessa kaupungissa voinut tutkia paremmin kuin Wienissä. Mutta älköön sen 

suhteen erehdyttäkö. Tuo tutkimus ei voi tapahtua ylhäältä alaspäin. Joka ei 

itse ole sen kuristavan jättiläiskyyn puristuksessa, ei koskaan tule sen 

myrkkyhampaita tuntemaan. Muussa tapauksessa siitä ei tule sen kummempaa kuin 

pinnallista lorua ja valheellista tunteilua. Molemmat ovat vahingoksi. Edellinen 

siksi, ettei se koskaan pysty tunkeutumaan ongelman ytimeen saakka, jälkimmäinen 

sen vuoksi, että  sivuuttaa sen. En osaa sanoa, kumpi on tuhoisampaa:  

Välinpitämättömyyskö yhteiskunnallisen hädän suhteen, jollaista useimmat onnen 

suosikeista ja myös omien ansioidensa nojalla siitä kohonneista osoittavat joka 

päivä; vai sellainen yhtä kopea kuin usein tungettelevan tahditonkin, mutta aina 

armollinen sekä hame; että housupukuisten kansan mukana kärsivien  muotinaisten 

alentuvaisuus. Nuo ihmiset tekevät joka tapauksessa enemmän syntiä kuin pystyvät 

vaistottomalla ymmärryksellään ylipäänsä käsittämäänkään. Sen vuoksi heidän 

omaksi kummastuksekseen on toiminta, johon heidän yhteiskunnallinen 

ajattelutapansa johtaa, aina nollan arvoista, vieläpä se usein vihaisesti 

torjutaan, mikä sitten käsitetään todistukseksi kansan kiittämättömyydestä.

Että yhteiskunnallisella toiminnalla ei ole tuollaisen hyväntekeväisyyden kanssa 

mitään yhteistä ja ennen kaikkea, ettei siitä ylipäänsä saa vaatia kiitosta, 

koska sen tehtävänä ei ole jakaa armon osoituksia vaan saattaa oikeuksia 

voimaan, sitä on vaikea saada mahtumaan sellaisten ihmisten päähän. Minä 

säästyin oppimasta yhteiskunnallista kysymystä sillä tavalla. Vetämällä minut 

kärsimystensä taikapiiriin se ei tuntunut kutsuvan minua oppimaan, vaan 

pikemminkin haluavan käyttää kokeiluihinsa minua itseäni. Ei ollut sen omaa 

ansiota, että koekaniini sentään suoriutui leikkauksesta terveenä ja hyvissä 

voimissa.

Kun nyt haluan esittää silloisten elämyksieni sarjan, tästä ei  ikinä tulla 

lähimainkaan täydellistä; ainoastaan tärkeimmät ja omalta kohdaltani 

järkyttävimmät vaikutelmani tahdon tässä esittää rinnan niiden harvojen 

opetusten kera, mitä jo silloin niistä sain. Enimmäkseen minun ei ollut 

erikoisen vaikea saada työtä, koska en ollut ammattitaitoinen työläinen, vaan 

minun oli yritettävä ns. aputyöläisenä ja useinkin ryhdyttävä tilapäisiin 

hommiin ansaitakseni jokapäiväisen leipäni. Asetuin silloin kaikkien niiden 

ihmisten kannalle, jotka pudistavat Euroopan tomut jaloistaan järkähtämättömästi 

päättäen luoda itselleen uuden tulevaisuuden Uudessa maailmassa, vallata 

itselleen uuden kotimaan. Vapautuneina kaikista siihenastisista lamauttavista 

kuvitteluista asemasta ja säädystä, ympäristöstä ja perinteistä he tarttuvat nyt 

mihin tahansa ansiotyöhön, mitä vain on tarjona, päätyen kamppailussaan yhä 

enemmän siihen käsitykseen, ettei rehellinen työ ole milloinkaan häpeäksi, olipa 

se mitä lajia tahansa. Samalla tavoin minäkin olin päättänyt lujasti hypätä 

minulle uuteen maailmaan ja suoriutua siellä. Että siellä on aina jotakin työtä 

saatavissa, sen tulin pian huomaamaan, mutta yhtä pian myöskin, miten helposti 

sen menettää. Jokapäiväisen leivän ansaitsemisen epävarmuus selvisi minulle 

lyhyessä ajassa erääksi tämän uuden elämän pahimmaksi varjopuoleksi 

Ammattitaitoiset työläiset eivät kylläkään joudu yhtä usein kadulle kuin meidän 

ammattitaidottomien on laita; mutta eivät hekään ole täysin turvassa siltä 

kohtalolta. Heidän vihollisenaan ovat työnpuutteesta johtuvan leivättömyyden 

tilalla työnsulut tai heidän omat tekemänsä lakot. Tässä jo kostautuu 

jokapäiväisen ansion epävarmuus kaikkein katkerimmin koko taloudelle itselleen. 

Maalaispoika, joka saapuu suurkaupunkiin luulotellun ja ehkä todellakin 

helpomman työn ja lyhyemmän työajan, mutta erikoisesti suurkaupungin kerta 

kaikkiaan ympärilleen säteilemän häikäisevän valon houkuttelemana, on vielä 

tottunut tietynsuuruiseen varmaan ansioon. Hänen on tapana luopua vanhasta 

työpaikastaan vasta sitten, kun on ainakin toiveita uuden saannista. 

Maatyöntekijöistä on nimittäin suuri puute, pitkällisen työttömyyden 

todennäköisyys siis sinänsä hyvin pieni. On erehdystä luulla, että 

suurkaupunkiin lähtevä maalaispoika on jo muka alun alkaen huonompaa ainesta 

kuin se, joka yhä edelleen elättää henkensä rehellisesti talonpojan 

maakamaralla. Ei, päinvastoin: kokemus osoittaa kaikkien siirtolaisainesten 

pikemminkin olevan kaikkein terveimpiä ja tarmokkaimpia luonteita kuin 

päinvastoin. Mutta tuollaisiin siirtolaisiin eivät kuulu ainoastaan Amerikkaan ; 

menijät, vaan myöskin ne nuoret maalaisrengit, jotka päättävät lähteä pois 

kotikylästä muuttaakseen vieraaseen suurkaupunkiin. Hekin ovat valmiit 

uskaltautumaan tuntemattomiin kohtaloihin. Useimmissa tapauksissa heillä on 

suureen kaupunkiin tullessaan taskussa hiukan rahoja, joten heidän ei siis 

tarvitse heti ensimmäisenä päivänä menettää rohkeuttaan, jos kova onni asettaa 

niin, etteivät he pitkähköön aikaan saa työtä. Mutta pahempaa tulee sitten, jos 

he saamansa paikan kadottavat taas lyhyen ajan perästä. 

Varsinkin talvella on usein vaikea, jollei mahdoton saada uutta. Ensimmäiset 

viikot vielä menevät. He saavat ammattiyhdistyksen kassasta työttömyysavustusta 

ja tulevat miten kuten toimeen sen turvin. Mutta kun viimeinen oma lantti on 

syöty ja ammattiyhdistyksen kassakin pitkällisen työttömyyden vuoksi lopettaa 

avustuksen maksamisen, silloin alkaa kova hätä ja puute. Nälkäisinä he nyt 

kuljeskelevat paikasta paikkaan, panttaavat tai myyvät viimeisetkin omaisuuden 

rippeet, vaatteet käyvät yhä risaisemmiksi ja sitä mukaa he vaipuvat 

ulkonaisestikin sellaiseen ympäristöön, joka ruumiillisen onnettomuuden lisäksi 

myrkyttää sielullisestikin. Jos he vielä joutuvat asunnottomiksi ja vielä (niin 

kuin usein tapahtuu) talvisaikaan, niin kurjuus paisuu kovin suureksi. Lopuksi 

he ehkä sentään taas saavat jotakin työtä. Toisella kertaa käy samoin kuin 

ensimmäisellä, kolmannella kerralla ehkä vielä onnettomammin, niin että he 

vähitellen tottuvat välinpitämättömämpinä sietämään tuota ikuista epävarmuutta. 

Loppujen lopuksi tuo tuollainen toistuminen muuttuu tottumukseksi. Siten 

tuollaiselta alkuaan ahkeralta mieheltä koko elämänkäsitys höltyy, hän kypsyy 

vähän kerrassaan aseeksi niiden käteen, jotka nyt häntä käyttävät vain omaa 

alhaista etuaan tavoitellessaan. Hän on niin monta kertaa ilman omaa syytään 

jäänyt työttömäksi, ettei kerta lisää puoleen tai toiseen enää merkitse mitään, 

vaikkei olisikaan kysymys taloudellisten oikeuksien puolesta taistelemisesta, 

vaan valtiollisten, yhteiskunnallisten tai yleisten sivistyksellisten arvojen 

tuhoamisesta. Hänestä tulee, jollei suorastaan lakkoilunhaluinen, niin kuitenkin 

lakkoja suosiva.

Tuota kehityskulkua saatoin omin silmin seurata tuhansista esimerkeistä. Kuta 

kauemmin tarkkasin sen kulkua, sitä voimakkaammaksi kasvoi inhoni tätä 

miljoonakaupunkia kohtaan, joka ensin ahnaasti imi ihmisiä puoleensa 

raastaakseen sitten julmasti heidät rikki. Tullessaan tänne he kuuluivat vielä 

omaan kansaansa; heidän jäädessään sinne se menetti heidät. Minua itseänikin 

miljoonakaupungin elämä heitteli sillä tavoin, että jouduin omassa nahassani 

tuon kohtalon vaikutukset kokemaan ja ne sielullisesti koettelemaan. Näin 

lisäksi yhden seikan: nopea vaihtelu työstä työttömyyteen ja takaisin, samoin 

kuin siitä johtuva iänikuinen tulojen ja toimeentulon heilahtelu hävittää ajan 

pitkään monistakin säästäväisyyden halun ja viisaan elämän suunnittelun 

ymmärtämyksen. Ruumis tottuu näköjään ainoastaan hitaasti elämään hyvinä päivinä 

hyvästi ja näkemään nälkää huonoina aikoina. Niin, nälkä tekee tyhjäksi kaikki 

hyvät aikomukset ja päätökset myöhemmästä järkevästä suunnittelusta parempien 

ansioiden aikana, koska se alituisen kangastuksen tavoin vilahduttelee uhrinsa 

silmien edessä kuvia hyvinvoinnista ja osaa kiihdyttää tuon unelman sellaiseksi 

kaipuuksi, että moinen sairaalloinen halu tekee lopun kaikista vapaaehtoisista 

rajoituksista, niin pian kuin ansio ja palkka vain suinkin sellaista sallivat. 

Siinä on syy, miksi työtä saava mies heti paikalla mitä järjettömimmin unohtaa 

kaiken suunnitelmallisuuden elääkseen täysin siemauksin päivästä päivään. Tämä 

johtaa puolestaan pienen viikkokulunkiarvionkin kumoutumiseen, koska viisas 

rahojen jakaminen jää senkin osalta tekemättä; aluksi rahoja riittää ainoastaan 

viideksi päiväksi seitsemän asemesta, myöhemmin ainoastaan kolmeksi päiväksi, 

sitten tuskin enää päiväksikään, ja lopulta ne hummataan heti ensimmäisenä yönä.

Kotona on usein vaimo ja lapset. Monesti tuo elämä tartuttaa heidätkin, 

varsinkin milloin mies on sinänsä hyvä heitä kohtaan, jopa heitä tavallaan 

rakastaakin. Silloin viikkopalkka pannaan kotona yhdessä menemään parissa, 

kolmessa päivässä; silloin syödään ja juodaan, niin kauan kuin rahoja riittää, 

ja loppupäivät nähdään sitten samoin kaikki yhdessä nälkää. Sitten vaimo alkaa 

hiiviskellä naapureiden luona ja lähistöllä, lainailee hiukan, tekee 

pikkuvelkoja ruokatavarakauppaan ja koettaa sillä tavoin suoriutua viikon 

pahoista loppupäivistä. Päivällisaikana koko perhe istuu laihojen tai tyhjienkin 

ruokakuppien ääressä odottaen seuraavaa palkkapäivää, puhuu siitä, laatii 

suunnitelmia, ja siinä nälkää nähdessään he jo uneksivat tulevasta onnesta. 

Siten pienet lapset jo varhaisimmasta nuoruudestaan tottuvat tuohon surkeuteen. 

Mutta silloin vasta käy hullusti, jos mies kohta alusta alkaa kulkea omia 

teitään ja vaimo, juuri lasten vuoksi, asettuu miestä vastustamaan. Silloin 

syntyy riitaa ja toraa, ja sitä mukaa kuin mies nyt etääntyy vaimosta yhä 

enemmän, hän lähestyy alkoholia. Joka lauantai ;iltana hän on sitten humalassa, 

ja itsesäilytysvaiston pakosta vaimo omasta ja lastensa puolesta koettaa tapella 

niistä muutamista lanteista, jotka hänen täytyy mieheltä kiristää, kaiken 

lisäksi vielä enimmäkseen matkalla työpaikasta kapakkaan. Kun mies sitten 

vihdoinkin, sunnuntai tai maanantai ;iltana palaa kotiin humalassa raakana ja 

väkivaltaisena, mutta aina niin tyhjänä miehenä, että viimeinenkin lantti on 

mennyt, silloin syntyy kohtauksia, joista taivas varjelkoon!

Itse olen joutunut tällaisesta näkemään satoja esimerkkejä; aluksi tunsin inhoa 

tai suuttumusta ja närkästystä, mutta myöhemmin sitten jo käsitin tuon 

onnettomuuden koko murhenäytelmän sekä ymmärsin sen syvimmät syyt. Huonojen 

olosuhteiden onnettomia uhreja. Melkein vielä surullisemmat olivat tuohon aikaan 

asunto;olot. Wienin aputyöläisten asuntokurjuus oli aivan kauhea. Vielä tänäkin 

päivänä puistattaa ajatellessani noita kurjia asuntoluolia, yömajoja ja 

joukkomajoituksia, noita murheellisia kuvia, siivottomuutta, tympäisevää 

likaisuutta ja vieläkin pahempaa. Miten silloin täytyisi ja miten silloin täytyy 

käydä, kun noiden kurjuudenluolien irti päässeiden orjien joukot alkavat tulvia 

toisten, sanomattoman ajattelemattomien aikalaistensa ja lähimmäistensä 

kimppuun? Sillä tuo toinen maailma on ajattelematon.

Ajattelemattomana se antaa asioiden kulkea kulkuaan osaamatta vaiston 

puutteessaan edes aavistaa, että kohtalo pakostakin ennemmin tai myöhemmin 

kostaa, jolleivät ihmiset itse ajoissa lepytä kohtaloa. Kuinka kiitollinen 

olenkaan tuolle Kaitselmukselle, joka pani minut käymään tämän koulun! Siinä 

koulussa en voinut laiminlyödä sitä, mikä ei miellyttänyt. Se kasvatti minut 

nopeasti ja perusteellisesti. Jollen tahtonut vaipua epätoivoon silloisessa 

ympäristössäni elävien ihmisten suhteen, minun täytyi oppia erottamaan 

toisistaan heidän ulkonainen olemuksensa ja elämänsä sekä sen syyt. Ainoastaan 

siten saattoi kaiken tuon kestää joutumatta epätoivoon. Silloin ei kaikesta 

tuosta onnettomuudesta ja surkeudesta, likaisuudesta ja ulkonaisesta rappiosta 

enää kohonnut ihmisiä, vaan murheellisten lakien murheellisia aikaansaannoksia; 

silloin oman, kaikkea muuta kuin helpon elämäntaisteluni paino vapautti minut 

luopumasta raukkamaisessa tunteilussa taistelusta nähdessäni tuon kehityskulun 

turmeltuneet lopputulokset.

Ei, sillä tavalla ei tätä asiaa pidä ymmärtää. Jo siihen aikaan käsitin, että 

noiden olojen parannukseen päästiin ainoastaan kahtalaista tietä: Mitä syvin 

yhteiskunnallinen vastuuntunto parempien perusteiden luomiseksi kehityksellemme 

ja sen kanssa rinnan häikäilemätön lujuus parantumattomien syöpäkasvainten 

poistamisessa. Samoin kuin luonto keskittää suurimman huomionsa, ei jo olemassa 

olevan säilyttämiseen, vaan jälkeläisten kasvattamiseen lajin pystyssä 

pitäjiksi, samoin ei voi liioin inhimillisessä elämässä olla niin runsaasti 

kysymystä huonon, jo olemassa olevan keinotekoisesta jalostamisesta, mikä 

ihmisen taipumusten kysymyksessä ollen on 99 tapauksessa sadasta mahdotonta, 

kuin että heti alusta lähtien taataan tulevalle kehitykselle terveemmät urat.

Jo käydessäni Wienissä olemassaolotaisteluani minulle oli selvinnyt, että 

yhteiskunnallisen työn ei pidä milloinkaan käsittää tehtäväkseen yhtä 

naurettavaa kuin tarkoituksetonta hyväntekeväisyyshaihattelua, vaan pikemminkin 

poistaa sellaiset talous ; ja kulttuurielämämme periaatteelliset puutteet, jotka 

pakosta vievät tai jotka ainakin voivat johtaa yksilöiden huononemiseen ja 

rappeutumiseen. Pienimpänä vaikeutena ryhdyttäessä kaikkein ankarimmin keinoin 

toimenpiteisiin yhteiskunnalle vihamielistä rikollisuutta vastaan ei ole 

suinkaan epävarmuus, kun on arvosteltava senkaltaisten ajan ilmiöiden sisäisiä 

vaikuttimia tai syitä.

Tuon epävarmuuden liiankin hyvänä perusteena on oman syyllisyyden tunto moisten 

rappion murhenäytelmien suhteen; mutta se lamauttaa nykyisin jokaisen vakaan ja 

lujan päätöksen ja on siten horjuvaisuudessaan osaltaan kaikkein 

välttämättömimpienkin itsesäilytystoimenpiteiden heikon ja puolinaisen 

toteuttamisen syynä. Vasta kun joskus koittaa aika, jota eivät enää synkistä 

oman syyllisyydentietoisuuden varjot, se saa sisäisen rauhan keralla myös 

ulkonaista voimaa katkaisemaan epäröimättä ja säälimättä villivesat ja kitkemään 

rikkaruohon juurineen maasta. Kun Itävallassa ei valtio ylipäänsä juuri tuntenut 

yhteiskunnallista lainsäädäntöä ja ;käyttöä, sen heikkous taistelussa kaikkein 

pahimpiakin kasvannaisia vastaan oli aivan silmäänpistävän suuri.

En osaa sanoa, mikä mieltäni noina aikoina eniten kauhisti: silloisten toverieni 

taloudellinen kurjuusko, heidän sielullinen ja siveellinen raakuutensa vai 

heidän henkisen kulttuurinsa alhaisuusko. Kuinka usein porvaristomme 

kuohahtaakaan siveellisen suuttumuksen vallassa kuullessaan kurjan maankiertäjän 

suusta sellaisia sanoja, että tämän mielestä on herttaisen yhdentekevää, onko 

hän saksalainen vai eikö, ja että hänen on yhtä hyvä olla missä vain, missä saa 

välttämättömän toimeentulonsa. Tuollaista kansallisylpeyden puutetta valitetaan 

sitten mitä syvimmin, ja voimakkaasti ilmaistaan inhoa moista ajatustapaa 

kohtaan.

Mutta kuinkahan moni lienee tullut kysyneeksi itseltään, mikä pohjimmaltaan on 

syynä heidän omaan parempaan ajattelutapaansa. Kuinka moni käsittääkään kaikki 

ne lukemattomat isänmaan ja kansakunnan suuruuden muistot kaikilta kulttuuri; ja 

taide ;elämän aloilta, jotka kaikki yhdessä antavat heille tuon oikeutetun 

ylpeyden sen johdosta, että he kuuluvat niin armoitettuun kansaan? Kuinka monet 

aavistavat, miten suuressa määrin. isänmaallinen ylpeys on riippuvainen isänmaan 

suuruuden tuntemuksesta kaikilla noilla aloilla? Ajattelevatkohan porvarilliset 

piirimme, miten naurettavan vähässä määrin tätä isänmaanylpeyden edellytystä 

välitetään kansalle? Ei hyödytä puhua, että ’asiat eivät ole sen kummemmin 

muissakaan maissa’, mutta että sikäläiset työläiset kuitenkin pitävät kiinni 

kansallisuudestaan. Vaikkapa asianlaita olisikin niin, se ei olisi mikään 

puolustus omille laiminlyönneillemme. Mutta asianlaita ei ole niin. Sillä se, 

mitä me aina sanomme esim. Ranskan kansan ’shovinistiseksi’ yltiöisänmaalliseksi 

kasvatukseksi, ei ole kuitenkaan sen kummempaa kuin liioiteltua Ranskan 

suuruuden korostusta kaikilla sivistyselämän eli, niin kuin ranskalaisten 

itsensä on tapana sanoa, sivilisaation aloilla. Nuoria ranskalaisia ei kasvateta 

ainoastaan ulkokohtaiseen asiallisuuteen, objektiivisuuteen, vaan 

subjektiivisimpaan, yksipuolisimpaan ajatteluun, mitä voi ajatella, mikäli on 

kysymys heidän isänmaansa poliittisen tai sivistyksellisen suuruuden 

merkityksestä.

Tämän kasvatuksen on aina rajoituttava yleisiin, suuripiirteisiin näkökohtiin, 

jotka ; jos tarve niin vaatii ; on ainaisesti toistamalla syövytettävä kansan 

muistiin ja tunteeseen. Mutta meillä liittyy kielteisiin laiminlyönninsynteihin 

vielä lisäksi sen vähän suoranainen repiminen, mitä yksilöillä on onni oppia 

koulussa. Samat rotat, jotka pitävät huolen Saksan kansan poliittisesta 

myrkyttämisestä, jäytävät senkin vähän laajojen kansankerrosten sydämestä ja 

muistista, mikäli ei hätä ja kurjuus jo sinänsä ole pitänyt siitä huolta. 

Ajateltakoonpa seuraavaa: Kellarikerroksessa, huoneistossa, jossa on kaksi 

ummehtunutta suojaa, asuu työläisperhe, seitsemän henkeä. Viidestä lapsesta on 

yksi, sanokaamme kolmivuotias, poika. Tämä on se ikä, jolloin ensimmäiset 

vaikutelmat tunkeutuvat lapsen tietoisuuteen. Lahjakkailla yksilöillä on vielä 

vanhallakin iällä muistojen jälkiä tuolta ajalta. Ahtaasta, liian täydestä 

tilasta ei johdu suotuisia seurauksia. Jo siitä syntyy usein riitaa ja toraa. 

Siellähän ihmiset eivät asu yhdessä, vaan sysivät ja tuuppivat toisiaan. 

Jokainen, kaikkein pieninkin välienselvitys, joka tilavassa asunnossa voidaan 

helposti järjestää siten, että asianosaiset erotetaan vähän kauemmas toisistaan, 

voi täällä johtaa loputtomiin vastenmielisiin riitoihin. Lasten kesken tietenkin 

sellainen voi vielä menetellä; hehän riitelevät aina keskenään sellaisissa 

tapauksissa ja unohtavat sitten kaiken nopeasti ja tarkkaan. Mutta kun tätä 

taistelua käydään vanhempien kesken ja melkeinpä joka päivä, sellaisissa 

muodoissa, ettei sisäisen raakuuden suhteen useinkaan totisesti jää toivomisen 

varaa, silloin pakostakin moisen havainto ;opetuksen tulokset näyttäytyvät ; 

vaikka hitaastikin ; lopuksi pienokaisissa. Millaisia ne voivat olla, kun 

tuollainen molemminpuolinen eripuraisuus muodostuu puolelta äitiä kohtaan 

raa'aksi väkivaltaisuudeksi ja johtaa isän juovuksissa ollessa pahoinpitelyyn, 

sitä on sellaisen, joka ei tuollaista tunne, vaikea mielessään kuvitella. 

Kuusivuotiaana joutuu surkuteltava pikku poikaparka aavistamaan asioita, joita 

aikuistakin kammottaa kuulla. Siveellisesti myrkyttyneenä, ruumiillisesti liian 

vähän ravintoa saaneena, pieni pääparka täitä kuhisten, tuollainen 

valtionkansalainen menee kansakouluun. Jos hän siellä oppii hädin tuskin 

lukemaan ja kirjoittamaan, siinä onkin kutakuinkin kaikki. 

Ei voi olla kysymystäkään siitä, että kotona voisi mitään oppia. Päinvastoin. 

Äiti ja isä itsekin puhuvat, vieläpä lasten kuullen, sellaisella tavalla 

opettajista ja koulusta, ettei sitä voi tässä toistaa, ja ovat paljon valmiimpia 

syytämään näille karkeuksia vasten naamaa kuin ottamaan oman pienen vesansa 

pitkäkseen polvelleen ja palauttamaan hänet järkiinsä. Kaikki, mitä pieni tenava 

muuta kuulee kotona, on kaikkea muuta kuin omansa lujittamaan hänen 

kunnioitustaan lähimmäisiään kohtaan. Siellä ei ihmisiin jätetä hyvää penninkään 

verosta, ainoaakaan laitosta ei jätetä koskemattomaksi, alkaen opettajasta 

valtion korkeinta päätä myöten. Yhdentekevää, onpa kysymys uskonnosta tai 

siveydestä sinänsä, valtiosta tai yhteiskunnasta, kaikkea halvennetaan, 

parjataan, kaikki tyynni raastetaan mitä ruokottomimmin matalan, alhaisen 

ajatustavan lokaan. Kun nuori mies sitten neljätoistavuotiaana pääsee koulusta, 

on vaikea ratkaista, mikä hänessä on suurinta: uskomaton typeryyskö, kun on 

kysymys todellisista tiedoista ja taidoista, vai esiintymisen ja käyttäytymisen 

mahdoton julkeus ja röyhkeys yhtyneenä jo tässä iässä sellaiseen 

epäsiveellisyyteen, että se saa hiukset kohoamaan pystyyn. Mutta millainen asema 

voi tuollaisella nuorella miehellä, jolle tuskin mikään enää on pyhää, joka ei 

ole saanut tulla tuntemaan mitään ylevää, mutta joka sen sijaan aavistaa ja 

tunteekin olemassaolon kaikki alhaiset puolet, olla elämässä, johon hän nyt 

valmistautuu astumaan? Kolmivuotiaasta pojasta on kasvanut ja varttunut 

viisitoistavuotias nuorukainen, joka halveksii kaikkea arvovaltaa. Tuo nuori 

mies on joutunut kosketuksiin pelkän likaisuuden ja halpamaisuuden kanssa eikä 

ole vielä tullut tuntemaan mitään sellaista, mikä olisi voinut herättää hänessä 

sanottavaa innostusta.

Mutta nyt vasta hän joutuu tämän elämän korkeakouluun. Nyt alkaa sama elämä, 

jonka hän on lapsuusvuosinaan imenyt itseensä isästään. Hän maleksii ties' missä 

ja tulee kotiin, taivas tiesi milloin tulee, vaihteen vuoksi kurittaa itsekin 

sitä loppuun kulutettua ja pahoinpideltyä olentoa, joka joskus aikoinaan on 

ollut hänen äitinsä, kiroilee ja sadattelee Jumalaa ja maailmaa, ja loppujen 

lopuksi hänet jostakin erikoisesta syystä tuomitaan ja lähetetään 

nuorisovankilaan. Siellä hän saa lopullisen viimeistelyn ja hionnan. Mutta 

rakkaat porvarilliset aikalaiset ovat aivan ihmeissään, kun tuolta nuorelta 

valtakunnankansalaiselta puuttuu kansallista innostusta. He näkevät, miten 

teattereissa ja elokuvissa, roskakirjallisuudessa ja ;lehdistössä joka päivä 

sammiokaupalla kaadetaan myrkkyä kansan keskuuteen, mutta kuitenkin ihmettelevät 

saman kansan suurten joukkojen siveellisen ryhdin vähyyttä ja kansallista 

välinpitämättömyyttä. Ikään kuin filmien saastasta roskalehdistä ja muusta 

samantapaisesta voisi syntyä perusta isänmaan suuruuden tunnolle. Ollenkaan 

puhumattakaan yksilöiden varhaisemmasta kasvatuksesta. Silloin opin nopeasti ja 

perusteellisesti ymmärtämään sellaista, mitä en ollut koskaan sitä ennen 

aavistanut: Kysymys kansan tekemisestä ’kansallisesti ajattelevaksi’ on ensi 

sijassa kysymys siitä, että on luotava terveet yhteiskunnalliset olot 

perusteeksi yksilöiden kasvatusmahdollisuuksille. Sillä ainoastaan se, joka 

kasvatuksen ja koulun ansiosta tulee tuntemaan oman isänmaansa sivistyksellisen, 

taloudellisen ja ennen kaikkea valtiollisen suuruuden, voi saavuttaa ja 

saavuttaakin myös sen sisäisen ylpeydentunteen, että kuuluu ja saa kuulua 

sellaiseen kansaan. Ja minä voin taistella ainoastaan sellaisen puolesta, mitä 

rakastan, rakastaa ainoastaan sellaista, mitä kunnioitan, ja kunnioittaa 

ainoastaan semmoista, mitä ainakin tunnen.

Kohta kun mielenkiintoni yhteiskunnalliseen kysymykseen oli herännyt, aloin sitä 

myös tutkia mahdollisimman perusteellisesti. Silloin minulle aukeni uusi, siihen 

saakka tuntematon maailma. Vuosina 1909 / 10 oma asemanikin oli sikäli hiukan 

muuttunut, ettei minun enää tarvinnut ansaita leipääni aputyöläisenä. 

Työskentelin silloin jo itsenäisesti vaatimattomana piirtäjänä ja 

vesivärimaalarina. Niin katkeraa kuin se olikin ansion suhteen ; se todellakin 

nipin napin riitti elantoon ;, se oli sentään edullista valitsemalleni 

ammatille. Nyt en enää ollut illalla työpaikastani tullessa kuoleman väsynyt, 

niin uupunut, etten jaksanut kurkistaa kirjaankaan vaipumatta kohta paikalla 

uneen. Nykyinen työni oli samalla kuin valmistautumista tulevaan ammattiini. 

Saatoin myös nyt, kun olin oman aikani herra, sen jakaakin huomattavasti 

paremmin kuin ennen oli ollut mahdollista. Maalasin ansaitakseni rahaa ja 

lueskelin huvikseni. Sillä tavoin minun oli mahdollista myöskin hankkia 

yhteiskuntakysymyksessä saamaani havainto opetukseen välttämätön teoreettinen 

lisä. Tutkin melkeinpä kaikkea, mitä vain saa toin saada käsiini koko tämän alan 

kirjoja, ja syvennyin samalla omiin ajatuksiini. Luulen melkein, että 

silloisessa lähiympäristössäni minua pidettiin omituisena ihmisenä. Että samalla 

tulisen innokkaasti palvoin rakennustaidetta kohtaan tuntemaani rakkautta, se on 

selvää. Musiikin rinnalla rakennustaide minusta oli eri taiteenhaarojen 

kuningatar: aherrukseni sen kimpussa ei niin ollen ollutkaan työtä, vaan 

suurinta onnea. Saatoin lukea tai piirustaa myöhään yöhön, siihen en koskaan 

kyllästynyt. Siten lujittui uskoni, että kaunis tulevaisuudenunelmani sentään 

lopultakin, vaikkapa vasta pitkien vuosien kuluttua, muuttuisi vielä 

todellisuudeksi. Olin lujasti vakuuttunut siitä, että pystyin vielä hankkimaan 

itselleni nimen arkkitehtina.

Että siinä sivussa tunsin myöskin mitä suurinta mielenkiintoa kaikkea kohtaan, 

mikä oli yhteydessä politiikan kanssa, se ei mielestäni tuntunut merkitsevän 

paljoakaan. Päinvastoin: se oli käsitykseni mukaan jok'ainoan ajattelevan 

ihmisen itsestään selvä velvollisuus. Se, jolta puuttui sen ymmärtämystä, 

menetti oikeutensa kaikkeen arvosteluun ja valituksiin Tältäkin alalta siis luin 

ja opin paljon. Aivan varmastikin ymmärrän lukemisella mahdollisesti kokonaan 

muuta kuin ns. älymystömme suuret keskinkertaiset joukot. Tunnen ihmisiä, jotka 

’lukevat’ äärettömän paljon, kirjan toisensa perästä, kirjain kirjaimelta, mutta 

joita en sittenkään tahtoisi sanoa ’lukeneiksi’ Heillä on kyllä ylen paljon 

tietoja, mutta heidän aivonsa eivät ymmärrä jaoitella eikä järjestää tätä niihin 

koottua aineistoa. Heiltä puuttuu kykyä erottaa lukemastaan kirjasta heille 

arvokas arvottomasta säilyttää edellinen ainiaan muistissaan ja, jos 

mahdollista, olla jälkimmäistä yksinkertaisesti näkemättäkään, mutta missään 

tapauksessa rupeamatta sitä laahaamaan mukana hyödyttömänä painolastina. Eihän 

lukeminen olekaan itsetarkoitus, vaan keino, välikappale. Sen on ensinnäkin 

autettava täyttämään ne puitteet, jotka taipumukset ja kyvyt viitoittavat 

kullekin yksilölle; lisäksi sen on hankittava työaseet ja rakennusaineet, joita 

kukin yksilö elämänkutsumuksessaan tarvitsee, samantekevää, onko tämän 

tarkoituksena vain jokapäiväisen leivän hankkiminen vai korkeamman päämäärän 

tyydyttäminen; toisekseen sen tulee auttaa syntymään yleistä maailmankuvaa. 

Mutta molemmissa tapauksissa on välttämätöntä, ettei eri aikoina luetun 

sisällystä talleteta muistiin kirjan rivien tai itse kirjojen järjestyksessä, 

vaan että se pienten mosaiikkikivien lailla saa sijansa yleisessä 

maailmankuvassa aina siinä paikassa, mikä kullekin kuuluu, ja kukin sisällys 

siten auttaa kohdaltaan tätä kuvaa muodostumaan lukijan päässä. Muuten syntyy 

kaikesta ulkoa opitusta hajanainen sekamelska, joka on yhtä arvoton kuin se 

toisaalta saa onnettoman omistajansa luulemaan itsestään suuria. Sillä hän 

uskoo, että hän nyt aivan vakavasti on sivistynyt, ymmärtää jotakin elämästä, 

että hänellä on tietoja, vaikka todellisuudessa jokainen moisen sivistyksen lisä 

vieraannuttaa hänet maailmasta, kunnes lopulta varsin usein päätyy joko 

mielisairaalaan tai sitten ’poliitikkona’ kansaneduskuntaan.

Sellaisen ihmisen ei koskaan onnistu tietojensa sekasorrosta löytää hetken 

vaatimuksiin sopivaa, koska hänen henkinen painolastinsa ei ole järjestettynä 

elämän suuntaviivojen mukaan, vaan siinä aikajärjestyksessä, missä hän on kirjat 

lukenut ja missä tiedot nyt ovat hänen päässään. Jos kohtalo jokapäiväisen 

elämän vaatimuksineen aina tahtoisi muistuttaa häntä hänen kerran lukemansa 

oikeasta käytöstä, sen täytyisi myöskin mainita kirjan nimi ja sivunumero, koska 

tuo hölmöraukka ei muuten ikinä löytäisi oikeaa. Mutta koska kohtalo ei tee 

sillä tavalla, niin nuo rikkiviisaat joutuvat jokaisena ratkaisevana vaikeana 

hetkenä mitä hirveimpään pulaan, etsivät kouristuksenomaisesti vastaavanlaisia 

tapauksia ja tietenkin auttamattomasti saavat käsiinsä väärät lääkemääräykset. 

Jollei asianlaita olisi siten, ei voisi ymmärtää meikäläisten korkeimmissa 

asemissa olevien oppineiden hallituksensankarien poliittisia aikaansaannoksia, 

paitsi jos päättäisi patologisten taipumusten asemesta lähteä roistomaisesta 

alhaisuudesta. Mutta kenellä on oikea lukemisen taito, hänen huomionsa kiintyy 

jokaista kirjaa, jokaista aikakauslehteä tai lentolehtistäkin tutkiessaan 

silmänräpäyksessä vaistomaisesti kaikkeen, mikä hänen käsittääkseen on 

muistamisen arvoista, koska se joko on tarkoituksenmukaista tai ylipäänsä hyvä 

tietää. Kun siten sillä tavalla havaittu saa oikean, tarkoituksenmukaisen 

paikkansa siinä jollakin tavoin jo olemassa olevassa kuvassa, jonka mielikuvitus 

on tästä tai tuosta ennakolta luonut, se tuota kuvaa joko oikaisee tai 

täydentää, siis lisää sen oikeutta tai selvyyttä. Jos elämä nyt asettaa äkkiä 

jonkin kysymyksen tutkittavaksi tai vastattavaksi, niin silloin, kun on sillä 

tavoin luettu, muisti heti paikalla tarttuu jo olemassa olevan havaintokuvan 

antamaan mittapuuhun ja ottaa siitä esiin kaikki kautta vuosikymmenien 

keräytyneet, tähän kysymykseen liittyvät eri lisät, asettaa ne järjen ja 

ymmärryksen punnittaviksi ja harkittaviksi ja uudelleen arvioitaviksi, kunnes 

kysymys on selvitetty tai siihen on saatu vastaus. Ainoastaan sillä tavalla on 

lukemisella merkitystä ja arvoa.

Esimerkiksi puhuja, joka ei tällä tavalla hanki ymmärrykselleen välttämätöntä 

pohjaa ja perustaa, ei koskaan kykene, kun häntä vastustetaan, puolustamaan 

vakuuttavalla tavalla mielipidettään, vaikka se tuhannestikin pitäisi yhtä 

totuuden ja todellisuuden kanssa. Jokaisessa väittelyssä muisti jättää hänet 

häpeällisesti pulaan; hän ei voi löytää perusteita omien väitteidensä tueksi 

eikä vastustaa vastustajan väitteitä. Niin kauan kuin, esim. puhujaan nähden, 

asianlaita on niin, että hän nolaa vain oman itsensä, se voi vielä olla 

yhdentekevää, mutta todella hullusti ovat asiat silloin, kun kohtalo kutsuu 

tuollaisen elävän tietosanakirjan, joka todellisuudessa ei kuitenkaan osaa 

mitään, ohjailemaan valtakuntaa. Varhaisimmasta nuoruudestani alkaen pyrin 

lukemaan oikealla tavalla, ja siinä minulle ovat olleet mitä parhaana apuna hyvä 

muisti ja ymmärrys. Ja siitä näkökulmasta katsoen oli varsinkin Wienin ;aikani 

minulle erikoisen hedelmällinen ja arvokas. Jokapäiväisen elämän kokemukset 

muodostuivat kiihokkeiksi yhä uuteen mitä erilaisimpien ongelmien tutkintaan. 

Kun siten vihdoin pystyin todellisuutta tietopuolisesti perustelemaan ja 

tutkimaan teorian pätevyyttä todellisuuden valossa, säästyin toisaalta 

tukehtumasta teorioihin ja toisaalta muuttumasta todellisuudessa pinnalliseksi. 

Siten joutui tuona aikana jokapäiväisen elämän kokemus muodostumaan määrääväksi 

ja innostavaksi yhteiskunnallisen kysymyksen ohella kahden muun mitä tärkeimmän 

kysymyksen perinpohjaiselle teoreettiselle tutkimukselle. Kukapa tietää, milloin 

olisin tullut syventyneeksi marxilaisuuden oppeihin ja olemukseen, jollei tuo 

aika olisi suorastaan heittänyt minua keskelle tuota ongelmaa!

Se, mitä nuoruudessani tiesin sosiaalidemokratiasta, oli herttaisen vähäistä ja 

varsin väärää. Minua ilahdutti suuresti, että sosiaalidemokratia kävi taistelua 

yleisen ja salaisen äänioikeuden puolesta. Ymmärrykseni sanoi näet jo siihen 

aikaan, että sen täytyi johtaa kovasti vihaamani Habsburgien vallan 

heikentymiseen. Varmasti vakuuttuneena siitä, ettei Tonavan ;valtakuntaa ikinä 

voitaisi pitää pystyssä muuten kuin uhraamalla saksalaisuus, mutta ettei 

toisaalta edes saksalaisen aineksen vähittäisen slaavilaistamisen hintakaan 

olisi millään tavoin takeena todella elinkykyisen valtakunnan syntymisestä, 

koska slaavien kykyä pitää valtiota pystyssä täytynee pitää hyvin epäilyttävänä, 

tervehdin sen vuoksi ilomielin jokaista kehitystä, jonka minun vakaumukseni 

mukaan täytyi johtaa tuon mahdottoman valtion luhistumiseen, joka tuomitsi 

kuolemaan kymmenen miljoonan ihmisen edustaman saksalaisuuden. Kuta pahemmin 

kielten sekamelska pääsi valtiopäiviinkin syöpymään pirstoen ja hajoittaen 

niitä, sitä lähemmäksi täytyi tuon Baabelin valtakunnan häviön, mutta samalla 

myöskin Itävallan saksalaisen kansani vapautumisen hetken lähestyä. Ainoastaan 

sitä tietä saattoi sitten yhtyminen vanhaan emämaahan joskus tapahtua. Siten ei 

siis tuo sosiaalidemokratian toiminta minusta ollut vastenmielistä. Että se 

myöskin pyrki parantamaan työväestön elinehtoja, niin kuin viattomuudessani 

siihen aikaan vielä olin tarpeeksi tyhmä uskomaan, se oli mielestäni myös 

luettava sille pikemminkin eduksi kuin viaksi. Mutta minua tympäisi ja loukkasi 

sen vihamielinen asenne saksalaisuuden säilyttämisen puolesta käytyyn 

taisteluun, viheliäinen slaavilaisten toverien suosion kosiskelu, jotka kyllä 

ottivat moisen kosinnan vastaan, sikäli kuin siihen liittyi käytännöllisiä 

myönnytyksiä, mutta pysyttelivät muuten röyhkeästi ja kopeasti syrjässä ja 

antoivat täten noille tungetteleville kerjäläisille heidän rehellisesti 

ansaitsemansa palkan.

Niinpä seitsentoistavuotiaana itse ’marxilaisuus-sana’ oli minulle vielä vähän 

tunnettu, kun taas sosiaalidemokratiaa ja sosialismia pidin samana käsitteenä. 

Tässäkin tarvittiin kohtalon kouraa avaamaan silmäni näkemään tuo suunnaton 

kansanpetos. Tähän saakka olin tutustunut sosiaalidemokraattiseen puolueeseen 

ainoastaan joidenkin joukkomielenosoitusten katsojana; sen jäsenten 

ajatustavasta, saati itse opin olemuksesta minulla ei ollut vielä ollut 

pienintäkään tietoa, mutta nyt jouduin yhdellä iskulla kosketuksiin sen 

kasvatuksen ja maailmankatsomuksen tuotteiden kanssa. Ja mikä muuten ehkä olisi 

tullut vasta vuosikymmenien kuluttua, sen saavutin nyt muutamassa kuukaudessa: 

opin oikein ymmärtämään tuon yhteiskunnallisen hyveen ja lähimmäisenrakkauden 

valeverhoon pukeutuneen ruttotaudin, josta ihmiskunnan täytyy niin pian kuin 

mahdollista vapauttaa tämä maapallo, koska maapallo muuten voi helposti vapautua 

koko ihmiskunnasta. Ensimmäinen tapaamiseni sosiaalidemokraattien kanssa sattui 

rakennustyömaalla. Kohta alusta alkaen se oli kaikkea muuta kuin 

mieltäylentävää. Vaatteeni olivat vielä kutakuinkin siistit, puheeni huoliteltua 

ja olemukseltani olin pidättyväinen. Mieltäni askarrutti vielä niin suuressa 

määrin oma kohtaloni, ettei huomiota kovinkaan paljon riittänyt ympäristölleni. 

Etsin vain työtä päästäkseni näkemästä nälkää sekä saavuttaakseni mahdollisuuden 

vaikkapa hitaaseenkin itseni edelleen kehittämiseen. En olisi ehkä ollenkaan 

tullut välittäneeksi uudesta ympäristöstäni, jollei jo kolmantena tai neljäntenä 

päivänä olisi sattunut tapaus, joka heti paikalla pakotti minut määrittelemään 

asenteeni sen suhteen. Minua näet vaadittiin liittymään ammattijärjestöön.  

Tietoni ammattijärjestöstä eivät noihin aikoihin vielä olleet tyhjää kummemmat. 

En olisi kyennyt todistamaan sen olemassaoloa tarkoituksenmukaiseksi enempää 

kuin epätarkoituksenmukaiseksikaan. Kun minulle sanottiin, että minun pitää 

liittyä siihen, kieltäydyin. Perustelin kieltoani siten, etten ymmärrä asiasta 

mitään ja etten ylipäänsä anna pakottaa itseäni mihinkään. Ehkäpä ensimmäinen 

mainitsemani perustelu vaikutti sen, ettei minua heti paikalla heitetty ulos. 

Ehkäpä toivoivat saavansa minut muutamassa päivässä käännytetyksi tai 

pehmitetyksi. Joka tapauksessa se oli perinpohjainen erehdys. Kun oli kulunut 

kaksi viikkoa, en enää jaksanut, vaikka olisin tahtonutkin. Noina kahtena 

viikkona ehdin tarkemmin tutustua uuteen ympäristööni, niin ettei enää mikään 

maailman mahti olisi saanut minua taivutetuksi liittymään järjestöön, jonka 

kannattajat olivat sinä aikana näyttäytyneet minulle niin epäsuotuisassa 

valossa. Ensimmäisinä päivinä olin harmistunut. Päivällisaikana osa työmiehistä 

meni lähimpään kapakkaan toisten jäädessä rakennuspaikalle haukkaamaan 

enimmäkseen hyvin niukan päivällisensä. Nämä olivat perheellisiä miehiä, joille 

vaimot. toivat päivälliskeiton kehnoissa astioissa. Viikon lopulla tällaisten 

miesten lukumäärä aina lisääntyi; ymmärsin vasta tuonnempana, miksi. Nyt sitten 

pohdittiin politiikkaa. Itse puolestani join pullollisen maitoa ja söin 

leipäpalaseni hiukan syrjemmässä ja tarkkailin varovasti uutta ympäristöäni tai 

ajattelin omaa kurjaa kohtaloani. Mutta kuitenkin kuulin enemmän kuin tarpeeksi; 

muutamakseen minusta tuntui myöskin siltä, että toiset tahallaan tulivat 

lähemmäksi minua saadakseen ehkä siten minut houkutelluksi määrittelemään 

kantani. Joka tapauksessa kuulemani oli omansa ärsyttämään minut äärimmilleen. 

Siinä pantiin pataluhaksi kaikki tyynni: kansakunta kapitalististen ; kuinka 

usein minun täytyikään tuo sana kuulla! ; luokkien keksintönä; isänmaa 

porvariston välineenä, millä se riisti työväkeä; lain arvovalta keinona, millä 

köyhälistöä sorrettiin; koulu sellaisena laitoksena, jossa kasvatettiin orja ; 

ainesta, mutta myöskin orjienpitäjiä; uskonto riistettäväksi tietyn kansan 

hämäämis ; ja tyhmistämiskeinona; siveys, moraali typerän, lammasmaisen 

kärsivällisyyden merkkinä jne. Ei ollut kerta kaikkiaan yhtään mitään, mitä ei 

olisi raastettu hirvittävän syvyyden lokaan.

Alussa yritin pysytellä vaiti. Mutta lopulta se ei enää käynyt päinsä. Aloin 

määritellä kantaani, aloin väittää vastaan. Minun täytyi kylläkin myöntää, että 

se oli aivan toivotonta ja hyödytöntä, niin kauan kuin minulla ei ollut ainakin 

joitakin tietoja kiistanalaisista kysymyksistä. Sen vuoksi aloin etsiä niitä 

lähteitä joista he ammensivat luulotellun viisautensa. Luin kirjan toisensa, 

lentolehtisen lehtolehtisen perästä. Rakennustyömaalla tuli nyt usein kuumia 

yhteenottoja. Taistelin puolestani, päivä päivältä paremmin selvillä myös 

vastustajieni omasta tiedosta kuin he itsekään, kunnes vihdoin päivänä muutamana 

otettiin käytäntöön se keino,  jolla helpoimmin saavutetaan järjestä voitto: 

terrori, väkivalta. Muutamat vastapuolueen puhemiehet käskivät minut heti 

paikalla lähtemään tieheni koko rakennustyömaalta tai he heittäisivät minut 

rakennustelineiltä maahan. Koska olin yksin ja vastarinta näytti turhalta, pidin 

viisaimpana noudattaa edellistä neuvoa, yhtä kokemusta rikkaampana. Lähdin 

tieheni tympeyden ja inhon vallassa, mutta samalla niin järkyttyneenä, että 

minun olisi ollut mahdoton kääntää selkääni koko asialle. Ei, ensi närkästyksen 

puuskan haihduttua pääsi itsepäisyys jälleen voitolle. Olin kaiken uhallakin 

lujasti päättänyt mennä työhön jollekin rakennukselle. Tätä päätöstäni tuki 

vielä osaltaan hätä ja puute, joka pari viikkoa myöhemmin, kun vähät säästöt oli 

syöty, minut kouristi armottomaan syleilyynsä. Nyt minun oli pakko mennä, 

tahdoinpa tai olinpa tahtomatta. Ja niin sama leikki alkoi taas uudelleen 

alusta, ja se päättyi samoin kuin ensimmäisellä kerralla.

Taistelin sisimmässäni itseni kanssa: Ovatko nuo miehet vielä sen arvoisia, että 

kuuluvat suureen kansaan? Kiusallinen kysymys; jos näet siihen vastataan 

myöntäen, ei taistelu kansakunnan puolesta ole todellakaan enää niiden vaivojen 

ja uhrausten arvoinen, joita parhaiden . on suoritettava tuollaisten hylkiöiden 

vuoksi; mutta jos taas vastaus on kieltävä, silloin meidän kansamme on köyhä 

ihmisistä. Levottomana ja mieli ahdistuksen vallassa huomasin niinä päivinä, 

jolloin syvennyin tuollaisiin mietiskelyihin, että niiden joukko, joita ei enää 

voinut lukea heidän omaan kansaansa kuuluviksi, paisui uhkaavaksi armeijaksi. 

Miten toisenlaisin tuntein nyt tuijotinkaan eräänä päivänä Wienin työläisten 

joukkomielenosoituskulkueen loppumattomia nelimiehisiä rivejä! Lähes kahden 

tunnin ajan seisoin siten, hengitystäni pidätellen, katselemassa tuota 

suunnatonta ihmislohikäärmettä, joka hitaasti vyöryi ohi. Masentuneena ja 

ahdistuneena lähdin vihdoinkin aukiolta ja käännyin kotiin päin. Kotimatkalla 

pisti tupakkakaupassa silmääni ’Arheiterzeitung’ (Työväenlehti), vanhan 

Itävallan sosiaalidemokraattisen puolueen pää ;äänenkannattaja. Se oli myöskin 

luettavana huokeassa kansankahvilassa, missä silloin tällöin pistäydyin 

lukemassa sanomalehtiä; mutta tähän saakka en ollut jaksanut mitenkään silmäillä 

paria minuuttia kauempaa tuota viheliäistä lehteä, jonka koko sävy oli 

mielestäni kuin henkistä vihtrilliä. Mielenosoituksesta masentunut kun olin, 

jokin sisäinen ääni kehoitti minua nyt ostamaan tuon lehden ja lukemaan sen 

perusteellisesti. Niin tein sitten joka ilta, vaikka aina täytyikin hillitä 

mokoman väkevöidyn valheliuoksen mielessä nostattamaa kiivastuksen puuskaa. 

Paremmin kuin kaikesta teoreettisesta kirjallisuudesta saatoin nyt, lukemalla 

joka päivä sosiaalidemokraattisia sanomalehtiä, perehtyä noiden ajatusjuoksujen 

olemukseen.

Sillä millainen ero olikaan teoreettisen kirjallisuuden loistavien sananparsien, 

joissa puhuttiin vapaudesta, kauneudesta ja arvokkuudesta, virvatulina 

välkkyvän, näennäisesti mitä syvällisintä viisautta vaivalloisesti ilmaisevan 

sanahelinän, vastenmielisen humaanisen moraalin ; mikä kaikki oli kirjoitettu 

profeetallisen varmuuden julkeaan tapaan ; ja toiselta puolen sen karkean, 

häikäilemättömän, pahintakaan alhaisuutta arastelemattoman valehtelutaituruuden 

välillä, jolla tuon ihmiskunnan uuden pelastuksenopin päivälehdistö työskentelee 

kaikin panettelun ja parjauksen keinoin ja osoittaen todella hämmästyttävää 

taitoa! Edellinen on tarkoitettu keskisäädyn ja tietysti myöskin korkeimpien 

älymystökerrosten pässinpäille, jälkimmäinen suurille joukoille.

Minulle merkitsi syventyminen tuon opin ja järjestön kirjallisuuteen j a 

sanomalehdistöön tien löytämistä takaisin kansani luo. Se, mikä ennen oli 

mielestäni ollut kuin ylipääsemätön kuilu, sen oli nyt muututtava vielä 

entistäkin suuremman rakkauden aiheeksi. Ainoastaan tyhmyri voi vielä tuomita 

uhria, kun tuntee tuon suunnattoman myrkytystyön. Kuta enemmän seuraavina 

vuosina pääsin itsenäiseksi, sitä paremmin avartui katse välimatkan kasvaessa 

huomaamaan sosiaalidemokratian saavuttaman menestyksen sisäisiä syitä. Nyt 

ymmärsin sen jyrkän, häikäilemättömän vaatimuksen merkityksen, että piti tilata 

ainoastaan punaisia lehtiä, käydä ainoastaan punaisissa kokouksissa, lukea 

punaisia kirjoja, jne. Selvää selvempinä näin silmieni edessä tuon 

suvaitsemattomuuden opin auttamattomat seuraukset. Suurten joukkojen mielenlaatu 

ei ole vastaanottavainen puolinaisuudelle eikä heikkoudelle.

Samoin kuin nainen, jonka sielullisille tunteille ovat vähemmässä määrin 

määräävinä puhtaan järjen perusteet kuin epämääräinen tunteesta johtuva 

täydentävän voiman kaipuu ja joka sen vuoksi mieluummin taipuu voimakkaan 

tahtoon kuin hallitsee heikkoa, samalla tavoin myöskin suuret joukot ihailevat 

enemmän hallitsijaa ja valtiasta kuin anojaa ja rukoilijaa ja tuntevat 

sisimmässään suurempaa tyydytystä opista, joka ei siedä rinnallaan ainoaakaan 

toista, kuin vapaamielisen vapauden hyväksymisestä; useimmissa tapauksissa ne 

eivät edes tiedä, mitä tehdä koko sellaisella vapaudella, jopa ne silloin voivat 

helposti tuntea itsensä hylätyiksi. Suurten joukkojen on yhtä vaikea päästä 

selville siitä, miten hävyttömästi niitä henkisesti terroroidaan, kuin 

siitäkään, miten kuohuttavalla tavalla niiden inhimillistä vapautta sorretaan, 

koska ne kerran eivät aavistakaan koko opin sisäistä mielettömyyttä. Ne näkevät 

ainoastaan sen määrätietoisten lausuntojen häikäilemättömän voiman ja rajuuden, 

jonka edessä ne aina taipuvat. Jos sosiaalidemokratia asetetaan vastakkain 

toisen, todemman, mutta yhtä rajusti ja häikäilemättömästi ajetun opin kanssa, 

tämä viimeksi mainittu voittaa, vaikkakin vasta mitä ankarimman taistelun 

jälkeen. Ennen kuin oli kaksi vuotta kulunut, olio selvillä sosiaalidemokratian 

sekä opista että teknillisistä välineistä. Käsitin sen inhottavan henkisen 

terrorin, jota tuo samainen liike harjoittaa ennen kaikkea porvarissäätyä 

kohtaan, joka ei ole siveellisesti enempää kuin sielullisestikaan valmistautunut 

ottamaan sellaisia hyökkäyksiä vastaan, ryöpyttäen sovitusta merkistä oikeaa 

valheiden ja parjausten rumputulta vaarallisimmaksi katsomansa vastustajan 

niskaan, siihen asti, kunnes hyökkäyksen kohteiksi joutuneiden hermot pettävät 

ja he tekevät vihatuille hyökkääjille myönnytyksiä vain päästäkseen rauhaan. 

Mutta rauhaa nuo tyhmyrit eivät kuitenkaan saa. Sama leikki alkaa uudelleen 

alusta, ja se toistetaan siksi usein, että tuon hurjan rakin pelko muuttuu 

suggestiiviseksi lamautumiseksi.

Koska sosiaalidemokratia omasta kokemuksestaan parhaiten tuntee voiman 

merkityksen, se käy kiivaimmin sellaisten kimppuun, joiden olemuksessa se 

vainuaa jonkin verran tuota samaa, muuten varsin harvinaista ainesta. Toisaalta 

taas se hyvittelee jokaista vastapuolen leirin heikkoa, milloin varovasti, 

milloin äänekkäämmin, aina asianomaisen tunnetun tai luulotellun henkisen 

kyvykkyyden mukaan. Se ei pelkää niinkään suuresti voimatonta, tarmotonta neroa 

kuin henkisesti vaatimatontakin voimaluonnetta. Kaikkein eniten se vetoaa sekä 

henkisesti että voimiltaan heikkoihin. Se osaa antaa asioille sellaisen leiman, 

ikään kuin vain siten olisi rauha säilytettävissä, mutta samalla se kuitenkin 

viisaan varovasti, mutta kuitenkin järkkymättä valtaa aseman toisensa jälkeen, 

milloin harjoittaen hiljaista kiristystä, milloin taasen turvautuen suoranaiseen 

rosvoukseen sellaisina hetkinä, jolloin yleinen huomio on kohdistuneena toisiin 

asioihin eikä halua joutua häirityksi tai sitten pitää asiaa liian vähäpätöisenä 

herättääkseen suurta huomiota ja uudelleen ärsyttääkseen kiusallista 

vastustajaa. Se on taktiikkaa, joka on keksitty ottamalla laskuissa tarkoin 

huomioon kaikki inhimilliset heikkoudet ja jonka tuloksen täytyy melkein 

matemaattisen varmasti johtaa menestykseen, jollei myöskin vastapuolue opi 

taistelemaan myrkkykaasuja vastaan samoin myrkkykaasujen avulla. Heikoille 

luonteille täytyy sanoa, että tässä on kysymyksessä joko olemassaolo tai tuho. 

Yhtä selväksi selveni minulle nyt myöskin ruumiillisen terrorin merkitys 

yksilöiden ja suurten joukkojen suhteen. Tässäkin on havaittavissa tarkkaan 

ennakolta laskettu psykologinen vaikutus.

Työpaikalla, tehtaissa, kokoushuoneistoissa ja joukkomielenilmaisuissa 

harjoitettu terrori johtaa aina menestykseen, niin kauan kuin ei sitä vastaan 

aseteta toista yhtä suurta terroria. Silloin tuo puolue rupeaa aivan varmasti 

huutamaan apua, kirkumaan poliisia; huolimatta vanhastaan kaikkea esivaltaa 

kohtaan tuntemastaan halveksinnasta se parkuen huutaa tätä avuksi ja useimmissa 

tapauksissa todella saavuttaakin yleisessä sekasorrossa päämääränsä ; nimittäin: 

se löytää kuin löytääkin jonkun korkean virkamiehen, sellaisen naudan, joka 

siinä kaistapäisessä toivossaan, että tällä tavoin ehkä vastaisen varalta pääsee 

hankkiutumaan tuon pelätyn vastustajan kanssa hyviin kirjoihin, tulee mukaan 

auttamaan tuon maailmanruttotaudin vastustajaa tuhoamaan.

Millaisen vaikutuksen sellainen isku tekee suuriin joukkoihin, niin hyvin 

kannattajien kuin vastustajienkin mieliin, sen pystyy arvioimaan ainoastaan se, 

joka tuntee kansan sielun, ei kirjoista, vaan elävästä elämästä. Sillä kun 

saavutettu voitto tuntuu kannattajien joukossa heidän oman asiansa oikeuden 

riemuvoitolta, lyöty vastustaja sen sijaan rupeaa useimmissa tapauksissa 

epäilemään tokko jatketulla vastarinnalla ylipäänsä voi olla onnistumisen 

mahdollisuuksia. Kuta enemmän tulin tuntemaan ennen kaikkea ruumiillisen 

terrorin menettelytapoja, sitä suuremmaksi kasvoi anteeksipyyntöni niitä 

satojatuhansia kohtaan, jotka olivat sen alaisina. Kaikkein hartaimmin saan olla 

silloiselle ahdingonajalleni kiitollinen siitä, että se yksin antoi minulle Oman 

kansani takaisin, että opin erottamaan uhrit viettelijöistä. Tuon ihmisten 

viettelyn ja harhaanjohtamisen aikaansaannoksista ei voi käyttää muuta nimitystä 

kuin uhri. Sillä kun edellä olen yrittänyt piirtää muutamia kuvia noista 

alimmista kansankerroksista, suoraan elävästä elämästä, ne eivät tulisi 

täydellisiä, jollen samalla vakuuttaisi, että sentään noissakin syvyyksissä 

tapasin valopilkkuja: usein aivan harvinaista uhrautuvaisuutta, mitä 

uskollisinta toveruutta, tavatonta tyytyväisyyttä ja ujoa, pidättyvää 

vaatimattomuutta, varsinkin vanhemmista silloisista työläisistä puheen ollen. 

Vaikka sanotut avut jo olivatkin nuoremman polven keskuudesta suurkaupungin 

yleisen vaikutuksenkin johdosta yhä enemmän häviämässä, heidänkin keskuudessaan 

oli sentään useita, joiden vielä perin terve veri vei voiton elämän tympeästä 

alhaisuudesta. 

Kun sitten nuo usein sydämellisen hyvät, kelpo miehet kuitenkin poliittisessa 

toiminnassaan astuivat meidän kansakuntamme verivihollisten riveihin ja olivat 

mukana noita rivejä sulkemassa, se johtui siitä, että he eivät ymmärtäneet 

eivätkä voineet ymmärtää tuon uuden opin alhaisuutta, ettei kukaan muu 

vaivautunut välittämään heistä ja vihdoin siitä, että loppujen lopuksi 

yhteiskunnalliset olot olivat voimakkaammat kuin kaikki muu heissä mahdollisesti 

piilevä vastustustahto. Se hätä, johon he joskus tavalla tai toisella joutuivat, 

ajoi heidät kuitenkin kaikitenkin sosiaalidemokraattien leiriin. Kun nyt 

porvaristo lukemattomia kertoja asettui mitä kömpelöimmällä, mutta samalla mitä 

moraalittomimmalla tavalla vastustamaan jo kaiken ihmisyyden nimessäkin 

oikeutettuja vaatimuksia, useinkaan saavuttamatta tai voimatta odottaakaan 

saavuttavansa sellaisesta asenteesta mitään etua, silloin joutui kaikkein 

kunnollisinkin ammattijärjestöön kuuluva työläinen pakostakin mukaan 

poliittiseen toimintaan. Miljoonat työläiset olivat varmastikin alun alkuaan 

sisimmässään sosiaalidemokraattisen puolueen vihollisia, mutta heidän 

vastustuksensa mursi se usein suorastaan mieletön tapa, miten porvarillisten 

puolueiden taholta asetuttiin vastustamaan jok'ikistä yhteiskunnallisluontoista 

vaatimusta. Se seikka, että kerrassaan ahdasjärkisesti torjuttiin jok'ikinen 

työolojen parannusyritys, kieltäydyttiin hankkimasta koneisiin suojalaitteita, 

evättiin lasten työn käyttökielto samoin kuin naisten huolto edes niinä 

kuukausina, jolloin nämä jo kantoivat tulevaa kansatoveria sydämensä alla, 

auttoi sosiaalidemokratiaa, joka kiitollisena tarttui jokaiseen sellaiseen 

viheliäisen ajatustavan ilmaukseen, ajamaan joukkoja sen nuottaan. Koskaan ei 

poliittinen porvaristomme voi hyvittää, mitä se tässä suhteessa on rikkonut. 

Sillä asettuessaan vastustamaan kaikkia yhteiskunnallisten epäkohtien 

poistamisyrityksiä se kylvi vihaa ja näköjään itse teki oikeutetuksi sen koko 

kansan verivihollisten väitteen, että sosiaalidemokraattinen puolue yksin muka 

ajaa työtätekevän kansan etuja.

Se siis ensi sijassa loi ammattiyhdistysten siveellisen oikeutuksen, sen 

järjestön, joka on kaikkein eniten ajanut vaalikarjaa tuon poliittisen puolueen 

karsinaan. Opintovuosinani Wienissä minun oli, tahtoen tai tahtomattani 

määriteltävä kantani myöskin ammattiyhdistyksiä koskevassa kysymyksessä. Kun 

pidin niitä sosiaalidemokraattisen puolueen erottamattomina osina, ratkaisuni 

oli nopeasti tehty ja ; osui harhaan. Tietenkin hylkäsin ne muitta mutkitta. 

Tässäkin tavattoman tärkeässä kysymyksessä antoi kohtalo itse minulle opetusta. 

Tuloksena oli ensimmäisen tuomioni kumoutuminen. aseman. Se uskoi, nenäkkäästi 

kieltäessään järjenmukaisen kehityksen, voivansa tehdä siitä lopun, mutta 

todellisuudessa se pakotti tämän lähtemään järjettömille urille. Sillä onhan 

mielettömyyttä, että ammattiyhdistysliike muka sinänsä olisi ollut isänmaalle 

vihamielistä, ja lisäksi se ei ole tottakaan. Pikemminkin päinvastoin. Kun 

ammattiyhdistystoiminnan päämääränä on parempien elämänehtojen hankkiminen 

yhteiskuntaluokalle, joka kuuluu kansakunnan tukipylväisiin, ja se toteuttaa 

sen, ei siinä kyllin, ettei se vaikuta isänmaalle tai valtiolle vihamielisesti, 

vaan se vaikuttaa sanan tosimmassa merkityksessä kansallisesti. Se on siten 

apuna luomassa niitä yhteiskunnallisia edellytyksiä, joita vailla ei yleinen 

yhteiskunnallinen kasvatus ole ajateltavissakaan. Sillä on siinä mitä suurimmat 

ansiot, koska se poistamalla yhteiskunnallisia mätähaavoja hävittää sekä 

henkisiä että ruumiillisia sairaudenaiheuttajia ja siten osaltaan edistää 

kansanruumiin yleistä terveyttä.

Kysymys ammattiyhdistysten tarpeellisuudesta on siis todellakin tarpeeton. Niin 

kauan kuin työnantajien joukossa on ihmisiä, joilla on niukalti 

yhteiskunnallista ymmärrystä, jopa sellaisia, joilta puuttuu oikeuden ­ja 

kohtuudentuntoa, on heidän henkilökunnillaan, jotka sentään muodostavat osan 

kansastamme, ei ainoastaan oikeus, vaan velvollisuuskin suojella yhteisön etuja 

jonkun yksityisen voitonhimolta tai järjettömyydeltä; sillä uskollisuuden ja 

vilpittömyyden voimassapito kansanruumiissa on yhtä suuressa määrin kansakunnan 

edun vaatima kuin kansan terveyden säilyttäminen. Molempia puolia uhkaavat 

suuresti arvottomat yrittäjät, jotka eivät tunne itseään kansayhteisön 

jäseniksi. Heidän voitonhimonsa tai häikäilemättömyytensä sanelemista pahoista 

teoista aiheutuu pahoja vaurioita tulevaisuudelle. Sellaisen kehityksen syiden 

poistaminen merkitsee kansakunnan hyödyttämistä, eikä suinkaan päinvastoin. 

Älköön sanottako niin, että onhan jokaisella vapaa valta tehdä

Kaksikymmenvuotiaana olin oppinut erottamaan ammattiyhdistykset työntekijöiden 

yleisten yhteiskunnallisten oikeuksien puolustus- ­sekä parempien elämänehtojen 

hankkimiskeinoina niiden jäsenille, ja toisaalta ammattiyhdistykset puolueen 

aseina valtiollisessa luokkataistelussa.

Se seikka, että sosiaalidemokraatit käsittivät ammattiyhdistysliikkeen 

tavattoman suuren merkityksen, takasi heille tämän aseen ja samalla myöskin 

menestyksen; porvaristolle maksoi se, että siltä puuttui kykyä tätä ymmärtää, 

sen valtiollisen johtopäätökset siitä vääryydestä, jota hänelle todella on 

tapahtunut tai jota luulottelee itselleen tapahtuneen, siis kulkea tietään. Ei! 

Tuo tuollainen on tuulenpieksäntää ja sitä on pidettävä huomion 

harhaanjohtamisyrityksenä. Joko epäsuotuisien, epäyhteiskunnallisten ilmiöiden 

poistaminen on kansakunnan edun mukaista tai ei ole. Jos asianlaita on 

edellisellä tavalla, silloin on käytävä taistelua sellaisin asein, jotka 

tarjoavat menestymisen mahdollisuuksia. Mutta yksityinen työläinen ei koskaan 

kykene pitämään puoliaan suuren työnantajan valtaa vastaan, koska tässä ei voi 

olla kysymys korkeamman oikeuden voitosta ; sillä jos se tunnustettaisiin, ei 

olisi lainkaan taistelua, koska siihen ei olisi mitään aihetta ;, vaan on 

kysymys siitä, kumman voima on suurempi. Muutenhan olemassa oleva oikeudentunto 

jo yksin saattaisi riidan rehellisesti päätökseen, tai, paremminkin sanoen, 

riitaa ei voisi koskaan syntyä. Ei, kun ihmisten epäyhteiskunnallinen tai 

arvoton kohtelu kiihottaa vastarintaan, tuon taistelun voi ratkaista ainoastaan 

väkevämpi, niin kauan kuin ei ole asetettu erikoisia oikeusviranomaisia noita 

epäkohtia poistamaan. Siitä johtuu luonnostaan, että yksityistä, joka edustaa 

yrittäjän keskitettyä voimaa, vastaan voi esiintyä vain koko työläisten Joukkoa 

edustava yksityishenkilö, jottei näiden olisi heti alussa pakko luopua voiton 

mahdollisuudesta.

Siten ammattijärjestö saattaa johtaa yhteiskunnallisen ajatuksen voimistumiseen 

tämän ajatuksen päästessä käytännöllisesti vaikuttamaan jokapäiväisessä elämässä 

ja siten niiden ärsytyksen syiden poistamiseen, jotka yhä uudelleen aiheuttavat 

tyytymättömyyttä ja valituksia. ; Ettei asia ole näin, on suurelta osalta niiden 

syytä, jotka osasivat asettaa esteitä yhteiskunnallisten epäkohtien 

korjaamiselle laeilla tai ehkäisivät sen valtiollisella vaikutusvallallaan. Sitä 

mukaa kuin poliittiselta porvaristolta puuttui kykyä ymmärtää ammattijärjestön 

merkitystä tai pikemminkin halua ymmärtää sitä, ja tämä porvaristo asettui sitä 

vastustamaan, otti sosiaalidemokratia tuon riidanalaisen liikkeen hoiviinsa. 

Kaukonäköisesti se tällöin loi itselleen lujan perustan, joka monet kerrat 

ratkaisevissa, vaarallisissa tilanteissa kesti koetuksen viimeisenä 

varustuksena. Totta kyllä sen sisäinen tarkoitus silloin vähitellen syrjäytyi 

tehdäkseen tilaa uusille päämäärille. Sosiaalidemokratian mieleen ei koskaan ole 

juolahtanut säilyttää valtaamansa ammattiyhdistysliikkeen alkuperäistä tehtävää. 

Ei, sellainen ei ole ollut ollenkaan tarkoitus. Muutaman vuosikymmenen kuluessa 

oli sosiaalidemokratian taitava käsi muuttanut sen. yhteiskunnallisten 

ihmisoikeuksien puolustuksen apukeinosta kansallisen talouselämän tuhoamisen 

välikappaleeksi. Työläisten edut eivät siinä saaneet olla vähimpänäkään esteenä. 

Sillä poliittisessakin suhteessa sallii taloudellisten pakkokeinojen käyttö joka 

aika harjoittaa kiristystä, mikäli vain toisella puolen on tarpeeksi 

tunnottomuutta ja toisella puolella taasen riittämiin typerää, lammasmaista 

kärsivällisyyttä. Tätä nykyä on olemassa molempiakin.

Jo viime vuosisadantaitteessa oli ammattiyhdistysliike aikoja sitten lakannut 

palvelemasta varhaisempia tarkoitusperiään. Vuodesta vuoteen se oli yhä pahemmin 

joutunut sosiaalidemokraattisen politiikan taikakehään, niin että sitä lopuksi 

on käytetty vain junttana luokkataistelussa. Sen oli määrä alituiseen iskemällä 

saada koko vaivalloisesti rakennettu talousrakenne romahtamaan kasaan, jotta 

valtiorakenteelle voitaisiin helpommin aiheuttaa sama kohtalo, kun sen 

taloudelliset perusmuurit olisi saatu hävitetyksi. Tällöin oli yhä vähemmän 

puhetta työväestön kaikkien todellisten tarpeiden valvomisesta, kunnes 

poliittinen viisaus lopulta harkitsi, ettei ollut ylipäänsä enää lainkaan 

toivottavaa korostaa laajojen kansankerrosten yhteiskunnallista, saati 

sivistyksellistä hätää, koska muuten oli tarjona se vaara, että kun nuo toiveet 

olisi tyydytetty, kansa ei enää sallisi itseään iät kaiket käyttää tahdottomana 

hyökkäysjoukkona. Sellaisen kehityksen aavisteleva vainuaminen pelästytti 

luokkataistelun johtajat niin pahanpäiväisesti, että he lopulta muitta mutkitta 

hylkäsivät jokaisen siunauksellisen edistysaskelen, jopa asettuivat mitä 

päättävimmin sitä vastustamaan. Heidän ei kuitenkaan tarvinnut pelätä joutuvansa 

perustelemaan näköjään käsittämätöntä menettelyään. Kun aina vain kiristettiin 

vaatimuksia yhä korkeammalle, niiden toteuttamismahdollisuus näytti niin vähältä 

ja merkityksettömältä, että aina ja kaikkina aikoina saattoi suurille joukoille 

uskotella, että oli muka kysymyksessä pelkästään pirullinen yritys heikentää 

kovin halpahintaisella tavalla työläisten iskuvoimaa tai jos mahdollista 

lamauttaa se kokonaan tyydyttämällä heidän pyhimpiä oikeuksiaan naurettavan 

pienessä määrin. Kun otetaan huomioon laajojen kansankerrosten heikko 

ajatuskyky, ei voi moisten väitteiden menestymistä ihmetellä.

Porvarillisessa leirissä oltiin tyrmistyneitä sosiaalidemokraattien taktiikan 

ilmeisen valheellisuuden johdosta mutta silti ei kuitenkaan siitä tehty 

vähäisimpiäkään johtopäätöksiä ojennusnuoraksi omalle toiminnalle. Juuri sen 

seikan, että sosiaalidemokratia pelkäsi kaikkea työväestön kohottamista 

siihenastisen sivistyksellisen  ja yhteiskunnallisen kurjuutensa syvyydestä, 

olisi toki pitänyt johtaa mitä suurimpiin ponnistuksiin tähän suuntaan, niin 

että vähän kerrassaan olisi saatu väännetyksi luokkataistelun edustajilta ase 

kädestä. Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Sen sijaan, että olisi itse 

ruvettu hyökkäämään ja vallattu vastapuolen asemat, annettiin tämän asettaa 

heidät, porvarilliset, seinää vasten, kunnes vihdoin turvauduttiin aivan 

riittämättömiin hätäkeinoihin, jotka jäivät tehottomiksi, koska tulivat liian 

myöhään, ja jotka oli helppo torjua, koska ne olivat niin merkityksettömiä. 

Todellisuudessa siten kaikki pysyi ennallaan, tyytymättömyys vain. oli suurempi 

kuin ennen konsanaan. Jo silloin kohosi riippumaton ammattiyhdistys uhkaavana 

ukkospilvenä valtiollisen taivaanrannan ja yksityisten kansalaisten olemassaolon 

yllä. Se oli eräs noita peloittavia terrorivälineitä kansallisen talouselämän 

varmuuden ja riippumattomuuden, valtion lujuuden ja yksilön vapauden menoksi. 

Juuri se erikoisesti teki demokratian käsitteen vastenmielisen naurettavaksi 

tyhjäksi lauseparreksi, se häpäisi vapauden ja pilkkasi kuolemattomasti 

veljeyttä lauseella: ’Jollet halua olla meidän toverimme, me iskemme kallosi 

mäsäksi.’. Sellaiseksi minä tuon ihmiskunnan ystävän havaitsin. Vuosien 

vieriessä mielipiteeni siitä avartui ja syventyi, mutta minun ei tarvinnut sitä 

koskaan muuttaa.

Kuta syvemmin pääsin perehtymään sosiaalidemokratian ulkonaiseen olemukseen, 

sitä kiihkeämmäksi kasvoi halu käsittää tuon opin ydin. Tässä suhteessa ei 

virallisesta puoluekirjallisuudesta voinut olla paljoakaan apua. Sen väitteet ja 

todistukset ovat, sikäli kuin on puhe taloudellisista kysymyksistä, 

paikkansapitämättömiä; sikäli kuin se käsittelee valtiollisia päämääriä, se 

valehtelee. Sen lisäksi tuntui sen uudempi rääväsuinen ilmaisu; ja esitystapa 

minusta erikoisen vastenmieliseltä. Käyttämällä suunnattomat määrät sisällöltään 

hämäriä ja merkitykseltään käsittämättömiä sanoja niissä kyhätään lauseita, 

jotka pyrkivät olemaan yhtä henkeviä kuin ne todellisuudessa ovat tolkuttomia. 

Ainoastaan suurkaupunkiemme rappeutuneet boheemityypit mahtavat tuntea olonsa 

miellyttäväksi ja kotoiseksi tuossa järjen sokkelorakennuksessa ja penkoa 

’sisäisiä elämyksiä’ tuon kirjallisen dadaismin lannasta, tukenaan meidän 

kansamme erään osan aivan sananparreksi muuttunut vaatimattomuus, se kun aina 

vainuaa sitä syvällisempää viisautta sellaisessa, mitä se itse ei pysty 

ymmärtämään.  Mutta kun sitten punnitsin keskenään tämän opin teoreettisia 

valheellisuuksia ja mielettömyyksiä sekä sen ilmenemistä todellisuudessa, sain 

vähän kerrassaan selvän kuvan sen sisäisistä tarkoituksista. Sellaisina hetkinä 

mieleni valtasivat pelokkaat aavistukset ja julma pelko. Näin silloin edessäni 

opin, joka oli rakentunut itsekkyydestä ja vihasta, joka matemaattisten lakien 

mukaan voi johtaa voittoon, mutta samalla pakosta tuhoaa ihmiskunnan. Olinhan 

sillä välin oppinut käsittämään tämän hävityksen opin ja erään kansan olemuksen 

välisen yhteyden, jonka todellinen olemus oli siihen saakka ollut minulle 

melkein tuntematon. Vasta juutalaisuuden tuntemus yksin tarjoaa avaimen 

sosiaalidemokratian salaisten ja niin ollen todellisten tarkoitusperien 

tuntemiseen. Joka tuntee tuon kansan, sen silmistä putoavat tuon puolueen 

päämääriä ja tarkoituksia kaihtavat pettävät verhot, ja tyhjien 

yhteiskunnallisten iskulauseiden usvasta ja huuruista paljastuvat marxilaisuuden 

irvistelevät kasvot.

Minun on nyt enää vaikea, melkeinpä mahdoton sanoa, mil­loin ’juutalainen’ ;sana 

ensi kerran herätti mielessäni erikoisia ajatuksia. Isänkodissa en muista isän 

elinaikana ylipäänsä koko sanaa kuulleenikaan. Luulen kyllä, että vanha herra 

olisi pitänyt sitä ihmistä sivistyksellisesti takapajulla olevana, joka olisi 

tuota nimitystä erikoisesti korostanut. Hän oli elämänsä var­rella vähän 

kerrassaan päätynyt enemmän tai vähemmän maailmankansalaisen katsantokantoihin, 

jotka eivät olleet ainoastaan säilyneet hänen mitä jyrkimmästä kansallisesta 

mielialastaan huolimatta, vaan olivat antaneet tartuntaansa minuunkin. En vielä 

koulussakaan saanut lainkaan aihetta muuttaa isältä perimääni kuvaa. 

Reaalikoulussa jouduin kyllä yhteen juutalaispojan kanssa, johon me kaikki muut 

suhtauduimme varovasti, mutta kuitenkin vain sen vuoksi, että erinäisistä omista 

kokemuksistamme viisastuneina emme voineet täysin luottaa hänen 

vaiteliaisuuteensa; emme minä enempää kuin kukaan muukaan tulleet ajatelleeksi  

sen johdosta mitään erikoista. Vasta neljän ;, viidentoista vanhana kuulin 

juutalainen ;sanaa usein mainittavan osittain valtiollisten keskustelujen 

yhteydessä. Tunsin sitä kohtaan eräänlaista vastenmielisyyttä enkä voinut torjua 

epämieluisaa tunnetta, joka mieleni aina valtasi, kun minun kuulteni käytiin 

uskontunnustusta koskevia väittelyjä. Mutta sen kummemmaksi en kysymystä silloin 

käsittänyt. Linzissä oli juutalaisia vain aivan vähän. Ja vuosisatojen mittaan 

heidän ulkoasunsa oli muuttunut eurooppalaiseksi ja ihmismäiseksi; niin, pidin 

heitä jopa saksalaisina. En ollut vielä selvillä moisen kuvitelman 

mielettömyydestä, koska pidin heidän vierasta uskontunnustustaan ainoana 

erottavana tuntomerkkinä. kun luulin heitä vainottavan siitä syystä, heistä 

kuulemieni epäsuotuisien huomautusten johdosta tuntemani harmi ja suuttumus 

kasvoi väliin melkein inhoksi.

Suunnitelmallisen juutalaisvastaisen liikkeen olemassaoloa en vielä ylipäänsä 

ollenkaan aavistanutkaan. Sitten jouduin. Wieniin. Rakennustaiteen alalla 

kokemieni monien valtavien vaikutelmien lumoissa ja oman kovan kohtaloni 

raskaana painaessa en alkuaikoina joutanut lainkaan huomaamaan 

jättiläiskaupungin sisäisiä kansankerrostumia. Siitä huolimatta, että Wienin 

kahden miljoonan asukkaan joukossa jo siihen aikaan oli lähes kaksisataatuhatta 

juutalaista, en nähnyt heitä. Silmäni ja mieleni eivät ensi viikkoina mitenkään 

jaksaneet imeä itseensä ja käsittää kaikkia tulvimalla tulvivia arvoja ja 

ajatuksia. Vasta päästessäni vähän kerrassaan taas rauhoittumaan ja alkuaikojen 

sekavan kuvan alkaessa selvetä katselin tarkasti ympärilleni uudessa 

maailmassani ja havaitsin nyt juutalaiskysymyksenkin. En tahdo väittää 

joutuneeni tuntemaan juutalaisia mielestäni suinkaan miellyttävällä tavalla. Yhä 

vielä pidin heitä ainoastaan toiseen uskontokuntaan kuuluvina, ja siksi 

inhimillisestä suvaitsevaisuudesta johtuen tässäkin tapauksessa suhtauduin 

vieroen uskontoa vastaan käytyyn taisteluun. Niinpä mielestäni oli se sävy, joka 

oli vallitsevana varsinkin juutalaisvastaisissa Wienin lehdissä, suuren kansan 

kulttuuriperinteiden arvoa alentava. Mieltäni masensi erinäisten keskiajan 

tapahtumien muisto, joiden en olisi kernaasti suonut uusiutuvan. Koska 

asianomaisia lehtiä ei yleensä pidetty kovinkaan merkitsevinä ; mistä se johtui, 

sitä en itse siihen aikaan tarkoin tiennyt ; pidin niitä pikemminkin karvaan 

kateuden tuotteina kuin periaatteellisen, vaikkakin väärän katsantokannan 

aikaansaannoksina. Tätä käsitystäni yhä lujitti se mielestäni verrattomasti 

arvokkaampi sävy ja muoto, jossa todella suuret sanomalehdet vastasivat kaikkiin 

noihin hyökkäyksiin, mikäli eivät, mikä minusta tuntui vieläkin suurempaa 

tunnustusta ansaitsevalta, jättäneet niitä kokonaan mainitsematta ja 

yksinkertaisesti tappaneet vaitiololla.

Luin uutterasti ns. maailmanlehdistöä (’Neue Freie Presse’, ’Wiener Tageblatt’ 

ym.) ja ihmettelin aineiston runsautta, mitä niissä lukijoille tarjottiin, 

samoin kuin niiden esitystavan tasapuolisuutta yksityiskohdissa. Annoin suuren 

arvon niiden ylväälle sävylle, korkealentoisesta tyylistä vain en väliin oikein 

pitänyt, jopa se tuntui suorastaan kiusalliseltakin. Mutta ehkäpä sellainen 

johtui tämän maailmankaupungin elämän vauhdista. Pitäessäni siihen aikaan Wieniä 

maailmankaupunkina arvelin voivani käyttää puolustuksena tätä omaa keksimääni 

selitystä. Mutta yksi seikka vaikutti yhä uudelleen tympäisevästi, nimittäin se, 

että tuo samainen lehdistö niin arvottomalla tavalla liehakoi ja mielisteli 

hovia. Tuskin keisarinlinnassa Hofburgissa sattui pienintäkään tapausta, ettei 

sitä olisi heti kerrottu lukijoille joko ihastuneen innostuksen tai valittavan 

tyrmistyksen sävyssä; tuollainen touhu, varsinkin kun oli kysymyksessä itse 

kaikkien aikojen viisain hallitsija jo melkein muistutti koirasmetson houkutusta 

soitimella.  Minusta tuo tuollainen tuntui teennäiseltä. Vapaamieliseen 

demokratiaan tarttui silloin mielestäni tahra.

Tuo hovin. kosiskelu ja vielä niin siivottomissa muodoissa oli samaa kuin 

kansakunnan arvon alttiiksi paneminen. Se oli ensimmäinen varjo, joka sumensi 

henkistä suhdettani suuriin Wienin lehtiin. Samoin kuin jo aina ennenkin 

seurasin nytkin Wienissä olles­sani kaikkia Saksan tapahtumia kiihkeän 

innokkaasti, samantekevää, olipa kysymys valtiollisista tai sivistyksellisistä 

kysymyksistä. Tuntien ylpeää ihailua vertasin Saksan keisarikunnan nousua 

Itävallan valtion riutumiseen ja heikentymiseen. Mutta joskin Saksan 

ulkopoliittiset tapahtumat enimmäkseen herättivät sekoittumatonta iloa, sen 

sijaan kaikkea muuta kuin ilahduttavat sisäpoliittiset olosuhteet aiheuttivat 

useinkin syvää huolestumista. Se taistelu, jota siihen aikaan käytiin keisari 

Vilhelm II:ta vastaan, ei silloin saavuttanut hyväksymistäni. En pitänyt häntä 

yksistään Saksan keisarina, vaan ensi sijassa Saksan laivaston luojana. 

Puheenpitokiellot, jotka valtiopäivät sanelivat keisarille, suututtivat minua 

aina tavattomasti siitä syystä, että ne olivat lähtöisin sellaisesta paikasta, 

jolla minun käsittääkseni ei ollut ensinkään sellaiseen aihetta, koska nuo 

parlamenttihanhet yhtenä ainoana istuntokautena puhuivat yhdessä enemmän 

palturia kuin kokonaisen keisarihuoneen onnistuisi puhua vuosisatojen kuluessa, 

kaikkein heikoimmatkin edustajat mukaan luettuina.

Mieltäni kuohutti, että keisarinkruunun haltija saattoi semmoisessa valtiossa, 

jossa mikä tahansa puolipöhkö ei ainoastaan saanut käyttää puheenvuoroja 

hallitsijaa arvostellakseen, vaan vielä lainsäätäjänä päästettiin kansakunnan 

kimppuun, saada ojennuksia ja nuhteita kaikkien aikojen latteimmalta 

lorulaitokselta. Mutta vielä pahemmin minua närkästytti, kun sama Wienin 

lehdistö, joka kaikkein nöyrimmästi kumarteli kaikkein vähäpätöisimmällekin 

hovirakille ja oli aivan tuohkeissaan, jos tämä suvaitsi heilauttaa häntäänsä, 

nyt teeskennellen huolestunutta ilmettä, mutta minun käsitykseni mukaan huonosti 

salaten pahansuopuutensa, esitti epäilyksiään Saksan keisarin suhteen. Lehdistö 

ei tietenkään mitenkään halunnut sekaantua Saksan valtion sisäisiin oloihin ; ei 

toki, taivas varjelkoon! -, mutta kun näin ystävällisesti painettiin sormi 

kipeään kohtaan, täytettiin yhtä suuressa määrin keskinäisen Liiton asettama 

velvollisuus kuin myöskin noudatettiin sanomalehdistölle asetettavaa 

totuudenvaatimusta, jne. Ja nyt tuo sormi sitten penkoi haavaa oikein sydämen 

halusta. Sellaisissa tapauksissa veri syöksähti päähäni. Se seikka sai minut 

vähän kerrassaan suhtautumaan suuriin sanomalehtiin hieman varovammin. Kerran 

minun täytyi tunnustaa, että juutalaisvastaisista lehdistä eräs, ’Deutsches 

Volksblatt’, menetteli sellaisessa tapauksessa siivommin.

Se vielä kävi hermoilleni, miten todella vastenmielistä Ranskan ;palvontaa 

suuret sanomalehdet jo siihen aikaan harjoittivat. Täytyi melkein hävetä, että 

oli saksalainen, kun joutui näkemään moisia tuon suuren kulttuurikansan 

ylistykseksi viritettyjä äiteliä ylistyslauluja. Tuollainen viheliäinen 

ranskalaisten liehakointi pakotti minut monet kerrat paiskaamaan mokoman 

’maailman –sanomalehden’ kädestäni. Nykyisin otin useinkin silmäiltäväkseni 

’Volksblattin’ joka kylläkin tuntui paljon pienemmältä, mutta noissa asioissa 

sentään koko joukon siivommalta. En hyväksynyt lehden kirpeää 

juutalaisvihollista sävyä, mutta loin silloin tällöin sen kannan perusteluja, 

jotka jonkin verran antoivat ajattelemisen aihetta. Joka tapauksessa tulin 

tällöin vähitellen tuntemaan sen miehen ja sen liikkeen, joka tuona ajankohtana 

määräsi Wienin kohtalot: tulin tuntemaan tohtori Karl Luegerin ja 

kristillissosiaalisen puolueen. Wieniin tullessani suhtauduin molempiin 

vihamielisesti. Sekä mies että liike olivat mielestäni taantumuksellisia Yleisen 

oikeudentunnon nimessä minun täytyi kuitenkin muuttaa tuota arvosteluani sitä 

mukaa kuin sain tilaisuutta tutustua mieheen ja hänen työhönsä; ja vähitellen 

kasvoi oikeudenmukainen arvostelu peittelemättömäksi ihailuksi. Nyt pidän tuota 

miestä vielä suuremmassa määrin kuin ennen mahtavimpana saksalaisena 

pormestarina, mitä kuunaan on ollut. Kuinka monet varhaisemmat katsantokantani 

kumoutuivatkaan, kun asenteeni kristillis;sosiaaliseen liikkeeseen muuttui niin 

perin pohjin! Kun siten myöskin mielipiteeni juutalaisvastaisen liikkeen suhteen 

hitaasti  joutuivat ajan vaihteluiden alaisiksi, se oli varmaankin ylipäänsä 

vaikein asenteenmuutokseni. Se on minulle maksanut kaikkein useimmat sisäiset 

sielulliset taistelut, ja vasta kamppailun jatkuttua kuukausikaupalla järjen ja 

tunteen kesken voitto alkoi kallistua järjen puolelle. Kahta vuotta myöhemmin 

oli tunne seurannut järjen jäljessä pysyäkseen siitä lähtien sen uskollisimpana 

vartijana ja varoittavana äänenä.

Kesken tämän sielullisen kasvatuksen ja kylmän järjen välisen katkeran 

kamppailun oli Wienin kaduilla tarjona oleva havainto opetus tehnyt minulle 

korvaamattomia palveluksia. Koitti aika, jolloin en enää, niin kuin ensi alussa, 

kävellyt tuossa mahtavassa kaupungissa silmät ummessa, vaan katselin avoimin 

silmin rakennusten ohella ihmisiäkin. Kuljeskellessani siten kerran kaupungin, 

sisäosissa yhdytin äkkiä merkillisen näköisen ilmestyksen, jolla oli pitkä 

kauhtana ja mustat kiharat. Onkohan tuokin juutalainen? Se oli ensimmäinen 

ajatukseni. Tuonnäköisiä eivät juutalaiset ikinä olleet Linzissä. Tarkkasin 

miestä salavihkaa ja varovasti, mutta kuta kauemmin tuijotin noihin outoihin 

kasvoihin ja tarkkasin niitä tutkien piirre piirteeltä, sitä enemmän tuo 

ensimmäinen kysymys muuttuikin aivoissani toiseksi: Onko tuokin saksalainen?

Niin kuin aina vastaavanlaisissa tapauksissa rupesin nyt yrittämään kumota 

epäilyksiäni lukemalla kirjoja. Ostin muutamalla lantilla ensi kerran elämässäni 

juutalaisvastaisia lentolehtisiä. Ne vain valitettavasti lähtivät kaikki siitä 

käsityksestä, että lukija jo periaatteessa oli jossakin määrin 

juutalaiskysymyksestä perillä tai sen jo käsitti. Lisäksi vielä niiden sävy oli 

suurimmaksi osaksi sellainen, että mielessäni uudelleen heräsi epäilyksiä niiden 

väitteiden osittain perin lattean ja tavattoman epätieteellisen todistelun 

vuoksi. Siten jouduin jälleen epätietoisuuden valtaan viikoiksi, jopa kerran 

moneksi kuukaudeksi. Asia tuntui minusta niin hirvittävältä, syytökset niin 

kohtuuttomilta, että kävin taaskin araksi ja epävarmaksi, kun mieltä kiusasi 

pelko, että saatoin tehdä vääryyttä.

En kyllä itsekään enää hevin voinut epäillä, etteikö tässä ollut kysymys 

jostakin muusta kuin saksalaisista, jotka kuuluivat erikoiseen 

uskontunnustukseen, vaan erikoisesta kansasta; sillä siitä lähtien, kun olin 

alkanut askarrella tämän kysymyksen kimpussa ja tullut kiinnittäneeksi huomiota 

juutalaisiin, Wien näyttäytyi toisenlaisessa valossa kuin sitä ennen. Missä 

ikinä liikuinkaan tai seisoin, näin nyt juutalaisia, ja kuta enemmän heitä näin, 

sitä jyrkemmin he minun nähdäkseni erosivat toisista ihmisistä. Varsinkin 

kaupungin sisäosissa ja Tonavan kanavan pohjoisenpuoleisissa piirikunnissa 

vilisi väkeä, jolla ei ollut mitään yhtäläisyyttä Saksan kansan kanssa. Mutta 

jos olisinkin vielä epäillyt, horjunnastani teki kerta kaikkiaan lopun noiden 

juutalaisten erään osan oma asennoituminen. Heidän keskuudessaan toimiva suuri 

liike, jolla Wienissä oli varsin paljon kannatusta, vaati mitä tiukimmin 

juutalaisten kansallisen erikoisluonteen korostamista: se liike oli sionismi. 

Näytti kyllä siltä, että ainoastaan osa juutalaisista hyväksyi tuon 

asennoitumisen, suuren enemmistön asettuessa sen suhteen tuomitsevalle, jopa 

sisäisesti hylkäävälle kannalle. Mutta kun tutustui asiaan lähemmin, tuo 

ulkonainen leima hajosi puhtaiden tarkoituksenmukaisuussyiden sanelemien 

verukkeiden, jottei sanoisi suorastaan valheiden inhottavaksi huuruksi. Sillä 

ns. vapaamielisesti ajattelevat juutalaiset eivät sanoutuneet irti sionisteista 

ei;juutalaisina, vaan ainoastaan sellaisina juutalaisina, jotka tunnustivat 

juutalaisuutensa epäkäytännöllisen, jopa mahdollisesti vaarallisen avoimesti. 

Heidän sisäistä yhteenkuuluvaisuuttaan se seikka ei millään tavoin muuttanut. 

Tuo näennäinen sionististen ja vapaamielisten juutalaisten välinen taistelu 

alkoi jo lyhyessä ajassa tympäistä mieltäni; sillä se oli kauttaaltaan 

teeskenneltyä ja näin ollen valheellista eikä siis lainkaan sopinut tuon kansan 

väitettyyn muka korkeaan siveelliseen tasoon ja puhtauteen. Ylipäänsä tuon 

kansan siveellinen ja muu puhtaus oli asia sinänsä. Etteivät nuo ihmiset olleet 

ainakaan vedensuosijoita, sen näki jo heidän ulkonaisesta olemuksestaan, 

valitettavasti hyvin usein vaikka silmät ummessakin. Useinkin myöhempinä aikoina 

pyrki noiden kaapuniekkojen haju etomaan mieltäni. Lisäksi vielä epäsiisti asu 

ja kaikkea muuta kuin sankarimainen olemus.

Tuo tuollainen ei voinut enää olla kovin viehättävää; mutta kerrassaan 

vastenmielisiksi he pakostakin muuttuivat, kun heidän ruumiillisen 

epäsiisteytensä lisäksi yht'äkkiä huomasi tuon valitun kansan siveelliset 

lokatahrat. Mikään ei ollut lyhyessä ajassa antanut minulle niin paljon 

ajattelemisen aihetta kuin vähitellen varmistuva käsitykseni juutalaisten 

toiminnan laadusta erinäisillä aloilla. Oliko olemassa mitään sellaista 

likaisuutta tai hävyttömyyttä muodossa missä tahansa, varsinkaan 

kulttuurielämässä, missä ei olisi ollut ainakin yksi juutalainen mukana? Kun 

vain varovasti puhkaisi tuollaisen mätäpaiseen, löysi sen sisästä – niin kuin 

madon mätänevästä ruumiista ; usein äkkiä valoon joutuessaan häikäistyneen pikku 

juutalaisen. 

Käsitykseni mukaan oli juutalaisille erikoisen raskauttavaa, kun tulin tuntemaan 

heidän toimintansa sanomalehdistössä, taiteen, kirjallisuuden ja teatterin 

alalla. Siellä oli kaikista intoilevista vakuutteluista hyötyä hyvin vähän tai 

ei laisinkaan. Riitti, kun vain katseli ensimmäistä tielle osuvaa 

ilmoituspylvästä, tutki siinä kehuttujen hirvittävien elokuva; ja 

teatteritöherrysten henkisiä isiä, niin jo kovettui pitkäksi aikaa. Tuo oli 

ruttoa, henkistä ruttotautia, pahempaa kuin muinoinen mustasurma, jota niissä 

kansaan tartutettiin. Ja millaisia määriä tuota myrkkyä valmistettiinkaan ja 

levitettiin! Selvä asia: kuta alhaisempi tuollaisen taidetehtailijan henkinen ja 

siveellinen taso, sitä rajattomampi hänen tuotteliaisuutensa, kunnes tuollainen 

lurjus jo syytää kuin viskuukone törkyään muulle ihmiskunnalle vasten naamaa. Ja 

ajateltakoon vielä heidän rajatonta paljouttaan, että luonto jokaista Goethen 

mittaista miestä kohti helposti asettaa aikalaisten niskoille kymmenentuhatta 

tuollaista roskan tuhertajaa, jotka sitten kaikkein pahimmanlaatuisten 

basillinkuljettajien tavoin myrkyttävät sielut.

Oli hirveää, mutta samalla sitä oli mahdoton olla huomaamatta, että nimenomaan 

juutalaisia luonto tuntui ylen suuressa määrin valinneen tuohon häpeälliseen 

tarkoitukseen. Siitäkö oli etsittävä syytä siihen, että he olivat valittu kansa? 

Aloin silloin huolellisesti tutkia kaikkien noiden julkisen taide elämän 

siivottomien tuotteiden luojien nimiä. Tulokset muodostuivat yhä pahemmiksi 

siihenastiselle juutalaisiin suhtautumiselleni. Vaikka tunne pyrkikin tuhannet 

kerrat asettumaan vastarintaan, järjen ja ymmärryksen täytyi tehdä 

johtopäätöksensä. Sitä tosiseikkaa, että yhdeksän kymmenesosaa kaikesta 

kirjallisesta saastasta, taiteellisesta roskasta ja. teatterien 

tylsämielisyydestä täytyi panna sellaisen kansan tilille, joka tuskin muodosti 

sadasosaa maan koko asukasluvusta, ei yksinkertaisesti käynyt kieltäminen; 

asianlaita oli kuin olikin sillä tavalla.  Aloin nyt tarkastella rakasta 

’maailmansanomalehdistöänikin’ näistä näkökulmista. Mutta kuta perusteellisemmin 

käytin koetinta, sitä enemmän kutistui entisen ihailuni kohde kokoon. Tyyli kävi 

yhä sietämättömämmäksi, sisällys täytyi hylätä perin pinnallisena ja latteana, 

esityksen tasapuolisuus tuntui pikemminkin valheelta kuin rehelliseltä 

totuudelta; mutta kirjoittajat olivat ; juutalaisia. Tuhannet seikat, joita 

aikaisemmin tuskin olin nähnytkään, pistivät nyt huomion arvoisina silmääni, 

toiset taas, jotka jo ennen olivat antaneet miettimisen aihetta, opin 

käsittämään ja ymmärtämään  Tuon sanomalehdistön vapaamielisyyden näin nyt 

uudessa valossa sen ylväs sävy vastatessaan hyökkäyksiin samoin kuin niiden 

tappaminen vaitiololla paljastui nyt minulle yhtä viisaaksi kuin alhaiseksikin 

temppuiluksi; sen säteilevästi kirjoitetut teatteriarvostelut koskivat aina 

juutalaisia kirjailijoita, eikä sen hylkäystuomio kohdannut koskaan ketään muita 

kuin saksalaisia. Sen hiljainen pistosanojen kohdistaminen keisari Vilhelm 

II:een ilmaisi väsymättömyydellään järjestelmällisyyden, aivan samoin kuin 

ranskalaisen kulttuurin ja sivilisaation suosittelu. Novellien köykäinen 

sisällys muuttui nyt säädyttömyydeksi, ja kielestä kuulin vieraan kansan äänen; 

mutta kaiken tarkoitus oli niin ilmeisesti saksalaisuutta vahingoittava, että 

sen täytyi olla tarkoituksellista.

Mutta kenelle siitä oli etua? Oliko tämä kaikki tyynni pelkkä sattuma? Siten 

kävin vähitellen epävarmaksi. Mutta kehitystä joudutti se seikka, että pääsin 

perille erinäisistä muista ilmiöistä. Sellainen oli se yleinen käsitys 

moraalista ja hyvistä tavoista, jollaista suuren osan juutalaisista saattoi 

nähdä aivan avoimesti ilmaisevan ja toteuttavan käytännössä. Tässä suhteessa 

tarjosi taaskin katu monesti todella ilkeää havainto-opetusta. Juutalaisten 

suhtautumista prostituutioon ja vielä enemmän valkoiseen orjakauppaan saattoi 

Wienissä tutkia ehkä paremmin kuin ainoassakaan muussa Länsi;Euroopan 

kaupungissa, Etelä;Ranskan satamapaikkoja ehkä lukuun ottamatta. Jos iltaisin 

käyskenteli Leopoldstadtin kaduilla ja kujilla, joutui joka askelella ;tahtoipa 

tai olipa tahtomatta ; näkemään sellaisia tapauksia, jotka olivat pysyneet 

piilossa suurimmalta osalta Saksan kansaa, kunnes sota soi itärintaman 

taistelijoille tilaisuuden nähdä samantapaista, tai pikemminkin pakotti heidät 

sellaista näkemään. Kun ensi kerran näin juutalaisen sillä tavalla yhtä 

jääkylmänä kuin häpeämättömän tarmokkaana tuon suurkaupungin kuonalla käydyn 

kuohuttavan, paheellisen liiketoiminnan johtajana, kylmä väristys karsi 

selkäpiitäni. Mutta sitten leimahti suuttumus ilmi tuleen.

Nyt en enää vetäytynyt syrjään juutalaiskysymyksen pohdinnasta, ei, nyt sitä 

halusin. Oppiessani siten etsimään juutalaista kaikilta sivistys; ja 

taide;elämän aloilta yhdytin hänet yht'äkkiä sellaiselta paikalta, missä olisin 

häntä kaikkein vähimmin odottanut. Kun havaitsin juutalaiset sosiaalidemokratian 

johtajiksi, silmistäni alkoivat pudota kuin suomukset. Pitkällinen sisäinen 

sielullinen taistelu saavutti silloin loppupäätöksensä. Jo jokapäiväisessä 

kosketuksessa työtovereitteni kanssa pisti silmääni heidän hämmästyttävä 

muuttautumiskykynsä, miten he osasivat asettua samassa kysymyksessä eri 

kannalle, väliin muutaman päivän, joskus jopa muutaman tunninkin aikana. Minun 

oli vaikea ymmärtää, kuinka miehet, joilla heidän kanssaan kahden puhellessa 

aina oli järkevät käsitykset ja katsantotavat, äkkiä menettivät ne, niin pian 

kuin joutuivat suurten joukkojen taikapiiriin. Siinä oli usein vähällä joutua 

epätoivoon. Kun olin tuntikaupalla puhunut ja vakuuttanut ja jo olin varma 

siitä, että tällä kertaa olin vihdoin saanut jään murretuksi tai jonkin 

mielettömyyden hälvennetyksi ja mielessäni jo sydämestäni iloitsin 

menestyksestäni, minun täytyikin suureksi surukseni seuraavana päivänä aloittaa 

uudelleen alusta; kaikki tyynni oli ollut turhaa. Kuin ikuisesti liikkuva 

heiluri näytti noiden miesten mielettömyys yhä uudelleen heilahtavan takaisin. 

Saatoin sentään ymmärtää kaiken: he olivat tyytymättömiä osaansa, kirosivat 

kohtaloa, joka usein kolhi heitä kovasti; he vihasivat yrittäjiä, jotka heistä 

tuntuivat tuon kohtalon sydämettömiltä ryöstövoudeilta; että he osoittivat 

mieltään elintarvikkeiden hintoja vastaan ja liikkuivat kulkueina pitkin katuja 

antaakseen pontta vaatimuksilleen, tuon kaiken saattoi, kun ei ottanut järkeä 

huomioon, ainakin vielä ymmärtää. Mutta käsittämätöntä oli ja sellaisena 

pakostakin pysyi se rajaton viha, jonka he kohdistivat omaan kansallisuuteensa, 

miten he pilkkasivat sen suuruutta, heittivät likaa sen historiaan ja raastoivat 

suuret miehet kadun lokaan.

Tuo taistelu omaa luonnetta, omaa kotipaikkaa, omaa kotimaata vastaan oli yhtä 

mieletöntä kuin käsittämätöntäkin. Se oli luonnotonta. Heidät saattoi 

tilapäisesti parantaa tuosta paheesta, mutta ainoastaan muutamaksi päiväksi, 

enintään muutamaksi viikoksi. Mutta jos joskus myöhemmin tapasi noita 

käännyttämikseen luulemiaan, he olivat jälleen muuttuneet entisikseen. 

Luonnottomuus oli taaskin saanut heidät valtaansa. Vähän kerrassaan tulin 

huomaamaan, että sosiaalidemokraattinen sanomalehdistö oli valtaosaltaan 

juutalaisten johdossa; en kuitenkaan antanut tuolle seikalle erikoista 

merkitystä, koska asianlaita oli toisissakin sanomalehdissä juuri samalla 

tavalla. Yksi seikka vain mahdollisesti pisti silmään: niiden lehtien joukossa, 

joiden toimittajina oli juutalaisia, ei ollut ainoatakaan, jota olisi voinut 

sanoa todella kansallismieliseksi, sellaisena kuin minä tuon sanan ymmärsin 

kasvatukseni ja käsitykseni nojalla.

Kun nyt purin luontoni ja yritin lukea tuon lajin marxilaisia 

sanomalehtituotteita, mutta suuttumukseni samassa suhteessa yltyi rajattomiin, 

koetin myös päästä lähemmin tuntemaan noiden keskitettyjen roistomaisuuksien 

tehtailijoita. He olivat, alkaen päätoimittajasta alaspäin, pelkkiä juutalaisia. 

Otin kaikki sosiaalidemokraattiset lentolehtiset, mitä suinkin voin saada 

käsiini, ja poimin niiden kirjoittajien nimet esiin: juutalaisia. Kirjoitin 

muistiin melkein kaikkien johtajien nimet; hekin kuuluivat samoin ehdottomalta 

valtaosaltaan ’valittuun kansaan’, olivatpa kysymyksessä valtakunnanneuvoston 

edustajat tai ammattiyhdistysten sihteerit, järjestöjen johtomiehet tai 

katukiihottajat. Aina sukelsi näkyviin sama kaamea kuva. Nimet sellaiset kuin 

Austerlitz, David, Adler, Ellenbogen ym. pysyvät aina muistissani. Yhdestä 

asiasta olin nyt päässyt selville: se puolue, jonka pienten edustajien kanssa 

olin kuukausikaupalla käynyt mitä kiivainta kamppailua, oli johdoltaan melkein 

tykkänään vieraan kansan käsissä; sillä että juutalaiset eivät ole saksalaisia, 

siitä olin sisäiseksi onnelliseksi tyytyväisyydekseni jo täysin selvillä.

Nyt vasta kuitenkin tulin meidän kansamme viettelijät täysin tuntemaan. Jo yksi 

Wienissä viettämäni vuosi oli riittänyt saattamaan minut siihen vakaumukseen, 

ettei ainoakaan työmies voi olla niin typerä, ettei häneen pystyisi parempi 

tieto ja parempi julistus. Minusta oli vähitellen tullut heidän oman oppinsa 

tuntija, ja nyt käytin sitä aseena taistelussa oman sisäisen vakaumukseni 

puolesta. Nyt kallistui menestys melkein aina minun puolelleni. Suuret joukot 

olivat pelastettavissa, vaikkakin mitä suurimpien ajan ja kärsivällisyyden 

uhrausten hinnalla. Mutta juutalaista ei voinut ikinä vapauttaa omasta 

katsantokannastaan. Siihen aikaan olin vielä tarpeeksi lapsellinen koettaakseni 

heille valaista heidän oppinsa mielettömyyttä, puhuin omassa pienessä piirissäni 

kieleni kipeäksi ja kurkkuni käheäksi ja luulin, että minun täytyisi onnistua 

saada heidät vakuuttumaan heidän marxilaisen järjettömyytensä turmiollisuudesta; 

mutta sillä päädyin juuri päinvastaiseen tulokseen. Tuntui siltä, että kuta 

paremmin he pääsivät perille sosiaalidemokratian teoriojen ja niiden 

täytäntöönpanon tuhoisasta vaikutuksesta, se vain lujitti heidän 

päättäväisyyttään. Kuta enemmän sitten heidän kanssaan väittelin, sitä paremmin 

tulin tuntemaan heidän todisteluoppinsa. 

Ensiksikin he perustivat laskelmansa vastustajansa tyhmyyteen heittäytyäkseen 

sitten, kun eivät enää keksineet muuta keinoa, itse tyhmiksi. Jollei kaikesta 

siitä ollut mitään apua, he eivät olleet oikein ymmärtävinään tai sitten 

hyppäsivät, jouduttuaan umpikujaan, silmänräpäyksessä toiseen asiaan, esittivät 

nyt itsestään selviä asioita, ja kun vastustaja ne myönsi todeksi, he heti 

paikalla tuon myönnytyksen sovelsivat olennaisesti toisiin asioihin, ja kun 

heidät taas pantiin lujille, he luikertelivat syrjään eivätkä olleet tietävinään 

mitään varmaa. Yrittipä tuollaiseen apostoliin käydä kiinni mistä tahansa, 

tuntui, kuin olisi tavoittanut kouraansa kuohuvaa limaa; se aivan kuin valui 

palasina sormien lomitse liittyäkseen taas yhteen seuraavassa silmänräpäyksessä. 

Jos yhden peittosi todella niin lopullisesti, ettei hän, toisten tarkatessa, 

voinut enää muuta kuin myöntää, ja jos luuli siinä tapauksessa päässeensä 

ainakin askelen eteenpäin, niin seuraavana päivänä sai hämmästyä kelpo lailla. 

Tuo juutalainen ei tuntunut muistavan eilispäivästä yhtään mitään, alkoi taaskin 

ladella vanhaa loruaan, ikään kuin ei olisi yhtään mitään tapahtunut, ja oli, 

kun kiivaasti vaati hänet tilille, kovin kummastuvinaan, ei jaksanut muistaa 

kerrassaan mitään muuta kuin että hänen omat väitteensä olivat olleet paikkansa 

pitävät, mikä muuten muka edellisenä päivänä jo oli tullut todistetuksikin. Olin 

usein ällistyksestä sanattomana. Ei tosiaan tiennyt, kumpaa oli syytä enemmän 

ihmetellä: heidän kielevyyttään vai heidän valehtelemistaitoaan.

Aloin vähitellen vihata heitä. Kaikesta tästä oli eräs etu, nimittäin se, että 

samassa määrin kuin huomioni kiintyi sosiaalidemokratian varsinaisiin 

kannattajiin tai ainakin levittäjiin, rakkauden omaa kansaani kohtaan täytyi 

pakostakin kasvaa. Kukapa voisikaan tuomita kovaonnista uhria, kun viettelijät 

ovat niin pirullisen taitavia? Miten vaikea olikaan minun itseni päästä tuon 

rodun keskustelutaidollisesta valheellisuudesta voitolle! Mutta miten turha 

olikaan sellainen menestys sellaisten ihmisten parissa, jotka vääristelevät 

totuuden suussaan, silmää räpäyttämättä kiistävät juuri lausumansa sanan, 

käyttääkseen sitä jo heti seuraavassa silmänräpäyksessä omaksi puolustuksekseen!

Ei. Kuta enemmän tulin juutalaisia tuntemaan, sitä enemmän minun täytyi antaa 

työläisille anteeksi.

Suurimmat syylliset eivät minun käsittääkseni enää olleet he, vaan kaikki ne, 

jotka eivät katsoneet maksavan vaivaa armahtaa heitä ja antaa raudankovan 

oikeudenmukaisuuden mukaisesti kansan lapsille sitä, mitä heille oli tuleva, 

samalla kuin heidän viettelijänsä ja turmelijansa olisi ollut asetettava seinää 

vasten. Jokapäiväisen elämän kokemusten antaessa alkusysäyksen aloin nyt tutkia 

itse marxilaisen opin lähteitä. Sen vaikutuksesta olin päässyt selville 

yksityiskohtia myöten, sen saavuttama menestys näyttäytyi joka päivä 

tarkkaavalle katseelleni, seuraukset saatoin hiukan mielikuvitusta käyttäen 

hahmotella ajatuksissani. Kysymys oli nyt vain siitä, joko sen perustajat olivat 

ajatuksissaan nähneet luomuksensa tulokset viimeisessä, lopullisessa muodossaan, 

vai olivatko he itse joutuneet erehdyksen uhreiksi. Käsitykseni mukaan saattoi 

kumpikin olla mahdollista. Edellisessä tapauksessa oli jokaisen ajattelevan 

ihmisen velvollisuus tunkeutua tuon kovanonnen liikkeen rintamaan, saadakseen 

jos mahdollista estetyksi kaikkein pahimman, mutta jälkimmäisessä tapauksessa 

oli tuon kansansairauden muinoisten alkuunpanijoiden täytynyt olla ilmettyjä 

paholaisia; sillä ainoastaan hirviön ; ei ihmisen ; aivoissa saattoi hahmottua 

aistittavaan muotoon sellaisen järjestön suunnitelma, jonka toiminnan täytyy 

lopputuloksenaan johtaa inhimillisen sivistyksen tuhoon ja maailman 

autioitumiseen. Tässä tapauksessa jäi viimeiseksi pelastukseksi vielä taistelu, 

taistelu kaikin asein, mitä inhimillinen henki, järki ja tahto voi käyttää, 

yhdentekevää, kumman vaakakuppiin kohtalo heittää siunauksensa. Niin siis aloin 

perehtyä tuon opin perustajiin tutkiakseni sillä tavoin liikkeen pohjaa. Siitä, 

että tässä pääsin päämäärään nopeammin kuin ehkä alussa itsekään tohdin toivoa, 

sain kiittää yksinomaan vasta hankkimaani, vaikk'ei silloin kylläkään kovin 

syvällistä juutalaiskysymyksen tuntemustani. Se yksin teki minulle mahdolliseksi 

käytännössä verrata todellisuutta sosiaalidemokratian ’perustaja;apostolien’ 

teoreettisiin valheisiin, koska se oli opettanut minut ymmärtämään 

juutalaiskansan kieltä; se kansa näet puhuu salatakseen tai ainakin verhotakseen 

ajatuksensa; sen todellinen päämäärä ei niin muodoin ole löydettävissä riveistä, 

vaan se uinuu huolellisesti kätkettynä niiden välissä.

Nyt minulle oli koittanut suurimman mullistuksen aika, mitä sisimmässäni kuunaan 

olin kokenut. Olin muuttunut värittömästä maailmankansalaisesta kiihkeäksi 

juutalaisvihaajaksi. Yhden ainoan kerran enää ; ja se oli viimeinen kerta ; tuli 

mieleeni pelokkaan ahdistavina painostavia ajatuksia. Kun noin, halki pitkien 

ihmiskunnan historian ajanjaksojen, tutkivasti tarkastelin juutalaiskansan 

toimintaa ja vaikutusta, mielessäni heräsi äkkiä ahdistavana kysymys, eikö 

tutkimaton kohtalo mahdollisesti sittenkin halunnut, syistä, jotka meille 

ihmisparoille pysyvät tuntemattomina, ikuisesti muuttumattoman päätöksensä 

nojalla tuon pienen kansan lopullista voittoa. Olisiko tämä maa määrätty 

palkinnoksi tälle kansalle, joka aina ja ikuisesti on elänyt ainoastaan tälle 

maalle? alkuunpanijoiden täytynyt olla ilmettyjä paholaisia; sillä ainoastaan 

hirviön ; ei ihmisen ; aivoissa saattoi hahmottua aistittavaan muotoon sellaisen 

järjestön suunnitelma, jonka toiminnan täytyy lopputuloksenaan johtaa 

inhimillisen sivistyksen tuhoon ja maailman autioitumiseen.

Tässä tapauksessa jäi viimeiseksi pelastukseksi vielä taistelu, taistelu kaikin 

asein, mitä inhimillinen henki, järki ja tahto voi käyttää, yhdentekevää, kumman 

vaakakuppiin kohtalo heittää siunauksensa. Niin siis aloin perehtyä tuon opin 

perustajiin tutkiakseni sillä tavoin liikkeen pohjaa. Siitä, että tässä pääsin 

päämäärään nopeammin kuin ehkä alussa itsekään tohdin toivoa, sain kiittää 

yksinomaan vasta hankkimaani, vaikk'ei silloin kylläkään kovin syvällistä 

juutalaiskysymyksen tuntemustani. Se yksin teki minulle mahdolliseksi 

käytännössä verrata todellisuutta sosiaalidemokratian ’perustaja;apostolien’ 

teoreettisiin valheisiin, koska se oli opettanut minut ymmärtämään 

juutalaiskansan kieltä; se kansa näet puhuu salatakseen tai ainakin verhotakseen 

ajatuksensa; sen todellinen päämäärä ei niin muodoin ole löydettävissä riveistä, 

vaan se uinuu huolellisesti kätkettynä niiden välissä.

Nyt minulle oli koittanut suurimman mullistuksen aika, mitä sisimmässäni kuunaan 

olin kokenut. Olin muuttunut värittömästä maailmankansalaisesta kiihkeäksi 

juutalaisvihaajaksi. Yhden ainoan kerran enää ja se oli viimeinen kerta tuli 

mieleeni pelokkaan ahdistavina painostavia ajatuksia. Kun noin, halki pitkien 

ihmiskunnan historian ajanjaksojen, tutkivasti tarkastelin juutalaiskansan 

toimintaa ja vaikutusta, mielessäni heräsi äkkiä ahdistavana kysymys, eikö 

tutkimaton kohtalo mahdollisesti sittenkin halunnut, syistä, jotka meille 

ihmisparoille pysyvät tuntemattomina, ikuisesti muuttumattoman päätöksensä 

nojalla tuon pienen kansan lopullista voittoa. Olisiko tämä maa määrätty 

palkinnoksi tälle kansalle, joka aina ja ikuisesti on elänyt ainoastaan tälle 

maalle?