12. luku. 

SAKSAN KANSALLISSOSIALISTISEN TYÖVÄENPUOLUEEN ENSIMMÄINEN KEHITYSAIKA.

Ryhtyessäni nyt tämän niteen lopussa kuvailemaan liikkeemme ensimmäistä 

kehitysaikaa ja lyhyesti käsittelemään eräitä sen yhteydessä esille tulevia 

kysymyksiä en tee siten antaakseni esitystä liikkeen henkisistä tarkoitusperistä 

ja päämääristä. Uuden liikkeemme päämäärät ja tehtävät ovat niin valtavan 

suuret, että ne voidaan käsitellä ainoastaan omassa niteessään. Siten onkin 

tarkoitukseni toisessa osassa yksityiskohtaisesti käsitellä liikkeen 

ohjelmallisia perusteita ja koettaa hahmotella kuva siitä, mitä me kuvittelemme 

valtio sanalla. Tarkoitan tässä meillä kaikkia niitä satojatuhansia, jotka 

pohjimmaltaan ovat kaivanneet samaa löytämättä kuitenkaan yksityiskohdissa 

sanoja kuvatakseen, mikä heidän silmiensä edessä väikkyy. Sillä kaikissa 

suurissa uudistuksissa on huomattavaa se, että niiden esitaistelijana on lähinnä 

yksi ainoa henkilö, mutta kannattajia on monia miljoonia. Niiden päämäärä on 

usein jo vuosisatojen ajan ollut olemassa satojentuhansien sisäisenä, kaihoisana 

toiveena, kunnes sitten yksi on noussut sellaisen yleisen tahdon julistajaksi ja 

uutena aatteena ilmenevän vanhan kaipuun lipunkantajana saattanut sen voittoon.

Mutta että miljoonien sydämissä asuu toivo nykyisin vallitsevien olosuhteiden 

perinpohjaisesta muutoksesta, sitä osoittaa se syvä tyytymättömyys, josta he 

kärsivät. Se ilmaiseiksen tuhansina erilaisina ilmenemismuotoina, toisissa 

arkuutena ja kaiken epäilynä ja toivottomuutena, toisissa taas 

vastenmielisyytenä, vihana ja suuttumuksena, yhtäällä välinpitämättömyytenä, 

toisaalla jälleen raivokkaana liikanaisuuksiin menemisenä. Tästä sisäisestä 

tyytymättömyydestä voidaan pitää todisteina myöskin vaaliväsymystä tuntevia 

samoin kuin niitäkin monia, jotka ovat taipuvaisia kallistumaan vasemmiston 

kiihkomielisiin äärimmäisyysaineksiin päin. Ja juuri näiden puoleen nuoren 

liikkeemme olisikin määrä ensi sijassa kääntyä. Siitä ei pidä muodostua 

tyytyväisten, kylläisten järjestöä, vaan sen on koottavat yhteen kärsivät, 

kiusaantuneet ja rauhattomat, onnettomat ja tyytymättömät, ja ennen kaikkea, se 

ei saa jäädä kellumaan kansanruumiin yläpinnalle, vaan sen pitää tunkea juurensa 

sen perustaan asti.

Puhtaasti poliittiselta kannalta tarjoutui Saksassa v. 1918 nähtäväksi seuraava 

kuva: Kansa on jakaantunut kahtia. Toinen, verrattomasti pienempi osa käsittää 

kansallisen älymystön kerrokset, siitä pois luettuina kaikki ruumiillista työtä 

tekevät. Se on ulkonaisesti kansallinen, mutta ei kykene sillä sanalla 

kuvittelemaan mitään muuta kuin hyvin laimeaa ja heikkoa ns. valtion etujen 

edustusta, jotka muuten heidän mielestään ovat samat kuin hallitsijasukuun 

liittyvät. Se yrittää taistella ajatuksiensa ja tarkoitusperiensä puolesta 

henkisin asein, jotka ovat yhtä vaillinaisia kuin pinnallisiakin, mutta 

vastustajan häikäilemättömien keinojen suhteen jo semmoisinaan jäävät 

tehottomiksi. Yhdellä ainoalla hirvittävällä iskulla on koko tämä vielä 

hiljakkoin vallassa ollut luokka isketty maahan ja sietää nyt vapisevan 

pelkurimaisuuden vallassa jokaisen nöyryytyksen, joka tulee häikäilemättömän 

voittajan taholta. Sen vastakohtana ovat toisena luokkana ruumiillista työtä 

tekevän väestön suuret joukot. Se on liittynyt yhteen enemmän tai vähemmän 

jyrkiksi marxilaisiksi liikkeiksi ja päättänyt murtaa kaiken henkisen 

vastarinnan väkivallan voimalla. Se ei halua olla kansallinen, vaan hylkää 

tietoisesti kaiken kansallisten aatteiden edistämisen, samalla kuin se toisaalta 

avustaa kaikkea vierasta painostusta. Se on lukumäärältään voimakkaampi, mutta 

ennen kaikkea siihen kuuluvat ne kansakunnan ainekset, joita ilman uusi 

kansallinen nousu ei ole ajateltavissa eikä mahdollinen. Sillä siitä täytyi 

sentään jo v. 1918 olla selvillä, että jokaiseen Saksan kansan uuteen nousuun 

käy tie ainoastaan ulkonaisen mahdin jälleensaavuttamisen tietä. Tämän 

edellytyksenä eivät kuitenkaan ole, niin kuin meidän porvarilliset 

valtiomiehemme aina jaarittelevat, aseet, vaan tahdon voimat. Aseita Saksan 

kansalla oli aikoinaan enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ne eivät pystyneet 

turvaamaan vapautta, koska kansallisen itsesäilytysvaiston tarmoa ja 

itsesäilytystahtoa puuttui. Kaikkein parhainkin ase on kuollutta, arvotonta 

ainesta, niin kauan kuin puuttuu henkeä, joka on valmis, halukas ja päättäväinen 

sitä käyttämään. Saksa meni turvattomaksi, ei sen vuoksi, että siltä olisi 

puuttunut aseita, vaan koska puuttui tahtoa vaalia kansallisen pystyssäpysymisen 

ja säilymisen aseita. 

Kun nykyisin varsinkin Saksan vasemmistopoliitikot yrittävät oman tahdottoman, 

myöntyväisen, mutta todellisuudessa petoksellisen ulkopolitiikkansa pakolliseksi 

syyksi todistella maan aseettomuutta, heille täytyy siihen vastata vain yksi 

asia: Ei, kun sanotaan päinvastoin, osutaan oikeaan. Omalla epäkansallisella, 

rikollisella politiikallanne, joka jätti kansalliset edut huomioon ottamatta, te 

itse aikoinanne luovutitte aseet. Nyt te koetatte esittää aseiden puutetta oman 

kurjan viheliäisyytenne perustelluksi syyksi. Tämä on, niin kuin kaikki teidän 

työnne ja puuhanne, valhetta ja vääristelyä.; Mutta tämä moite kohdistuu yhtä 

suuressa määrin myöskin oikeistopoliitikkoihin. Sillä heidän surkeaa 

arkamaisuuttaan on kiittäminen siitä, että v; 1918 saattoi valtaan päässyt 

juutalaisroskaväki varastaa Saksan kansalta aseet. Ei heilläkään ole niin ollen 

mitään syytä eikä mitään oikeutta esittää nykyistä aseettomuutta sinä pakkona, 

josta heidän viisas varovaisuutensa (lue: pelkuruutensa) johtuu, vaan nykyinen 

turvattomuus on seurauksena heidän arkuudestaan. Mutta niin ollen ei Saksan 

mahdin jälleensaavuttamiskysymys kuuluukaan: miten voimme valmistaa aseita? 

vaan: miten saamme kasvatetuksi sellaisen hengen, joka tekee kansan kykeneväksi 

aseita käyttämään? Kun tämä henki kerran on kansassa vallitsevana, silloin tahto 

kyllä löytää tuhansia teitä, joista jokainen päättyy aseeseen! Mutta 

annettakoonpa pelkuriraukalle vaikka kymmenen pistoolia, hän ei kuitenkaan 

hyökkäyksen sattuessa pysty ampumaan laukaustakaan. Ne ovat siis hänelle 

arvottomampia kuin rohkealle miehelle pelkkä ryhmysauva.

Kysymys Saksan kansan poliittisen mahdin jälleensaavuttamisesta on jo sen vuoksi 

ensi sijassa kysymys sen kansallisen itsesäilytysvaiston tervehdyttämisestä, 

koska kaikki valmistava ulkopolitiikka samoin kuin kaikki jonkin valtion 

arvostaminen sinänsä kokemuksen perusteella suuntautuu, ei niinkään suuressa 

määrin käytettävissä olevien aseiden kuin kansan todetun tai ainakin oletetun 

siveellisen vastustuskyvyn mukaan. Kansan liittokelpoisuudelle on paljon 

pienemmässä määrin määräävänä se, minkä verran sillä on kuolleita asemääriä, 

kuin se, että siinä on selvästi olemassa leimuavaa kansallista 

itsesäilytystahtoa ja sankarimaista rohkeutta kuolemaan saakka. Sillä liittoja 

ei solmita aseiden, vaan ihmisten kanssa. Sen mukaisesti voi Englannin kansaa 

pitää maailman arvokkaimpana liittolaisena, niin kauan kuin sen johdon samoin 

kuin sen laajojen kansankerrosten hengen taholta on odotettavissa sellaista 

rajua hellittämättömyyttä ja sitkeyttä, joka on lujasti päättänyt taistella 

kerran aloitetun taistelun ajasta ja uhreista välittämättä kaikin keinoin 

voitokkaaseen loppuun asti, jolloin sen sillä hetkellä käytettävänä olevien 

sotilaallisten varusteiden ei tarvitse olla missään suhteessa verrattavissa 

toisten valtioiden vastaaviin varustuksiin.

Mutta jos kerran käsitetään, että Saksan kansan jälleenkohottaminen on sen 

itsesäilytystahdon jälleensaavuttamiskysymys, silloin on myöskin selvää, ettei 

siihen riitä, jos asian puolelle saadaan jo ainakin tahdoltaan kansalliset 

ainekset, vaan tietoisesti ei‑kansallisesti ajattelevat joukot on saatava 

muutetuksi kansallisesti ajatteleviksi. Nuoren liikkeen, jonka päämääränä niin 

muodoin on sellaisen Saksan valtakunnan jälleenpystyttäminen, jolla on oma 

suvereeninen asema, on kohdistettava taistelunsa varauksitta suurten joukkojen 

voittamiseen puolelleen. Niin surkean kurjaa kuin ylipäänsä Saksan ns. 

kansallinen porvaristo onkin, niin riittämättömältä kuin sen kansallinen 

mieliala tuntuukin, yhtä varmaa kuitenkin on, ettei sen taholta ole 

odotettavissa vakavaa vastarintaa voimakasta kansallista sisä‑ ja 

ulkopolitiikkaa kohtaan. Siinäkään tapauksessa, että Saksan porvaristo 

tunnetuista ahdasjärkisen‑lyhytnäköisistä syistä jäisi itsepintaisesti 

passiivisesti vastustamaan tulevaa vapautumista, niin kuin se aikoinaan 

suhtautui Bismarckinkin mittaiseen mieheen, ei sen taholta kuitenkaan ole 

koskaan pelättävissä aktiivista vastarintaa, sen sananparreksi tulleesta 

pelkurimaisuudesta johtuen.

Toisin on Saksan kansainvälisesti ajattelevien kansatoverien joukkojen laita. Ei 

siinä kyllin, että he ovat alkukantaisemmassa luonnollisuudessaan lähempänä 

väkivalta‑ajatusta, myöskin heidän juutalainen johtonsa on väkivaltaisempi ja 

häikäilemättömämpi. He kyllä kukistavat jok'ikisen Saksan nousun samalla tavoin 

kuin aikoinaan mursivat Saksan armeijan selkärangan. Mutta ennen kaikkea: tässä 

parlamentaarisesti hallitussa maassa he lukumääräisen enemmistönsä voimalla 

eivät ainoastaan estä kaikkea kansallista ulkopolitiikkaa, vaan myöskin tekevät 

mahdottomaksi kaiken Saksan voiman suuremmaksi arvioimisen ja sitä tietä estävät 

jokaisen liittomahdollisuuden. Sillä ei sillä hyvä, että me itse tunnemme sen 

heikkouden tekijän, jota Saksan 15 miljoonaa marxilaista, demokraattia, 

pasifistia ja centrum‑puolueen jäsentä merkitsevät, vaan vielä paremmin se 

tunnetaan ulkomailla, ja meidän kanssamme mahdollisesti solmittavaksi ajatellun 

liiton arvoa mitataan juuri tuon kuormituksen perusteella. Ei kukaan tee liittoa 

sellaisen valtion kanssa, jonka toimiva väestönosa suhtautuu kaikkeen 

päättäväiseen ulkopolitiikkaan vähintään pidättyvästi. Lisäksi tulee vielä se 

tosiseikka, että kaikkien noiden kansallisen petoksen puolueiden johtoelinten 

täytyy jo pelkästään itsesäilytysvaiston pakosta suhtautua vihamielisesti 

jokaiseen nousuun ja ne varmasti niin siihen suhtautuvatkin. Historian kannalta 

ei yksinkertaisesti ole ajateltavissakaan, että Saksan kansa vielä kerran voisi 

kohota takaisin entiseen asemaansa tekemättä tiliä niiden kanssa, jotka olivat 

valtakuntaa kohdanneeseen ennenkuulumattomaan romahdukseen syynä ja sen 

aiheuttajina. Sillä jälkimaailman tuomioistuimen edessä ei v:n 1918 marraskuuta 

katsota valtio‑, vaan maanpetokseksi. Niin on Saksan itsenäisyyden 

jälleensaavuttaminen ulospäin aina ja joka tapauksessa ensi sijassa sen varassa, 

että Saksan kansa saadaan sisäisesti liittymään yhteen.

Mutta suoraan teknilliseltäkin kannalta tuntuu ajatus Saksan ulkonaisesta 

vapautumisesta mielettömyydeltä niin kauan kuin eivät myöskin kansan suuret 

joukot ole valmiit astumaan tämän vapaudenajatuksen palvelukseen. Puhtaasti 

sotilaalliselta kannalta täytyy ennen kaikkea jokaiselle upseerille olla 

selvänä, kun asiaa vähänkin ajattelee, ettei vierasta valtaa vastaan käytävää 

taistelua voida käydä ylioppilaspataljoonien voimalla, vaan että siihen 

tarvitaan kansan aivojen lisäksi myöskin sen nyrkit. Silloin on vielä lisäksi 

muistettava, että sellainen kansallinen puolustus, joka nojautuisi yksinomaan 

ns. älymystön piireihin, harjoittaisi korvaamattoman omaisuuden 

ryöstöviljelystä. Sitä nuorta Saksan älymystöä, joka syksyllä 1914 kävi 

kuolemaan Flanderin kentillä vapaaehtoisrykmenteissä, kaivattiin myöhemmin 

kipeästi. Se oli kansan parhain, kallein omaisuus, eikä sen menetys ollut sodan 

kuluessa enää korvattavissa. Mutta ei siinä kyllin, että taistelu sinänsä on 

mahdoton taistella, jollei rynnäkköön lähtevien pataljoonien riveissä näy 

myöskin työläisten suuria joukkoja, vaan myöskin teknillisluontoinen 

valmentuminen on ilman Saksan kansanruumiin tahdonyhteyttä mahdoton suorittaa. 

Juuri Saksan kansa, joka Versailles'in rauhansopimuksen tuhansien silmien 

alaisena joutuu pakosta elämään elämäänsä aseista riisuttuna, voi ryhtyä 

mihinkään teknillisiin valmistuksiin, saavuttaakseen uudelleen vapautensa ja 

inhimillisen riippumattomuutensa, ainoastaan siinä tapauksessa, että sisäisten 

urkkijoiden armeija supistuu niihin, joiden synnynnäinen luonteettomuus sallii 

heidän tunnetuista kolmestakymmenestä hopearahasta pettää kaiken ja mitä 

tahansa. Mutta heistä kyllä suoriudutaan. Sen sijaan tuntuvat voittamattomilta 

ne miljoonat, jotka valtiollisesta vakaumuksestaan vastustavat kansallista 

nousua ‑ voittamattomilta niin kauan kuin ei heidän vastustuksensa syytä, 

kansainvälistä marxilaista maailmankatsomusta, ole saatu kukistetuksi ja 

kitketyksi pois heidän aivoistaan ja sydämestään.

On siis aivan yhdentekevää, miltä näkökannalta Saksan valtiollisen ja 

kansallisen riippumattomuuden jälleensaavuttamismahdollisuuksia punnitsee, 

tekeekö sen ulkopoliittisen valmistelun, teknillisen varustautumisen vai itse 

taistelun näkökohdasta; aina on ja pysyy kaiken edellytyksenä, että sitä ennen 

on kansan suuret joukot voitettava kansallisen itsenäisyyden ajatuksen puolelle. 

Mutta jollei ulkonaista vapautta saavuteta uudelleen, silloin jokainen sisäinen 

uudistus tietää kaikkein suotuisimmassakin tapauksessa ainoastaan maan 

kantokyvyn kohoamista siirtomaana. Kaiken ns. taloudellisen nousun ylijäämä 

koituu Saksan kansainvälisten valvojaherrojen hyväksi, ja jokainen 

yhteiskunnallinen parannus kartuttaa suotuisimmassa tapauksessa työsaavutuksia 

heidän hyödykseen. Kulttuurin alalla ei Saksan kansalle liene ylimalkaan suotu. 

edistymismahdollisuuksia, sillä ne ovat liian kiinteässä yhteydessä kansakunnan 

poliittisen riippumattomuuden ja arvon kanssa.

Jos siis Saksan tulevaisuuden suotuisa ratkaisu liittyy erottamattomasti kansan 

suurten joukkojen kansalliseen ajattelutapaan, silloin tämän täytyy myöskin olla 

sellaisen liikkeen korkeimpana ja valtavimpana tehtävänä, jonka toiminnan ei ole 

määrä supistua hetken tyydytykseen, vaan jonka on kaikkia tekojaan ja toimiaan 

koeteltava ja punnittava pitäen silmällä vain niiden todennäköisiä seurauksia 

tulevaisuudessa. Niin olimme jo v. 1919 selvillä siitä, että uuden liikkeemme 

täytyy korkeimpana, suurimpana päämääränään ensiksi suorittaa suurten joukkojen 

voittaminen kansallisesti ajatteleviksi.

Siitä johtui taktillisessa suhteessa koko joukko vaatimuksia.

1. Suurten joukkojen voittamiseksi kansallisen nousun puolelle ei mikään 

yhteiskunnallinen uhri ole liian raskas. Millaisia taloudellisia myönnytyksiä 

Saksan työläisille nykyisin tehtäneenkin, ne eivät ole missään suhteessa koko 

kansakunnan voittoon, jos ne kerran osaltaan auttavat lahjoittamaan laajat 

kansankerrokset takaisin omalle kansalleen. Ainoastaan lyhytnäköinen 

ahdasjärkisyys, jollaista valitettavasti kyllä useinkin tapaa maamme 

yrittäjäpiireissä, voi olla huomaamatta ja tunnustamatta, ettei ajan pitkään ole 

heille olemassa taloudellista nousua eikä liioin heille niin ollen koidu lisää 

taloudellista hyötyä, jollei Saksan kansakunnan sisäistä kansallista 

yhteenkuuluvaisuuden tunnetta saada uudelleen palautetuksi entiselleen. Jos 

Saksan ammattiyhdistykset olisivat sodassa häikäilemättä valvoneet työväestön 

etuja, jos olisivat itse sodan aikana pakottaneet tuhansin kerroin lakkoon 

turvautumalla silloisen osingonnälkäisen yrittäjäkunnan myöntymään edustamiensa 

työläisten vaatimuksiin, mutta olisivat samalla kansallisen puolustuksen asiassa 

yhtä kiihkeästi tunnustautuneet saksalaisuutensa kannattajiksi ja yhtä 

varauksettomasti antaneet isänmaalle, mitä isänmaan on, silloin sotaa ei olisi 

hävitty. Mutta miten naurettavia olisivat kaikkein suurimmatkaan myönnytykset 

olleet sen suunnattoman merkityksen rinnalla, mikä olisi ollut sillä seikalla, 

että sota olisi voitettu!

Niinpä on sellaisen liikkeen, jonka tarkoituksena on antaa saksalainen työmies 

takaisin Saksan kansalle, päästävä selville siitä, ettei taloudellisilla 

uhrauksilla tässä kysymyksessä ole ylipäänsä mitään merkitystä, niin kauan kuin 

ei kansallisen talouden pystyssäpysyminen ja riippumattomuus joudu niiden 

johdosta uhan alaisiksi.

2. Suurten joukkojen kansallinen kasvatus voi käydä ainoastaan yhteiskunnallisen 

nousun kiertoteitä, koska yksinomaan juuri sen avulla saadaan luoduksi ne 

yleiset taloudelliset edellytykset, jotka tekevät kullekin yksityiselle 

mahdolliseksi päästä osalliseksi kansakunnan kulttuuriaarteista.

3. Suurten joukkojen kansallisesti ajatteleviksi kasvattamiseen ei ikinä päästä 

puolinaisuuksilla, heikosti tähdentämällä ns. ulkokohtaisuuskantaa, vaan 

arastelematta ja suorastaan kiihkeän yksipuolisesti suuntautumalla kerta 

kaikkiaan tavoiteltavaksi asetettua päämäärää kohti. Tämä siis tietää sitä, 

ettei kansaa voida tehdä kansallismieliseksi Saksan nykyisen porvariston 

ajattelemassa mielessä, siis semmoisin ja semmoisin rajoituksin, vaan ainoastaan 

kansalliseksi kaikella äärimmäisyyssuunnissa piilevän rajuuden voimalla. Myrkyn 

voima voidaan murtaa ainoastaan vastamyrkyllä, ja ainoastaan porvarillisen 

mielen tympeys voi pitää keskitietä taivaanvaltakuntaan johtavana tienä. Kansan 

suuret joukot eivät ole professoreja eivätkä diplomaatteja. Se vähäinen 

abstraktisen tiedon määrä, mitä heillä on, osoittaa heidän aistimuksensa lähinnä 

tunteen maailmaan. Sieltä on löydettävissä heidän joko myönteinen tai kielteinen 

asennoitumisensa. He ovat vastaanottavia ainoastaan jompaankumpaan noihin 

suuntiin käyvälle voiman ilmaukselle, ei ikinä niiden välissä häilyvälle 

puolinaisuudelle. Heidän tunnepitoisesta asennoitumisestaan muuten samalla 

aiheutuu heidän tavaton lujuutensa ja horjumattomuutensa. Uskoa on vaikeampi 

horjuttaa kuin tietoa, rakkaus on vähemmän altis vaihtelulle kuin kunnioitus ja 

arvossapito, viha kestävämpi kuin vastenmielisyys, ja valtavimpien tässä 

maailmassa tapahtuneiden mullistusten käyttövoima on kaikkina aikoina ollut 

vähemmässä määrin suuria joukkoja vallitseva tieteellinen tieto kuin niitä 

innoittava kiihko, väliin myös niitä eteen päin ajava hysteria. Joka mielii 

voittaa puolelleen suuret joukot, sen täytyy tuntea se avain, joka avaa näiden 

sydänten portit. Sen nimi ei ole objektiivisuus, ulkokohtaisuus, siis heikkous, 

vaan tahto ja voima.

4. Kansan sielun voittaminen voi onnistua ainoastaan jos, samalla kuin käydään 

positiivista taistelua omien tarkoitusperien puolesta, tuhotaan näiden 

päämäärien vastustajat. Kansa pitää ja on kaikkina aikoina pitänyt 

häikäilemätöntä hyökkäystä vastustajan kimppuun todistuksena hyökkääjän oman 

asian oikeudesta, ja se käsittää sen, että jättää toisen tuhoamatta, 

epävarmuudeksi oman asian oikeutuksen suhteen, jollei suorastaan merkiksi siitä, 

että oma asia on väärä. Suuret joukot ovat ainoastaan kappale luontoa, eikä 

niiden tunne käsitä sellaista, että samat ihmiset, jotka väittävät 

tavoittelevansa päinvastaista, puristavat toistensa kättä. Ne haluavat 

voimakkaamman voittoa ja heikon tuhoa tai tämän ehdotonta alistumista. Saksan 

kansan suurten joukkojen voittaminen kansalliselle asialle onnistuu ainoastaan 

siinä tapauksessa, että kaikessa positiivisessa taistelussa meidän kansamme 

sielusta sen kansainväliset myrkyttäjät hävitetään.

5. Kaikki ajan suuret kysymykset ovat hetken kysymyksiä ja ovat ainoastaan 

tiettyjen syiden seuraamusilmiöitä. Mutta syymerkitys on niistä ainoastaan 

yhdellä, nimittäin kansan rodun säilyttämisellä. Ihmisen voiman samoin kuin 

hänen heikkoutensakin perustana on yksinomaan hänen verensä. Kansat, jotka eivät 

tunne rodullisen perustansa merkitystä eivätkä kiinnitä siihen huomiota, ovat 

sellaisten ihmisten kaltaisia, jotka yrittävät opettaa mopsille vinttikoiran 

ominaisuuksia, ollenkaan käsittämättä, ettei vinttikoiran nopeus enempää kuin 

villakoiran oppivaisuus ole opittuja, vaan rotuun perustuvia ominaisuuksia.

Kansat, jotka lyövät laimin rodullisen puhtautensa säilyttämisen, luopuvat 

samalla myöskin sielunsa yhtenäisyydestä kaikissa sen ilmauksissa. Heidän 

olemuksensa rikkinäisyys on heidän verensä sekavuudesta luonnon pakosta johtuva 

seuraus, ja heidän henkisen ja luovan voimansa muutos on ainoastaan heidän 

rotuperusteidensa muutosten seurausta. Joka tahtoo vapauttaa Saksan kansan sen 

alkuperäiselle olemukselle vieraista nykyhetken ilmauksista ja pahoista 

tavoista, sen on se ensin vapahdettava noiden ilmauksien ja pahojen tapojen 

vieraasta, muukalaisesta aiheuttajasta. Ilman mitä selvintä rotukysymyksen ja 

saman tien myös juutalaiskysymyksen tuntemusta ei Saksan kansan uutta nousua 

saada enää koskaan syntymään. Rotukysymys ei ole ainoastaan maailmanhistorian 

avain, vaan myöskin ylipäänsä inhimillisen kulttuurin avain.

6. Nykyhetkellä kansainvälisessä leirissä olevien Saksan kansan suurten 

joukkojen liittäminen kansalliseksi kansayhteisöksi ei suinkaan merkitse 

luopumista eri säätyjen oikeutettujen etujen valvonnasta. Eri suuntiin käyvät 

sääty‑ ja ammattiedut eivät merkitse samaa kuin luokkajako, vaan ovat itsestään 

selviä talouselämämme seuraamusilmiöitä. Ammattiryhmitys ei ole millään tavoin 

ristiriidassa todellisen kansanyhteyden kanssa, sillä tämä merkitsee kansan 

yhteyttä kaikissa niissä kysymyksissä, jotka koskevat tätä kansakuntaa 

semmoisenaan. Jonkin luokaksi muuttuneen säädyn liittäminen kansayhteisöön tai 

vaikkapa vain valtioonkin ei tapahdu siten, että ylemmät luokat laskeutuvat 

alemmas, vaan että alempia kohotetaan. Tällaisen kehityskulun kannattavana 

voimana ei voi koskaan olla taaskaan ylempi luokka, vaan tasa‑arvoisuutensa 

puolesta taisteleva alempi sääty. Nykyistä porvarissäätyä ei liitetty jäseneksi 

valtioon aateliston toimenpitein, vaan se tapahtui sen oman toimintatarmon 

ansiosta ja sen omassa johdossa. Saksalaista työmiestä ei saada kohotetuksi 

Saksan kansayhteisön puitteisiin raukkamaisten veljeilynäytösten kiertoteitä, 

vaan tietoisesti kohentamalla hänen yhteiskunnallista ja sivistyksellistä 

asemaansa, kunnes pahimmat, merkittävimmät erot voidaan katsoa tasoitetuiksi. 

Liikkeen, joka asettaa päämääräkseen tämän kehityksen, on etsittävä 

kannattajakuntansa ensi sijassa työläisten leiristä. Se saa palata takaisin 

älymystön pariin ainoastaan siinä määrin kuin tämä jo on perin pohjin käsittänyt 

sen päämäärän, mihin liike pyrkii. Tämä muutos‑ ja lähentymistapahtumus ei ole 

loppuun suoritettu kymmenessä eikä kahdessakymmenessäkään vuodessa, vaan kokemus 

osoittaa sitä kestävän usean sukupolven ajan. Nykyisen työläisen lähentymiselle 

kansalliseen kansanyhteyteen ei ole pahimpana esteenä hänen säätyetujensa 

valvominen, vaan se, että hän on kansainvälisen kansan‑ ja isänmaanvihollisen 

johdon alainen ja sen mukaan asennoitunut. Samat ammattiyhdistykset voisivat, 

jos niitä johdettaisiin poliittisissa ja kansallisissa kysymyksissä 

kiihkokansalliseen henkeen, tehdä miljoonista työläisistä mitä arvokkaimpia 

heidän oman kansansa jäseniä, ollenkaan ottamatta huomioon puhtaasti 

taloudellisissa kysymyksissä sattuvia yksityisluontoisia taisteluja.

Sellaisen liikkeen, joka rehellisesti tahtoo antaa saksalaisen työläisen 

takaisin hänen omalle kansalleen ja temmata hänet pois kansainvälisen harhauskon 

vallasta, täytyy mitä jyrkimmin muodostaa rintama sitä, erikoisesti 

yrittäjäpiireissä vallitsevaa käsitystä vastaan, joka kansanyhteydellä ymmärtää 

työntekijöiden vastustelematonta luovuttamista taloudellisessa suhteessa 

työnantajan valtaan ja joka tahtoo käsittää työläisten jokaisen jopa 

oikeutettujen taloudellisten elinetujenkin valvomisyrityksen hyökkäykseksi 

kansanyhteyttä vastaan. Tämmöisen käsityksen edustaminen on tietoisen valheen 

edustamista; kansanyhteyshän ei aseta velvollisuuksia ainoastaan toiselle, vaan 

myöskin toiselle puolelle. Yhtä varmasti kuin työläinen rikkoo todellisen 

kansanyhteyden henkeä vastaan, jos hän välittämättä yhteisestä hyvästä ja 

kansallisen talouselämän kantokyvystä asettaa omaan valtaansa nojaten sille 

kiristykseksi sanottavia vaatimuksia, yhtä suuresti rikkoo tätä yhteyttä myöskin 

yrittäjä, jos hän epäinhimillisellä riistotavalla harjoittaa liiketoimintaansa 

käyttäen väärin kansallista työvoimaa ja kiskoo sen hiestä miljoonia omaan 

taskuunsa. Siinä tapauksessa hänellä ei ole oikeutta kehua itseään 

kansalliseksi, ei mitään oikeutta puhua kansanyhteydestä, vaan hän on itsekäs 

heittiö, joka aiheuttamalla yhteiskunnallista rauhattomuutta ja eripuraisuutta 

nostattaa tuonnempana taisteluja, jotka, päättyivätpä ne niin tai näin, joka 

tapauksessa koituvat kansan vahingoksi. Sinä säiliönä, josta nuoren liikkeemme 

on ammennettava kannattajansa, joutuvat siis ensi sijassa olemaan Saksan 

työläiset. Nämä siis on temmattava pois kansainvälisen harhaluulon lumoista, 

vapautettava yhteiskunnallisesta hädästään, kohotettava sivistyksellisestä 

kurjuudestaan ja johdatettava kansanyhteyteen tiiviinä, arvokkaana, 

kansallisesti tuntevana tekijänä, joka tahtoo olla kansallinen.

Jos kansallisen älymystön piireissä on ihmisiä, joilla on todella lämmin sydän 

omaa kansaansa ja sen tulevaisuutta kohtaan, joiden mielen täyttää mitä syvin 

tietoisuus tuon joukon sielusta käydyn taistelun merkityksestä, he ovat erittäin 

tervetulleita tämän liikkeen riveihin sen arvokkaana henkisenä selkärankana. 

Mutta porvarillisen vaalikarjan voittaminen kannattajikseen ei saa koskaan olla 

tämän liikkeen tarkoituksena. Siinä tapauksessa liike hankkisi itselleen 

sellaisen painolastin, joka koko sisäisen olemuksensa mukaisesti saattaisi 

laajojen kansankerrosten jäseniksihankkimisen lamautumaan. Sillä huolimatta sen 

ajatuksen kauneudesta, että mitä laajimmat kansankerrokset, sekä ylhäältä‑ että 

alhaaltapäin, olisi saatettava yhteen tämän liikkeen puitteissa, sen 

vastapainona on kuitenkin se tosiasia, että psykologisesti vaikuttamalla 

porvarillisiin joukkoihin voi kyllä yleisen julistuksen tietä herättää heidän 

keskuudessaan haluttuja mielialoja, jopa levittää mielipiteitäkin, mutta ei 

luonteenominaisuuksia, tai paremminkin sanoen, heistä ei saa hävitetyksi monien 

vuosisatojen aikana syntyneitä ja kehittyneitä pahoja tapoja. Molempien puolten 

kulttuuritasojen erilaisuus on toistaiseksi  vielä liian suuri, samoin ero 

suhtautumisessa taloudellisluontoisiin  kysymyksiin, niin että he, kohta kun 

julistuksen nostattama innostus ja huuma olisi haihtunut, alkaisivat oitis 

esiintyä siinä ehkäisevinä tekijöinä. Ja loppujen lopuksi, ei ole tarkoituksena 

saada aikaan uudestikerrostumista  sinänsä jo kansallisessa leirissä, vaan 

voittaa ei­ kansallinen leiri asian puolelle. Ja tämä näkökohta juuri on lopulta 

määräävä koko uuden liikkeen taktilliselle asennoitumiselle.

7. Tämän yksipuolisen, mutta sen johdosta selvän asennoi­tumisen on ilmettävä 

myöskin liikkeen propagandasta, ja toisaalta taas propagandasyyt vaativat sitä. 

Jos mieli liikkeen hyväksi tehdyn propagandan muodostua tehoisaksi, sen täytyy 

kohdistua yksinomaan toiseen puoleen, koska muussa tapauksessa, noiden kahden 

kysymykseen tulevan leirin henkisen pohjasivistyksen erilaisuuden johdosta, se 

joko jäisi toiselta ymmärtämättä tai toinen puoli sen itsestään selvänä ja niin 

ollen mielenkiinnottomana torjuisi luotaan. Ilmaisutapa ja sävykään ei voi 

yksityiskohdissaan yhtä hyvin tehota kahteen siksi vastakkaiseen 

kansankerrokseen. Jos propaganda luopuu ilmaisutapojen luonnontuoreudesta, se ei 

löydä tietä suurten joukkojen tajuntaan. Jos se taas sanoissaan ja eleissään 

käyttää suurten joukkojen tunteiden ja sanontatapojen kirpeyttä ja 

koristelemattomuutta, ns. älymystö torjuu sen luotaan muka raakana ja 

arkipäiväisenä. Sadan niin sanotun puhujan joukossa on tuskin kymmentäkään, 

jotka pystyisivät yhtä tehoavasti puhumaan tänään yleisölle, jona on 

kadunlakaisijoita, lukkoseppiä, puhtaanapitolaitoksen työläisiä jne., ja 

huomenna pitämään ajatuksellisesti ehdottomasti samansisältöisen esitelmän 

kuulijakuntanaan korkeakoulujen professoreita ja ylioppilaita. Mutta tuhannen 

puhujan joukossa tuskin on yhden yhtäkään, joka pystyy puhumaan samalla kertaa 

professoreille ja lukkosepille sellaisessa muodossa, ettei se ainoastaan vastaa 

kummankin puolen käsityskykyä, vaan että se myöskin tehoaa yhtä voimakkaasti 

molempiin puoliin, saati tempaa kummatkin mukaansa saavuttaen myrskyisät 

suosionosoitukset. Mutta aina täytyy muistaa pitää silmiensä edessä se tosiasia, 

että jonkin ylevän teorian kaikkein kauneinkin ajatus  useimmissa tapauksissa 

voi päästä leviämään ainoastaan pienten ja kaikkein pieninten henkien 

välityksellä. Se ei ole sen varassa, mitä jonkin aatteen nerokkaalla luojalla on 

silmiensä edessä, vaan sen varassa, miten, missä muodossa ja miten 

menestyksellisesti tuon aatteen julistajat sen välittävät suurille joukoille. 

Sosiaalidemokratian, jopa yleensä koko marxilaisen liikkeen väkevä joukkoja 

valloittava voima johtui suureksi osaksi sen yleisön yhtenäisyydestä ja samalla 

yksipuolisuudesta, jonka puoleen se kääntyi. Kuta näköjään ahtaampi, jopa 

ahdasjärkisempi näiden liikkeiden ajatuksenjuoksu oli, sitä helpommin sen 

omaksuivat omakseen ja rupesivat sitä edelleen muokkaamaan sellaiset joukot, 

joiden henkinen taso vastasi esityksen tasoa. Mutta siten tarjoutui uudelle 

liikkeelle samalla yksinkertainen, selvä linja:

Propaganda on sekä sisällöltään että muodoltaan sovellettava suurten joukkojen 

mukaan, ja sen oikeaan osuneisuutta on arvosteltava yksinomaan sen saavuttaman 

menestyksen perusteella. Taajojen kansankerrosten kansankokouksessa ei puhu 

parhaiten se puhuja, joka on henkisesti lähinnä läsnä olevia älymystön 

edustajia, vaan se, joka valloittaa suuren joukon sydämet. Tuollaisessa 

kokouksessa mukana oleva älymystöön kuuluva, joka ryhtyy, siitä huolimatta, että 

puhujan puhe aivan ilmeisesti tehoaa alempiin kansankerroksiin, joiden 

voittamisesta asian puolelle nimenomaan on kysymys, puhetta henkisen talon 

kannalta moitiskelemaan, osoittaa siten ajattelunsa täydellisen 

kykenemättömyyden ja oman henkilönsä arvottomuuden uudelle liikkeelle. Liikkeen 

kannalta tulevat kysymykseen ainoastaan ne älymystöön kuuluvat, jotka jo ovat 

käsittäneet liikkeen tehtävät ja päämäärät niin lopullisesti, että ovat oppineet 

arvostelemaan myöskin propagandan toimintaa yksinomaan sen saavuttaman 

menestyksen eikä niiden vaikutelmien perusteella, mitä he itse siitä saavat. 

Sillä propagandan ei ole määrä palvella sinänsä jo kansallisesti ajattelevien 

ihmisten ajanvietteenä, vaan oman kansamme vihollisten voittamiseksi sen 

puolelle, sikäli kuin nämä kuuluvat omaan rotuumme. Ylipäänsä oli nyt määrä 

niiden ajatuskulkujen, jotka sotapropagandasta puheen ollen jo olen lyhyesti 

esittänyt, tulla tälle nuorelle liikkeelle määrääviksi ja ratkaiseviksi 

kysymyksen ollessa sen Oman valistustoiminnan lajista ja harjoittamistavasta. 

Että se osui oikeaan, sen on sen saavuttama menestys todistanut.

8. Poliittisen uudistusliikkeen päämäärää ei koskaan saavuteta 

valistustoiminnalla tai vaikuttamalla vallassa oleviin voimiin, vaan ainoastaan 

saamalla poliittinen valta sen käsiin. Jokaisella, maailmoja mullistavalla 

aatteella on, ei ainoastaan oikeus, vaan velvollisuuskin varata itselleen ne 

keinot, jotka tekevät sen ajatuskulkujen voimaan saattamisen mahdolliseksi. 

Menestys on ainoa maallinen tuomari, joka ratkaisee sellaisen aloitteen 

oikeutuksen tai epäoikeutuksen, jolloin ei kuitenkaan menestyksellä ole 

ymmärrettävä, niin kuin Saksan v:n 1918 vallankumouksessa, vallan hankkimista 

omiin käsiin sinänsä, vaan sen, vallan, kansankokonaisuudelle siunauksellista 

käyttöä. Niinpä ei vallankaappausta ole siinä tapauksessa pidettävä 

onnistuneena, kun, niin kuin ajattelemattomat viralliset syyttäjät Saksassa 

nykyisin arvelevat, vallankumouksellisten onnistui anastaa valtiovalta käsiinsä, 

vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että sellaisen kumouksellisen toimenpiteen 

pohjana olevien tarkoitusten ja tarkoitusperien toteuttamisesta koituu 

kansakunnalle enemmän onnea ja hyvää kuin edellisen valtakauden aikana. Millä 

muuten Saksan vallankumous, joksi syksyn 1918 rosvokaappaus pyrkii itseään 

nimittämään, ei hevin voine kehuskella.

Mutta kun kerran valtiollisen vallan saavuttaminen on uudistustarkoitusten 

käytännössä toteuttamisen edellytyksenä, silloin täytyy liikkeen, jolla on 

uudistuksiin tähtäävät tarkoitusperät, heti olemassaolonsa ensimmäisestä 

päivästä alkaen tuntea itsensä joukkoliikkeeksi eikä kirjalliseksi teekerhoksi 

tai poroporvarilliseksi keilailuseuraksi.

9. Nuori liikkeemme on olemukseltaan ja sisäiseltä järjestelyltään 

parlamentinvastainen, s.o. se yleensä samoin kuin oman sisäisen rakenteensakin 

puolesta torjuu enemmistön määräämisvallan periaatteen, jonka vallitessa johtaja 

alenee pelkästään toisten tahdon ja ajatusten täytäntöönpanijaksi. Liikkeemme 

edustaa pienimmässä niin kuin kaikkein suurimmassakin johtajan ehdottoman 

arvovallan periaatetta, johon arvovaltaan samalla liittyy suurin vastuu.

Tämän liikkeessä vallitsevana olevan periaatteen käytännölliset seuraukset ovat 

seuraavat: Paikallisosaston puheenjohtajan asettaa lähinnä ylempi johtaja, hän 

on paikallisosaston vastuunalainen ohjaaja. Kaikki valiokunnat ovat hänen 

alaisiaan eikä päinvastoin hän jonkin valiokunnan alainen. Ei ole olemassa 

äänestysvaliokuntia, vaan ainoastaan työvaliokuntia. Työnjaon toimittaa 

vastuunalainen ohjaaja, puheenjohtaja. Sama periaate on voimassa myöskin lähinnä 

ylemmissä järjestöissä, piireissä, piirikunnissa ja maakunnissa. Aina johtaja 

asetetaan ylhäältäkäsin ja samalla hänelle annetaan rajoittamattomat valtuudet 

ja arvovalta. Ainoastaan koko puolueen johtaja valitaan 

yhdistyslainsäädännöllisistä syistä jäsenten yleiskokouksessa. Mutta hän on 

liikkeen ainoa, yksinomainen johtaja. Kaikki valiokunnat ovat hänen alaisiaan 

eikä hän valiokuntien alainen. Hän määrää kaiken, mutta hän kantaa samalla 

myöskin hartioillaan vastuun. Liikkeen kannattajilla on vapaa valta vaatia hänet 

uusien vaalien tuomioistuimessa vastuuseen toiminnastaan, riistää häneltä hänen 

toimensa, mikäli hän on loukannut liikkeen periaatteita tai huonosti valvonut 

sen etuja. Hänen tilalleen astuu silloin kykenevämpi, uusi mies, mutta tällä on 

sama arvovalta ja sama vastuu. Liikkeen suurimpia tehtäviä on tämän periaatteen 

saattaminen määrääväksi, ei yksinomaan sen omissa riveissä, vaan myöskin koko 

valtion suhteen. Joka tahtoo olla johtaja, hänellä on korkeimman, 

rajoittamattoman arvovallan ohella myöskin viimeisin ja kaikkein raskain vastuu. 

Joka ei siihen kykene tai on liian pelkurimainen kantamaan toimintansa 

seuraukset, ei kelpaa johtajaksi. Ainoastaan sankarit ovat kutsutut siihen. 

Ihmiskunnan edistys ja kulttuuri eivät ole enemmistöjen aikaansaannoksia, vaan 

johtuvat yksinomaan persoonallisuuden nerokkuudesta ja tarmokkuudesta. Näiden 

herättäminen ja kasvattaminen ja asettaminen oikeuksiinsa on Saksan kansan 

suuruuden ja valta‑aseman uudelleensaavuttamisen ennakkoedellytyksiä. Mutta 

siten uusi liikkeemme on parlamentinvastainen, ja sen osanotto parlamentaarisen 

laitoksen työskentelyyn voi tähdätä ainoastaan saman laitoksen hävittämiseen, 

sellaisen laitoksen poistamiseen, jota meidän on pidettävä eräänä kaikkein 

pahimpana ihmiskunnan rappeutumisilmiönä.

10. Liike torjuu päättävästi kaiken asennoitumisen sellaisiin kysymyksiin, jotka 

joko ovat sen poliittisen toiminnan puitteiden ulkopuolella tai jotka 

periaatteellista merkitystä vailla olevina ovat sille merkityksettömiä. Sen 

tehtävänä ei ole uskonnollinen uudistus, vaan Saksan kansan uudestijärjestely. 

Molempia uskontunnustuksia se pitää kumpaakin yhtä arvokkaana Saksan kansan 

olemassaolon tukena ja taistelee sen vuoksi jokaista puoluetta vastaan, joka 

pyrkii alentamaan tämän Saksan kansanruumiin siveellis‑uskonnollisen ja 

moraalisen lujittamisen perustan omien puoluepyyteidensä välikappaleeksi. 

Lopuksi, liike ei katso tehtäväkseen jonkin tietyn valtiomuodon saattamista 

uudelleen voimaan eikä liioin taistelua jotakin toista vastaan, vaan sellaisen 

perustan ja pohjan luomisen, jota vailla ei ajan pitkään pysy pystyssä enempää 

tasavalta kuin monarkiakaan. Sen kutsumuksena ei ole yksinvallan perustaminen 

eikä tasavallan lujittaminen, vaan germaanisen valtion luominen. Tuon valtion 

ulkonaista hahmottelua koskevalla kysymyksellä, siis sen kruunaamisella, ei ole 

periaatteellista merkitystä, vaan sen määräävät lopullisesti käytännölliset 

tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat. Sellaisen kansan keskuudessa, joka ensin on 

käsittänyt oman olemassaolonsa suuret ongelmat ja tehtävät, eivät moiset 

ulkonaiset muotokysymykset enää johda keskinäisiin sisäisiin taisteluihin.

11. Liikkeen sisäinen järjestelykysymys on tarkoituksenmukaisuus, ei 

periaatteellinen kysymys. Parhain järjestely ei ole sellainen, joka työntää 

liikkeen johtajan ja sen yksityisten kannattajien väliin mahdollisimman suuren, 

vaan se, joka siihen tuo kaikkein pienimmän välityskoneiston. Sillä järjestelyn 

tehtävänä on jonkin tietyn aatteen ‑ joka melkeinpä aina syntyy yhden ainoan 

ihmisen aivoissa ‑ välittäminen suurelle ihmisjoukolle samoin kuin sen 

käytäntöön soveltamisen valvominen. Järjestö sinänsä on niin ollen kaiken 

kaikkiaan pelkkä välttämätön paha. Se on parhaassa tapauksessa keino, minkä 

avulla päästä tarkoitusten perille, pahimmassa tapauksessa itsetarkoitus. Koska 

maailma tuottaa enemmän konemaisia luonteita kuin aatteellisia, järjestön muodot 

enimmäkseen muotoutuvat helpommin kuin aatteet semmoisinaan. Jokaisen 

toteutumistaan kohti pyrkivän aatteen, varsinkin sellaisen, joka on 

uudistusluonteinen, kulku tapahtuu suurin piirtein seuraavalla tavalla: Jokin 

nerokas ajatus syntyy jonkun ihmisen aivoissa, joka tuntee saaneensa kutsumuksen 

välittämään oman tietonsa toisille ihmisille. Hän alkaa julistaa 

katsantokantaansa ja saavuttaa vähitellen tietyn kannattajajoukon. Tämä 

menetelmä, jonkun ihmisen aatteiden suoranainen ja henkilökohtainen välittäminen 

toisille aikalaisille, on kaikkein ihanteellisin ja luonnollisin. Kun sitten 

uuden opin kannattajien lukumäärä lisääntyy, käy aatteen alkuunpanijalle ennen 

pitkää mahdottomaksi vaikuttaa yhä edelleen suoranaisesti kaikkiin lukemattomiin 

kannattajiinsa, mahdottomaksi heidän johtamisensa ja ohjaamisensa. Samassa 

määrin kuin yhteisön kasvamisen johdosta suoranainen, lyhyin yhteys käy 

mahdottomaksi, päädytään välttämättömyyteen, että on saatava aikaan yhdistävä 

elin: ihanteellinen olotila on silloin päättynyt, ja sen tilalle tulee järjestö, 

välttämätön paha. Muodostuu pieniä alaosastoja, jotka poliittisessa liikkeessä 

esimerkiksi paikallisosastoina esittävät myöhemmin syntyvän järjestön 

alkusoluja.

Tällaista alaosastojen muodostumista saa kuitenkin, jottei opin yhtenäisyys 

olisi kohta mennyttä, tapahtua aina vasta sitten, kun henkisen perustajan ja 

hänen muodostamansa koulukunnan arvovalta voidaan katsoa ehdottomasti, 

varauksitta tunnustetuksi. Tuollaisen liikkeen geopoliittisen keskuksen 

merkitystä ei tällöin voi arvioida liian suureksi. Ainoastaan sellaisen paikan 

olemassaolo, jota ympäröi kuin Rooman tai Mekan taikamainen tenho, voi ajan 

pitkään antaa liikkeelle sen voiman, joka perustuu sisäiseen yhtenäisyyteen ja 

tuota yhtenäisyyttä edustavan huipun tunnustamiseen. Niinpä ei saa, ensimmäisiä 

järjestön alkusoluja perustettaessa, koskaan päästää pois mielestä sitä huolta, 

ettei ainoastaan ole pidettävä muistissa liikkeen alkuperäisen lähtöpaikan 

merkitystä, vaan se on kohotettava suorastaan vallitsevaksi. Tästä liikkeen 

lähtö‑ ja johtopaikan kohoamisesta aatteellisesti, siveellisesti ja 

tosiasiallisesti luonnollista suurempaan kokoon täytyy pitää huolta samassa 

määrin kuin liikkeen sillä välin lukemattomiin lisääntyneitä alkusoluja on 

pakostakin ruvettava yhdistämään keskenään uusiksi järjestömuodostelmiksi. Sillä 

samoin kuin yksityisten jäsenten ja kannattajien yhä kasvava lukumäärä ja se 

seikka, ettei heidän kanssaan enää voi olla suoranaisessa kosketuksessa, johtaa 

alimpien yhtymien muodostamiseen, samoin pakottaa lopulta noiden alimpien 

järjestömuodostelmien suunnaton lisääntyminen jälleen ryhtymään niitä 

yhdistämään keskenään ylemmiksi yhteenliittymiksi, joita poliittisesti voi 

nimittää maakunta‑ tai piirikuntaliitoiksi. Niin helppo kuin nyt vielä ehkä 

onkin pitää yllä alkuperäisten keskusten arvovaltaa alimpien 

paikallisyhdistysten suhteen, sitä vaikeampi on jo säilyttää tämä asema nykyisin 

muodostuvien korkeampien järjestömuotojen suhteen. Mutta tämä on liikkeen 

yhtenäisenä. pysymisen ja siten sen aatteiden voittoon viemisen edellytys. Kun 

lopuksi sitten vielä suuremmat välielimet liitetään keskenään uusiksi 

järjestöelimiksi ja ‑muodostelmiksi, kasvaa yhä vielä entisestäänkin vaikeus, 

miten taata ja turvata niiden suhteen alkuperäisen perustamispaikan, tämän 

koulukunnan jne. ehdottomasti johtava luonne. Sen vuoksi saadaan. ryhtyä 

järjestön. mekaanisia. muotoja rakentamaan vain samassa määrin kuin keskuksen 

henkinen, aatteellinen arvovalta tuntuu ehdottomasti turvatulta. Poliittisissa 

muodostelmissa voi riittävänä takeena . tästä useinkin pitää ainoastaan 

käytännöllistä valtaa.

Tästä saatiin liikkeen sisäiselle rakenteelle seuraavat suuntaviivat:

a) Kaiken työn keskittäminen ensi aluksi yhteen ainoaan paikkaan: Müncheniin. 

Ehdottomasti luotettavien jäsenten yhteisön perustaminen sekä erikoisen koulun 

muodostaminen aatteen myöhempää levittämistä varten. Välttämättömän arvovallan 

hankkiminen vastaisen varalta pyrkimällä mahdollisimman suuriin tuloksiin tässä 

paikassa. Liikkeen ja sen johtajien tunnetuksi tekemiseksi oli välttämätöntä, ei 

ainoastaan kaikille selvästi havaittavasti järkyttää paikkakunnalla luottamusta 

marxilaisen opin voittamattomuuteen, vaan myöskin todistaa vastakkaisen liikkeen 

mahdollisuus.

b) Paikallisosastojen perustaminen vasta sitten, kun Münchenissä sijaitsevan 

keskusjohdon arvovaltaa voidaan pitää ehdottomasti tunnustettuna.

c) Piiri‑, piirikunta‑ tai maakuntaliittoja ei liioin perusteta yksistään 

tarpeen mukaan sinänsä, vaan vasta sitten, kun on saavutettu varmuus keskuksen 

ehdottomasta tunnustamisesta. Mutta muuten on järjestömuotojen muodostaminen 

jätettävä sen varaan, millaisia johtajina kysymykseen tulevia miehiä on 

käytettävissä.

Tällöin on kaksi tietä:

a) Liikkeellä on käytettävänä tarpeelliset rahavarat kyvykkäiden henkilöiden 

kehittämiseksi ja kouluttamiseksi toimimaan myöhemmin johtajina. Siten saadun 

aineksen liike sitten suunnitelmallisesti sijoittaa taktillisen tai muun 

tarkoituksenmukaisuuden näkökohtien mukaisesti.

Tämä tie on helpompi ja nopeampi; se vaatii kuitenkin suuria rahavaroja, koska 

tuollainen johtaja‑aines ainoastaan palkattuna kykenee työskentelemään liikkeen 

puolesta.

b) Liike ei rahavarojen puutteessa kykene asettamaan virallisia johtajia, vaan 

sen on toistaiseksi pakko tulla toimeen sellaisten avulla, jotka hoitavat 

toimiaan kunniatoimina.

Tämä tie on hitaampi ja vaikeampi. Liikkeen johdon täytyy asianhaarojen niin 

vaatiessa jättää suuria alueita kesannoksi, mikäli ei liikkeen kannattajien 

joukosta ilmesty näkyviin henkilöä, joka on pystyvä ja halukas asettumaan johdon 

käytettäväksi ja ottamaan tehtäväkseen liikkeen järjestämisen ja sen johdon 

kysymyksessä olevalla paikkakunnalla. Voi käydä niin, ettei sitten suurilta 

alueilta löydy ketään semmoista, mutta jollakin toisella paikkakunnalla sitä 

vastoin on kaksi, jopa kolmekin osapuilleen yhtä kyvykästä. Semmoisessa 

kehityksessä piilevät vaikeudet ovat suuret, ja ne ovat voitettavissa vasta 

vuosien kuluttua.

Mutta aina on ja pysyy järjestömuodon muodostamisen edellytyksenä sen johtoon 

kykenevä henkilö.Yhtä arvoton kuin armeija on kaikkine järjestettyine 

muotoineenkin ilman upseereja, yhtä arvoton on poliittinen järjestö ilman 

vastaavaa johtajaa. Liikkeelle on parempi, että jätetään jokin paikallisosasto 

perustamatta kuin että sen järjestelyssä epäonnistutaan, jos puuttuu 

johtajapersoonallisuutta, joka pystyy sitä ohjaamaan ja viemään eteenpäin. 

Johtajantoimeen semmoisenaan ei kuulu ainoastaan altis tahto, vaan myöskin kyky, 

mutta tahdonlujuudelle ja tarmokkuudelle on kuitenkin annettava suurempi 

merkitys kuin nerokkuudelle semmoisenaan, ja arvokkainta kaikesta on se, kun 

samassa henkilössä on yhtyneenä kyvykkyyttä, päättäväisyyttä ja sitkeyttä.

12. Jonkin liikkeen tulevaisuuden ehtona on se into ja kiivaus, jopa 

suvaitsemattomuuskin, jota osoittaen sen kannattajat sitä edustavat ainoana 

oikeana ja asettuvat vastustamaan toisia, samantapaisia muodostelmia.

On mitä suurin virhe luulla, että jonkin liikkeen voima siitä kasvaa, että 

siihen yhdistetään toinen, olemukseltaan samankaltainen liike. Jokainen 

senlaatuinen suureneminen tosin kyllä aluksi merkitsee sen kasvua ulkonaisilta 

mittasuhteiltaan ja pinnallisten syrjästäkatsojien mielestä myöskin sen voimien 

karttumista, mutta todellisuudessa siihen silloin tuleekin vain myöhemmin 

vaikuttamaan rupeavan sisäisen heikkenemisen itu. Sillä mitä ikinä kahden 

liikkeen samanarvoisuudesta puhuttaneenkin, sellaista ei kuitenkaan ole koskaan 

olemassa. Sillä muussa tapauksessahan ei käytännössä olisi olemassa kahta, vaan 

ainoastaan yksi liike. Ja ihan yhdentekevää, missä niiden eroavaisuudet 

ilmenevät vaikkapa ne perustuisivat ainoastaan johdon erilaisiin kykyihin, ne 

ovat joka tapauksessa olemassa. Mutta kaiken kehityksen luonnonlain mukaista ei 

ole, että kytketään yhteen kaksi keskenään erilaista muodostelmaa, vaan 

voimakkaamman voitto ja yksin sen edellyttämän taistelun tietä mahdolliseksi 

käypä voittajan voiman ja väkevyyden lisääntyminen. Mahdollista kyllä voidaan 

yhdistämällä kaksi toistaan lähentelevää poliittista puoluemuodostumaa saavuttaa 

hetkellisiä etuja, mutta ajan oloon kuitenkin on jokainen sillä tavoin 

saavutettu menestys aiheena myöhemmin ilmenevään sisäiseen heikkouteen. Liikkeen 

suuruuden takeena on yksinomaan sen sisäisen voiman vapaa ja esteetön kehitys ja 

sen yhtämittainen nousu lopulliseen voittoon saakka kaikista sen kilpailijoista. 

Niin, voi sanoa, että liikkeen voima ja samalla sen elämisenoikeutus ovat 

karttumassa ainoastaan niin kauan kuin se tunnustaa taistelun periaatteen 

syntynsä edellytykseksi, ja että se on samassa hetkessä sivuuttanut voimansa 

huippukohdan, kun täydellinen voitto kallistuu sen puolelle.

Jokaiselle liikkeelle on muuten vain hyödyksi pyrkiä tuohon voittoon sellaisessa 

muodossa, joka ei ajan puolesta johda heti samassa saavutettavaan menestykseen, 

vaan joka ehdottoman suvaitsemattomuuden aiheuttamana pitkänä taisteluaikana 

lahjoittaa sille myöskin pitkän kasvun ajan.

Sellaiset liikkeet, joiden on kasvamisestaan kiitettävä yksistään ns. 

samankaltaisten muodostumien niihin yhdistämistä, siis voimastaan pelkkiä 

sovitteluja, ovat kuin ansarikasveja Ne työntävät nopeasti vartta, mutta niistä 

puuttuu voimaa uhmata vuosisatojen vierintää ja kestää ankaria myrskyjä. 

Jokaisen valtavan järjestön suuruus jonkin aatteen ruumiillistumana perustuu 

tässä maailmassa siihen uskonnolliseen kiihkomielisyyteen, jonka vallassa se, 

suvaitsemattomana kaikkia muita kohtaan, kiihkoisasti vakuuttuneena omasta 

oikeudestaan, ajaa tahtonsa. perille. Kun aate on itsessään oikea ja kun se, 

semmoisella tavalla varustautuneena, ryhtyy tässä maailmassa taisteluun, se on 

voittamaton, ja kaikki vainoamistoimenpiteet vain koituvat sen sisäiseksi 

lujittumiseksi. Kristinuskon suuruus ei johtunut siitä, että olisi yritetty 

sovinnonhierontaa samaan suuntaan käypien antiikin filosofisten mielipiteiden 

kanssa, vaan siitä, että omaa oppia julistettiin ja edustettiin armottoman, 

hellittämättömän uskonkiihkoisesti. Sen näennäisen etumatkan, jonka liike voisi 

saavuttaa yhdistämällä itseensä toisia samantapaisia, korvaa moninkertaisesti se 

jatkuva voimanlisä, jonka riippumattomana pysyvä, oman itsensä ja järjestönsä 

puolesta taisteleva oppi aina saavuttaa.

13. Liikkeen on periaatteessa kasvatettava jäsenensä sillä tavalla, etteivät he 

pidä taistelua jonakin huolimattomasti kasvatuksen avulla opittuna, vaan 

semmoisena asiana, mihin he itse ovat pyrkineet. Heidän ei niin ollen pidä 

pelästyä vastustajien vihamielisyyttä, vaan tuntea se oman 

olemassaolonoikeutuksensa edellytykseksi. Heidän ei pidä arastella Saksan kansan 

ja meikäläisen elämänkatsomuksen vihollisten vihaa eikä sen ilmauksia, vaan 

toivoa ja kaivata niitä. Mutta sen vihan ilmenemismuotoja ovat myöskin valhe ja 

parjaus. Jota vastaan ei juutalaislehdistössä taistella, siis jota ei parjata ja 

häväistä, se ei ole kunnon saksalainen eikä todellinen kansallissosialisti. 

Parhaana hänen mielialansa arvon, hänen vakaumuksensa vilpittömyyden ja hänen 

tarmonsa mittana on se vihollisuus, jota Saksan kansan verivihollisen taholta 

häntä kohtaan osoitetaan.

Liikkeen kannattajille ja laajemmassa merkityksessä koko Saksan kansalle täytyy 

yhä, aina vain uudelleen teroittaa mieleen, että juutalaiset sanomalehdissään 

aina valehtelevat ja että, jos ne joskus sattuvat puhumaan totta, sekin on vain 

määrätty peittämään vielä suurempaa vääristelyä ja niin muodoin sekin siis on 

tahallista valehtelemista. Juutalaiset ovat valehtelemisen suuria mestareita, ja 

valhe ja petos ovat heidän aseinaan taistelussa. Jokainen juutalaisten parjaus 

ja jokainen juutalaisten valhe on kunnia‑arpi meikäläisten taistelijoiden 

ruumiissa. Ketä he kaikkein pahimmin panettelevat ja parjaavat, se on meitä 

lähimpänä, ja ketä he kaikkein verisimmin vihaavat, se on meidän parhain 

ystävämme. Joka aamulla ottaa käteensä juutalaislehden näkemättä itseään siinä 

parjattavan, ei ole käyttänyt edellistä päivää hyödyllisesti; sillä jos asia 

olisi sillä lailla, juutalaiset häntä vainoaisivat, parjaisivat, panettelisivat, 

solvaisivat, likaisivat. Ja ainoastaan se, joka kaikkein tehoisimmin asettuu 

vastustamaan tuota Saksan kansan ja jokaisen arjalaisen kansanheimon ja 

kulttuurin verivihollista, voi odottaa tuon rodun parjausten ja niin ollen 

myöskin tuon kansan taistelun kohdistuvan itseensä. Kun nämä periaatteet 

muuttuvat meidän kannattajillamme lihaksi ja vereksi, silloin liikkeemme 

voimistuu järkkymättömäksi ja voittamattomaksi.

14. Liikkeen on kaikin keinoin edistettävä persoonallisuuden kunnioitusta; sen 

ei pidä koskaan unohtaa, että kaiken inhimillisen arvo piilee persoonallisuuden 

arvossa, että jokainen aate ja jokainen suoritus on yhden ihmisen luovan voiman 

aikaansaannos ja ettei suuruuden ihailu merkitse ainoastaan kiitollisuudenvelan 

maksamista hänelle, vaan että se myöskin kietoo yhdistävän siteen kiittäjien 

ympärille. Persoonallisuus ei ole korvattavissa; varsinkaan ei siinä 

tapauksessa, ettei hän ole konemaisen, vaan kulttuurillisesti luovan aineksen 

ruumiillistuma. Yhtä mahdoton kuin on korvata kuuluisaa mestaria ja toisen ottaa 

hänen kesken jäänyt maalauksensa viimeisteltäväksi, yhtä mahdoton on korvata 

suurta runoilijaa ja ajattelijaa, suurta valtiomiestä ja suurta sotapäällikköä. 

Sillä heidän toimintansa tapahtuu aina taiteen alueella; se ei ole konemaisesti 

kasvatuksen avulla opittua, vaan se on synnynnäistä jumalallisesta armosta. 

Tämän maan päällä ovat suurimmat mullistukset ja aikaansaannokset, suurimmat 

kulttuurisaavutukset, kuolemattomat työt valtiotaidon alalla jne. ainiaksi 

erottamattomasti liittyneet yhteen ainoaan nimeen, ja nuo nimet edustavat niitä. 

Luopuminen suuren hengen kunnioittamisesta merkitsee suunnattoman voiman 

menetystä, voiman, joka virtaa kaikkien suurten miesten ja naisten nimistä.

Tämän tietää kaikkein parhaiten juutalainen. Juuri hän, jonka suurmiehet ovat 

suuria ainoastaan ihmiskunnan ja sen kulttuurin tuhoamisessa, pitää huolen 

näiden epäjumalainpalvonnan kaltaisesta ihailusta. Ainoastaan kansojen niiden 

omiin henkiin kohdistuvan kunnioituksen hän pyrkii esittämään arvottomaksi ja 

leimaa sen henkilönpalvonnaksi. Niin pian kuin kansa käy niin pelkurimaiseksi, 

että alistuu moiseen juutalaisten julkeuteen ja röyhkeyteen, se luopuu kaikkein 

valtavimmasta voimastaan, mitä sillä on; sillä se voima ei johdu joukkojen 

kunnioituksesta, vaan hengen, neron kunnioituksesta ja mielen hänestä saamasta 

ylennyksestä ja rakennuksesta. Kun ihmissydämet murtuvat ja ihmissielut vaipuvat 

epätoivoon, silloin katsovat menneisyyden hämärästä hädän ja surun, häpeän ja 

kurjuuden, henkisen epävapauden ja ruumiillisen pakon suuret voittajat maan 

päälle heidän puoleensa ja ojentavat epätoivoisille kuolevaisille ikuiset 

kätensä! Voi sitä kansaa, joka häpeää tarttua niihin!

Liikkeemme ensimmäisinä syntyaikoina emme joutuneet kärsimään mistään niin 

suuresti kuin siitä, ettei meidän nimillämme ollut mitään kantavuutta ja ettei 

niitä kukaan tuntenut. Kaikkein vaikeinta oli tuona alkuaikana, jolloin useinkin 

oli ainoastaan, kuusi, seitsemän, kahdeksan päätä kaikkiaan kokoontunut 

kuuntelemaan puhujan sanoja, herättää ja pitää vireillä tuossa piskuisessa 

piirissä luottamusta liikkeen valtavaan tulevaisuuteen. Ajateltakoon vain, että 

kuusi, seitsemän miestä lyöttäytyy yhteen, kaikki nimettömiä köyhiä 

tyhjätaskuja, tarkoituksenaan perustaa liike, jolle aikoinaan pitäisi onnistua, 

mikä tähän anti olisi jäänyt onnistumatta valtaville, suurille 

joukkopuolueillekin, nimittäin Saksan valtakunnan suuremman mahdin ja suuruuden 

uudelleenpystyttäminen. Kunpa meidän kimppuumme olisi siihen aikaan edes 

hyökätty, niin, kunpahan meille edes olisi naurettu, olisimme kiittäneet 

onneamme kummassakin tapauksessa. Sillä masentavaa oli ainoastaan se 

kertakaikkinen huomioitta jättäminen, jota siihen aikaan saimme osaksemme ja 

josta minä itse omasta puolestani kärsin kaikkein eniten. Minun liittyessäni 

tuohon kouralliseen ei voinut vielä olla puhettakaan puolueesta enempää kuin 

liikkeestäkään. Olen jo varhemmin kuvaillut ensimmäisestä tapaamisestani tämän 

pienen yhdistyksen kanssa saamiani vaikutelmia. Seuraavina viikkoina minulla oli 

sitten aikaa ja tilaisuutta tutkia tuota toistaiseksi vielä mahdottomalta 

tuntuvaa ilmestystä, ns. puoluetta. Siitä saamani kuva oli, sen taivas 

tietäköön, ahdistavan masentava. Ei ollut olemassa mitään, ei totisesti kerta 

kaikkiaan yhtään mitään. Ainoastaan semmoisen puolueen nimi, jonka valiokunta 

käsitti käytännöllisesti katsoen sen koko jäsenistön ja joka loppujen lopuksi 

oli osapuilleen juuri samantapainen laitos, jota vastaan sen piti yrittää 

taistella, nimittäin liivintaskukokoinen parlamentti. Siinäkin oli vallalla 

äänestysmenetelmä, ja kun suuret parlamentit sentään suurempia ongelmia 

pohtiessaan kirkuivat kurkkunsa käheiksi, kuukaudesta toiseen, tässä pienessä 

piirissä virisi jo onnellisesti saapuneeseen kirjeeseen vastaamisen johdosta 

loppumaton kaksinpuhelu!

Yleisö ei tietystikään tiennyt kaikesta tuosta ylipäänsä yhtään mitään. Ei 

yksikään sielu koko Münchenissä tuntenut puoluetta edes nimeltä, lukuun 

ottamatta sen jäsenkourallista ja näiden muutamia harvoja tuttavia. Joka 

keskiviikko pidettiin jossakin Münchenin kahvilassa ns. valiokunnan istunto ja 

kerran viikossa puheilta. Koska liikkeen koko jäsenistö oli alkuaikana 

edustettuna sen valiokunnassa; kokouksissa oli tietysti aina ja aina vain samat 

henkilöt. Sen vuoksi täytyi nyt saada päiväjärjestykseen tuon pienen piirin 

särkeminen, uusien jäsenten hankkiminen, mutta ennen kaikkea hinnasta mistä 

hyvänsä liikkeen nimen tekeminen tunnetuksi.

Käytimme tässä seuraavaa tekniikkaa:

Aina kerran kuussa, myöhemmin aina kahden viikon väliajoin yritimme pitää 

kokouksen. Kutsut kirjoitettiin kirjoituskoneella tai käsinkin paperilipuille, 

ja ensimmäiset kerrat jaoimmekin ne itse, s.o. veimme ne asianomaisille. Kukin 

kääntyi tuttavapiirinsä puoleen saadakseen tuon tai tämän liikkeelle ja tulemaan 

johonkin tuollaiseen tilaisuuteen. Menestys oli viheliäisen huono. Muistan 

vielä, miten itse olin tuona ensimmäisenä alkuaikana kerran käynyt viemässä 

määräpaikkoihinsa lähes kahdeksankymmentä paperilippusta ja miten sitten 

iltasella odottelimme niitä suuria kansanjoukkoja, joiden tuleman piti. Kun oli 

tunti myöhästytty alkamisajasta, puheenjohtajan täytyi vihdoin viimein julistaa 

kokous alkaneeksi. Meitä oli taaskin seitsemän miestä, samat vanhat seitsemän 

miestä. Sitten rupesimme antamaan kokouskutsujen kirjoittamisen suoritettavaksi 

koneella jossakin Münchenin kirjoitustarvikekaupassa ja monistutimme ne samalla 

siellä. Menestystä oli sen verran, että ensimmäisessä kokouksessa oli muutamia 

kuulijoita lisää. Sitten lukumäärä hitaasti kohosi yhdestätoista kolmeentoista, 

vihdoin seitsemääntoista, kolmeenkolmatta, neljäänneljättä  kuulijaan.

Aivan pienillä, meidän köyhien tyhjätaskujen omassa keskuudessa toimeen 

pannuilla keräyksillä saatiin tarvittavat varat kokoon, jotta kerran voitiin 

panna Münchenissä pidettävästä kokouksesta ilmoitus siihen aikaan 

riippumattomaan Münchener Beobachter lehteen. Tällä kertaa menestys oli tosiaan 

hämmästyttävä. Olimme ilmoittaneet kokouksen pidettäväksi Münchener 

Hofbräuhauskellerin huoneistossa (jota ei pidä sekoittaa Münchener Hofbräuhausin 

juhlasaliin), pienessä salissa, johon tuskin mahtui sataakolmeakymmentä henkeä. 

Omasta mielestäni tuo sali oli kuin suuri halli, ja jokaisella meikäläisellä oli 

sydän kylmänä, mahtaisiko meidän onnistua saada tuota mahtavaa suojaa väkeä 

täyteen.

Seitsemän aikaan paikalla oli satayksitoista henkeä, ja kokous julistettiin 

alkaneeksi. Eräs müncheniläinen professori piti kokouksen pääpuheen, ja minun 

itseni oli määrä puhua sitten toiseksi, ensi kerran elämässäni julkisesti. 

Puolueen silloisen puheenjohtajan herra Harrerin mielestä asia tuntui kovin 

uskalletulta. Tuo muuten varmasti rehti kunnon herrasmies oli kerta kaikkiaan 

sellaisen vakaumuksen vallassa, että minä muka kylläkin osasin yhtä ja toista, 

mutta en puhua. Eikä häntä saatu siitä mielipiteestään luopumaan seuraavanakaan 

aikana. Kävi kuitenkin toisin. Minulle oli tässä ensimmäisessä kokouksessa, 

jossa minun oli puhuttava julkisesti, myönnetty puhumisaikaa kaksikymmentä 

minuuttia. Puhuin kolmekymmentä minuuttia, ja sen seikan, minkä aikaisemmin 

olin, sitä millään tavoin tietämättä, yksinkertaisesti sisäisesti tuntenut, sen 

nyt todellisuus osoitti todeksi: minä osasin puhua! Kolmenkymmenen minuutin 

kuluttua olivat pienessä huoneessa koolla olevat ihmiset sähköistyneet, ja 

innostus ilmaisihen lähinnä siten, että vetoomukseni läsnäolijoiden 

uhrautuvaisuuteen johti kolmensadan markan rahalahjaan. Siten olikin poistunut 

raskas huoli mieltämme painamasta. Rahanpuutehan oli tuona aikana haitannut 

toimintaamme niin suuresti, ettemme siihen aikaan pystyneet edes painattamaan 

liikkeellemme ohjelmalauseita, saati sitten lentolehtisiä. Nyt oli laskettu 

pienen rahaston perustus, josta voitiin suorittaa ainakin kaikkein tarpeellisin 

ja kaikkein välttämättömin.

Mutta eräässä toisessakin suhteessa oli tämän ensimmäisen suuremman kokouksen 

menestys huomattava. Olin noihin aikoihin alkanut tuoda valiokuntaan muutamia 

tuoreita nuoria voimia. Pitkänä sotapalvelusaikanani olin tullut tuntemaan koko 

joukon uskollisia tovereita, jotka sitten nyt vähitellen, minun heitä 

taivuteltuani, alkoivat liittyä mukaan liikkeeseemme. He olivat järjestään 

tarmokkaita nuoria miehiä, kuriin tottuneita ja sotapalvelusajastaan alkaen 

kasvaneet ja varttuneet saman periaatteen vallassa: mahdotonta ei ole yhtään 

mikään, ja kaikki sujuu, kun todella tahtoo. Miten välttämätön tuommoinen 

verenlisä oli, sen saatoin itse huomata jo muutamia viikkoja yhdessä heidän 

kanssaan työskenneltyäni. Puolueen silloinen puheenjohtaja herra Harrer oli 

oikeastaan sanomalehtimies ja semmoisenaan varmasti monipuolisesti sivistynyt 

mies. Mutta hänellä oli puolueenjohtajalle erinomaisen suuri haitta: hän ei 

ollut suurten joukkojen puhuja. Niin kiusallisen tunnollista ja tarkkaa kuin 

hänen työnsä sinänsä olikin, siitä puuttui sentään ‑ ehkä juuri suuren puhujan 

lahjojen puutteen johdosta ‑ myöskin suurempaa lennokkuutta ja vauhtia. Herra 

Drexler, silloinen Münchenin paikallisosaston puheenjohtaja, oli yksinkertainen 

työmies, puhujana samoin verraten merkityksetön, muuten ei ollenkaan sotilas. 

Hän ei ollut koskaan palvellut armeijassa, ei ollut sodan aikanakaan ollut 

sotamiehenä, niin että häneltä, hän kun muutenkin oli koko olemukseltaan 

heiveröinen ja epävarma, puuttui sitä ainoaa koulua, joka pystyi karkaisemaan 

epävarmat ja hennot, pehmeät luonteet miehiksi. Niinpä heissä ei kummassakaan 

ollut semmoista ainesta, joka olisi tehnyt heille mahdolliseksi, ei ainoastaan 

saada sydämeensä kiihkeää uskonvarmuutta liikkeen voitosta, vaan myöskin 

järkkymättömän tarmokkaasti ja, jos niin tarve vaati, vaikka kovakouraisen 

häikäilemättömästi käydä taisteluun vastuksia vastaan, joita nuoren liikkeen 

nousun tielle saattoi kohota. Siihen sopivat ainoastaan semmoiset miehet, joiden 

sekä henki että ruumis olivat omaksuneet ne sotilaalliset avut, joita ehkä 

parhaiten voi kuvailla seuraavasti: nopea kuin vinttikoira, sitkeä kuin nahka ja 

kova kuin Kruppin teräs. Itse olin tuohon aikaan vielä sotilas. 

Ulkonainen ja sisäinen olemukseni oli ollut hiottavana melkein kuuden vuoden 

ajan, niin että ainakin tässä piirissä minut pakostakin tunnettiin vieraaksi. 

Minäkin olin oppinut unohtamaan sanat: ei se käy; ei sitä voi uskaltaa, se on 

liian vaarallista, jne. Sillä tietystikin asia oli vaarallinen. V. 1920 oli 

monilla Saksan seuduilla sellainen kansallinen kokoomus, joka uskalsi osoittaa 

vetoomuksensa suurille joukoille ja julkisesti kutsua saapumaan kokouksiinsa, 

yksinkertaisesti mahdoton asia. Semmoisten kokousten osanottajat ajettiin 

verissä päin hajalle ja tiehensä. Paljoa ei mokomaan temppuun kylläkään 

tarvittu: olihan suurimmankin ns. porvarillisen joukkokokouksen tapana pötkiä 

pakoon kourallista kommunisteja, lähteä käpälämäkeen kuin jänikset koiran 

tullessa. Mutta niin vähän kuin punaiset välittivätkin tuommoisista 

porvarillisista jaarittelukerhoista, joiden sisäisen harmittomuuden ja samalla 

vaarattomuuden sinänsä he tiesivät paljon paremmin kuin niiden jäsenet itse, 

sitä lujemmin he olivat päättäneet kaikin keinoin tehdä lopun joka liikkeestä, 

joka heistä tuntui vaaralliselta ‑ tehokkaimpana aseena oli sellaisissa 

tapauksissa kuitenkin kaikkina aikoina terrori, väkivalta.

Mutta kaikkein vihatuin täytyi tietenkin marxilaisten kansanpetturien silmissä 

olla sellaisen liikkeen, jonka julki lausuttuna päämääränä oli juuri samojen 

joukkojen voittaminen kannattajikseen, jotka siihen saakka olivat olleet 

yksinomaan kansainvälisten marxilaisten juutalais‑ ja pörssipuolueiden 

palveluksessa. Jo pelkkä nimitys Saksan työväenpuolue vaikutti ärsyttävästi. 

Niinpä saattoi helposti kuvitella, että heti ensimmäisissä sopivissa 

tilaisuuksissa alkaisivat yhteenotot siihen aikaan vielä voitostaan 

humaltuneiden marxilaisten työläisten kanssa. Silloisen liikkeemme pienessä 

piirissä niin ollen tuollaista taistelua jo jossakin määrin pelättiin. 

Tahdottiin mahdollisimman vähän esiintyä julkisuudessa, siitä pelosta, että 

meidät voitaisiin lyödä. Ensimmäinen iso kokous nähtiin jo hengessä hajoitettuna 

ja koko liike siten ehkä ainaisiksi ajoiksi lopetettuna. Olin aika tukalassa 

asemassa, kun itselläni oli se käsitys, että sitä taistelua ei ollut kartettava, 

vaan että siihen oli mentävä j a sen vuoksi varattava sellaiset varusteet, jotka 

yksin suovat suojaa väkivaltaa vastaan. Terroria ei murreta hengen asein, vaan 

terrorilla. Ensimmäisen kokouksen saavuttama menestys lujitti asemaani tässä 

suhteessa. Saatiin rohkeutta uuteen, jo vähän suuripiirteisemmäksi suunniteltuun 

kokoukseen. Lokakuun tienoilla 1919 oli Eberlbräukellerissä toinen suurehko 

kokous. Sen sisällys ja aihe: Brest‑Litovsk ja Versailles. Puhujina esiintyi 

neljä herraa. Itse puhuin melkein kokonaisen tunnin, ja menestys oli suurempi 

kuin ensiesiintymisessäni. Kokouksen osanottajamäärä oli kohonnut yli 

sadankolmenkymmenen. Häiritsemisyrityksen toverini tukahduttivat heti alkuunsa. 

Häiriöntekijät lensivät pää murjottuna portaita alas.

Kaksi viikkoa myöhemmin oli taas kokous samassa salissa. Yleisön lukumäärä oli 

kohonnut yli sadanseitsemänkymmenen ‑ oikein hyvä huone. Olin taas puhunut, ja 

taaskin menestys oli suurempi kuin edellisessä kokouksessa. Kaipasin suurempaa 

salia. Vihdoinkin löysimme semmoisen kaupungin toisesta päästä, ’Deutsches 

Reich’ ravintolasta Dacauer‑kadun varrelta. Ensimmäisessä tässä uudessa 

huoneistossa pidetyssä kokouksessa oli väkeä vähemmän kuin edellisessä: tuskin 

täyttä sataaneljääkymmentä henkeä. Valiokunnassa rohkeus pyrki taas pettämään, 

ja iänikuiset epäilijät luulivat, että huonoon yleisömenestykseemme oli 

pidettävä syynä sitä, että olimme liian useasti toistaneet julistuksiamme. 

Syntyi ankaria kiistoja, joissa minä kannatin sitä kantaa, että 

seitsemänsadantuhannen asukkaan kaupunki ei kestä ainoastaan yhtä kokousta 

kahteen viikkoon, vaan siinä täytyy voida pitää kymmenenkin joka viikko, ettei 

saa hämmästyä eikä hämmentyä takaiskuista, että se tie, jolle oli lähdetty, oli 

oikea ja että ennemmin tai myöhemmin, kunhan vain pysytään yhtä sitkeinä ja 

sisukkaina, meidän täytyy saavuttaa menestystä. Ylimalkaan oli koko tämä talvi 

1919/20 yhtä ainoaa taistelua luottamuksen lujittamiseksi nuoren liikkeen 

voittavaan voimaan ja sen kiihkon ja kiivauden kohottamiseksi, joka vihdoin 

uskona pystyy siirtämään vuoria.

Seuraava samassa salissa pidetty kokous jo osoitti taas minun olleen oikeassa. 

Yleisön määrä oli noussut yli kahdensadan, sekä ulkonainen että rahallinen 

menestys loistava. Ryhdyin heti toimeen uuden kokouksen hommaamiseksi. Se 

pidettiin vajaan kahden viikon perästä, ja siinä oli kuulijoita runsaasti 

kaksisataaseitsemänkymmentä henkeä. Taas kahden viikon päästä kutsuimme nuoren 

liikkeen kannattajia ja ystäviä koolle seitsemännen kerran, ja sillä kertaa 

tulijat enää vain hädin tuskin mahtuivat samaan suojaan, heidän lukumääränsä oli 

kasvanut yli neljänsadan. Tuona aikana tapahtui nuoren liikkeen sisäinen 

muotoilu. Se antoi pienessä piirissämme monet kerrat aiheen milloin tyynempään, 

milloin kiivaampaan sananvaihtoon. Eri tahoilta – niin kuin tänä päivänä, niin 

jo silloinkin ‑ nuoren liikkeen puolueeksi nimittämistä moitiskeltiin. Minä olen 

aina pitänyt moista käsitystä pelkästään asianomaisten käytännöllisen 

kykenemättömyyden ja henkisen pienuuden todistuksena. He olivat ja ovat aina 

semmoisia ihmisiä, jotka eivät pysty erottamaan ulkokuorta sisällyksestä ja 

jotka liikkeen arvoa yrittävät arvioida mahdollisimman pöyhkeäsanaisilta 

kalskahtavien nimitysten mukaan, jolloin valitettavasti useimmissa tapauksissa 

meidän ammoisten esi‑isiemme sanavaraston täytyy heille lainata tarvittavat 

sanat.

Siihen aikaan oli vaikea saada ihmisiä ymmärtämään, että jokainen liike on 

siihen asti, kunnes se on saanut viedyksi aatteensa voittoon ja siten 

saavuttanut päämääränsä, puolue, vaikka se tuhannestikin omaksuisi toisen 

nimityksen. Jos joku ihminen tahtoo saada rohkean ajatuksen, jonka toteuttaminen 

hänen lähimmäistensä kannalta tuntuu hyödylliseltä, toteutetuksi käytännössä, 

hänen on ensi sijassa etsittävä kannattajia, jotka ovat valmiit puolustamaan 

hänen tarkoitusperiään. Ja jos tuon tarkoituksen päämääränä olisi vain siihen 

aikaan voimassa olevan puoluevallan murskaaminen ja rikkinäisyyden lopettaminen, 

niin tuon katsantokannan edustajat ja tuon päätöksen julistajat jo sinänsä ovat 

puolue, siihen asti kunnes päämäärä on saavutettu. On sanansaivartelua ja 

silmänlumetta ja tyhjänhosumista, jos joku kaavoihin kangistunut 

kansallismielinen teoreetikko, jonka käytännölliset saavutukset ovat kääntäen 

verrannolliset hänen viisauteensa, kuvittelee mielessään muuttavansa sitä 

luonnetta, joka jokaisella nuorella liikkeellä puolueena on, muuttamalla sen 

nimitystä. Päinvastoin. Jos mikä on epäkansallista, niin juuri tuollainen 

huiskiminen erikoisesti muinaisgermaanisilla sanoilla ja ilmauksilla, jotka 

eivät sovi nykyaikaan eivätkä kuvaa mitään tarkkaa ja tiettyä, vaan voivat 

helposti johtaa siihen, että liikkeen merkitystä arvostellaan sen ulkonaisen 

sanavaraston perusteella. Se on todellista vallattomuutta, mutta sellaista 

joutuu nykyisin huomaamaan lukemattomat kerrat.

Ylimalkaan minun täytyi jo noihin aikoihin ja on myöskin seuraavina aikoina yhä 

uudelleen täytynyt varoittaa noista saksalais‑kansallisista vaeltavista 

teineistä, joiden myönteiset aikaansaannokset ovat aina tyhjän arvoisia, mutta 

joiden itserakkaus ja omahyväisyys ovat melkeinpä voittamattomat. Nuoren 

liikkeemme täytyi silloin ja täytyy edelleen varoa tuollaisten ihmisten 

tunkeutumista siihen, joiden ainoana suosituksena on useimmiten heidän 

selityksensä, että ovat jo kolmekymmentä tai neljäkymmentäkin vuotta taistelleet 

saman aatteen puolesta. Mutta joka on jo neljäkymmentä vuotta taistellut ns. 

aatteen puolesta voimatta mainita pienintäkään saavuttamaansa menestystä, 

taitamatta edes kehua saaneensa vastapuolen voittoa estetyksi, se jo on 

nelikymmenvuotisella toiminnallaan antanut kaikkein pätevimmän todistuksen 

omasta kykenemättömyydestään. Vaara piilee ennen kaikkea siinä, etteivät 

tuollaiset luonteet halua liittyä liikkeeseen sen jäseninä, vaan jaarittelevat 

johtajapiireistä, joiden keskuudesta he ikivanhan toimintansa perusteella 

arvelisivat voivansa saada sopivan ja arvoisensa paikan jatkuvaan työskentelyyn. 

Mutta voi onnettomuutta, jos nuori liike luovutetaan sellaisten miesten 

huostaan! Yhtä huonosti kuin liikemies, joka on nelikymmenvuotisella 

toiminnallaan saanut suuren liikeyrityksen johdonmukaisesti tuhotuksi, kelpaa 

uuden perustajaksi, yhtä huonosti kelpaavat tuollaiset saksalaiskansalliset 

Metusalemit, jotka ovat yhtä pitkässä ajassa saaneet suuren aatteen tärvellyksi 

ja kalkkiutumaan, uuden, nuoren liikkeen johtoon! Muuten kaikista noista 

ihmisistä tulee ainoastaan murto‑osa mukaan uuteen liikkeeseen sitä 

palvellakseen ja hyödyttääkseen uuden opin aatetta, useimmissa tapauksissa 

päinvastoin tehdäkseen sen suojassa tai sen yhteydessä tarjoutuvien 

mahdollisuuksien avulla ihmiskunnan vielä kerran onnettomaksi omilla 

aatteillaan. Mutta mitä ja millaisia ne heidän aatteensa ovat, sitä on perin 

vaikea ilmaista.

Noille luonteille on tunnusomaista, että he haaveilevat muinaisgermaanisesta 

sankaruudesta, harmaasta muinaisuudesta, kivikirveistä, keihäistä ja kilvistä, 

mutta todellisuudessa ovat suurimpia pelkureita, mitä yleensä voi kuvitella. 

Sillä samat miehet, jotka huitovat ilmaa huolellisesti alkuperäisten mukaan 

valmistetulla läkkilevymiekalla ja saarnaavat, päässä ja hartioilla parkittu 

karhunnahka ja siinä sonninsarvet ojossa, partaisesta naamastaan nykyajalle aina 

vain taistelua henkisillä aseilla, pötkivät kiireimmiten jo ensimmäistä 

kommunistien kumipatukkaa pakoon. Jälkimaailmalla tuskin lienee suurinkaan 

aihetta ihannoida noiden pitkäpartojen sankarielämää uudessa sankarirunoelmassa. 

Olen tullut tuollaiset herrat liiankin hyvin tuntemaan, siksi heidän viheliäinen 

näyttelemisensä ja elehtimisensä herättää minussa mitä syvintä inhoa ja 

vastenmielisyyttä. Mutta suuriin joukkoihin he vaikuttavat naurettavilta, ja 

juutalaisilla on täysi syy säästää noita kansallismielisiä ilveilijöitä, jopa 

työntää heidät ,  tulevan Saksan valtion todellisten esitaistelijoiden edelle. 

Samalla nuo miehet ovat vielä mahdottoman itserakkaita, väittävät siitä 

huolimatta, että ovat täysin todistaneet täydellisen kykenemättömyytensä, 

ymmärtävänsä kaiken paremmin kuin muut, ja niin heistä koituu todellinen 

maanvaiva kaikille suoraviivaisille ja rehellisille taistelijoille, joiden 

mielestä sankarillisuus ei ole kunnioittamisen arvoista ainoastaan 

menneisyydessä, vaan jotka myöskin tekevät parhaansa antaakseen omalla 

menettelyllään jälkimaailmalle samanlaisen kuvan.

Myöskin on usein varsin vaikea erottaa, kuka noista miehistä toimii omaa 

sisäistä tyhmyyttään tai kykenemättömyyttään ja kuka ainoastaan tietyistä syistä 

teeskentelee sellaista. Varsinkin muinaisgermaanisella perustalla toimivista ns. 

uskonnollisista uudistajista minulla on aina mielessä tunne, kuin he olisivat 

juuri sellaisten valtojen lähettämiä, jotka eivät toivo Saksan kansan uutta 

nousua. Koko heidän toimintansahan pyrkii johtamaan kansan pois yhteisestä 

taistelusta yhteistä vihollista, juutalaista, vastaan, pannakseen sen sijaan 

kuluttamaan voimansa yhtä mielettömissä kuin onnettomissakin sisäisissä 

uskonriidoissa. Juuri näistä syistä on voimakkaan keskusvallan pystyttäminen 

johdon ehdottoman arvovallan kannalta tässä liikkeessä välttämätöntä. Ainoastaan 

sen avulla voidaan tuollaisten turmiollisten ainesten puuhat ja hankkeet saada 

estetyksi. Juuri tästä syystä ovat yhtenäisen, tiukasti johdetun ja ohjatun 

liikkeen kaikkein suurimmat vihamiehet löydettävissä noiden kansallismielisten 

Ahasverusten riveistä. He vihaavat liikettä sinä mahtina, joka tekee heidän 

vallattomuudestaan lopun.

Suotta ei nuori liikkeemme aikoinaan omaksunut varmaa, määrättyä ohjelmaa ja 

jättänyt kansallinen sanaa silloin käyttämättä. Kansallisen käsite on niin 

rajoittamaton, että se on mahdoton perustaksi liikkeelle eikä se tarjoa mitään 

mittapuuta sellaiseen kuulumiselle. Kuta vaikeammin määriteltävissä tämä käsite 

käytännössä on, kuta useampia ja kuta laajempia ja väljempiä tulkintoja se 

sallii, sitä suuremmaksi kasvaa myös mahdollisuus vedota siihen. Siinä määrin 

epämääräisen ja niin monella tavalla selitettävissä ja tulkittavissa olevan 

käsitteen tuominen mukaan poliittiseen taisteluun johtaa kaiken jäntevän 

taisteluyhteyden lakkaamiseen, koska tämä ei siedä sitä, että uskon ja tahdon 

määrääminen jätetään kunkin yksityisen omaksi asiaksi. Onkin häpeällistä nähdä, 

keitä ja mitä kaikkia nykypäivinä liikkuu kansallinen‑sana viitassaan, miten 

monilla ihmisillä on siitä käsitteestä omat käsityksensä. Muudan tunnettu 

baijerilainen professori, kuuluisa henkisin asein taistelija ja samoin monet 

kerrat hengessään Berliiniin marssinut mies, samaistaa keskenään kansallisen 

käsitteen ja monarkistisen asennoitumisen. Tuo korkeastioppinut herra on sentään 

hiukan unohtanut selittää entisten saksalaisten hallitsijoiden ja nykyajan 

kansallisen käsityksen samaisuutta. Pelkään myös pahoin, että se tuskin tuolle 

herralle onnistuisi. Sillä mitään sen epäkansallisempaa kuin useimmat Saksan 

yksinvaltaiset valtiomuodostumat ei hevin voi kuvitella. Jos asianlaita olisi 

toisin, silloin ne eivät olisi ikinä hävinneet, tai sitten niiden häviäminen 

olisi todistuksena kansallisen maailmankatsomuksen vääryydestä.

Niinpä siis jokainen tulkitsee tuon käsitteen sillä tavalla kuin itse sen 

ymmärtää. Mutta sellainen mielipiteiden moninaisuus ei voi tulla kysymykseen 

poliittisen taisteluliikkeen perustana. Noiden kahdennenkymmenennen vuosisadan 

Johannesten maailmantuntemuksen ja varsinkin kansan sielun tuntemuksen 

puutteesta en huoli tässä yhteydessä ollenkaan puhuakaan. Sitä kuvaa riittävästi 

se seikka, miten naurettavana sitä vasemmiston taholta kohdellaan. Heidän 

annetaan lörpöttää ja sitten heille vain nauretaan päin naamaa. Mutta joka tässä 

maailmassa ei saa sen vertaa aikaan, että vastustajat häntä vihaavat, ei minusta 

tunnu ystävänä suurenkaan arvoiselta. Ja niinpä noiden ihmisten ystävyys ei 

ollut meidän nuorelle liikkeellemme ainoastaan arvoton, vaan aina pelkästään 

vahingoksi, ja se olikin pääsyy, minkä vuoksi ensiksikin valitsimme puolueen 

nimityksen ‑ saatoimme toivoa, että jo sillä saimme peloitelluksi pois 

kokonaisen parven noita kansallisia unissakävijöitä ‑ ja minkä vuoksi toisekseen 

otimme nimitykseksemme ’Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei’, ’Saksan 

kansallissosialistinen työväenpuolue’. Nimemme toisen osan alkupuoli karkotti 

niskoiltamme muinaisuudenhaaveilijat, ns. kansallisen aatteen suurilla sanoilla 

ratsastelijat ja pinnalliset iskulauseiden harrastajat, sen loppuosa taas 

vapautti meidät koko hengen miekan ritarien porukasta, kaikista niistä 

pelkuriraukoista, jotka pitävät henkistä asetta oman tosiasiallisen 

pelkurimaisuutensa kilpenä.

On itsestään selvää, että meidän kimppuumme seuraavana aikana hyökättiin 

kaikkein ankarimmin nimenomaan viimeksi mainittujen taholta, ei tietystikään 

väkivalloin eikä käsikähmässä, vaan ainoastaan kynällä, eikähän moisilta 

kansallisilta hanhenkyniltä voinut parempaa odottaakaan. Heistä meidän 

periaatteemme: joka asettuu meitä väkivalloin vastustamaan, sitä vastaan 

puolustaudumme väkivalloin oli jollakin tavoin kaamea. He eivät moittineet meitä 

ainoastaan raa'asta kumipatukan käytöstä, vaan nimenomaan mitä tiukimmin hengen 

puutteesta. Että kansankokouksessa voi itse Demostheneskin joutua pakosta 

vaiennetuksi, jos vain viisikymmentäkin kaistapäätä päättää, suureen suuhunsa ja 

nyrkkeihinsä turvautuen, estää hänet puhumasta, se ei missään tapauksessa tunnu 

huolettavan moisia puoskareita vähän vähääkään. Synnynnäinen arkamaisuus estää 

heitä koskaan antautumasta sellaiseen vaaraan. Sillä he eivät työskentele suurta 

melua pitäen ja tungettelevasti, vaan hiljaisuudessa. En voi tänä päivänäkään 

tarpeeksi varoittaa nuorta liikettämme antamasta kietoa itseään ns. hiljaisten 

työntekijöiden pauloihin. He eivät ole ainoastaan raukkoja ja pelkureita, vaan 

myöskin kyvyttömiä ja tyhjänhosujia. Ihmisen, joka jonkin asian tietää, tuntee 

tietyn vaaran, näkee omin silmin mahdollisuuden, millä se on autettavissa, hänen 

velvollisuutensa ja velvoituksensa on kirotun varmasti, ettei jää hiljaisuudessa 

työskentelemään, vaan että aivan julkisesti ja avoimesti asettuu pahaa 

vastustamaan ja sen parannusta puolustamaan. Jollei hän niin tee, silloin hän on 

velvollisuutensa unohtanut kurja, heikko raukka, joka pettää joko 

pelkurimaisuuttaan tai sitten laiskuuttaan tai kykenemättömyyttään. Suurin osa 

noista hiljaisista työntekijöistä kuitenkin enimmäkseen on vain olevinaan, ikään 

kuin he tietäisivät Herra ties' mitä. He eivät yksikään osaa yhtään mitään, 

mutta koettavat hämätä koko maailmaa tempuillaan; he ovat laiskoja, mutta 

herättävät hiljaisuudessa tekemällään työllä sellaisen vaikutuksen, että muka 

ovat yhtä suunnattoman kuin työteliään toimekkaita, sanalla sanoen, he ovat 

huijareita, valtiollisia keinottelijaluonteita, joista toisten rehellinen työ on 

vihattua. Niin pian kuin tuollainen kansallinen yöperhonen vetoaa 

hiljainen‑sanaan, voi lyödä vetoa tuhat yhtä vastaan, ettei hän hiljaisuudessa 

mitään luo eikä tuota, vaan varastaa, varastaa toisten työn hedelmiä.

Kaiken lisäksi tulee vielä se arastelemattomuus ja itserakas; omahyväinen 

julkeus, jollaista osoittaen tuo käytännössä  valonarka roskajoukko on valmis 

hyökkäämään toisten työn kimppuun, yrittää ruveta sitä moitiskelemaan ylhäältä 

alaspäin ja sillä tavoin todellisuudessa avustaa Saksan kansan verivihollisia. 

Kaikkein vaatimattominkin kiihottaja, jolla on rohkeutta ja sisua, seistessään 

ravintolapöydällä, pelkkiä vastustajia ympärillään, miehekkäästi ja 

peittelemättä puolustaa katsomustaan, tekee enemmän kuin tuhat tuollaista 

valheellista, salakavalaa, luihua liukastelijaa. Hän varmasti saa yhden ja 

toisen käännytetyksi ja voitetuksi liikkeen kannattajaksi. Hänen saavutustaan 

voidaan punnita ja todeta se hänen toimintansa saavuttaman menestyksen 

perusteella. Ainoastaan pelkurimaiset huijarit, jotka kehuskelevat muka 

hiljaisuudessa suorittamallaan työllä ja siten verhoutuvat halveksittavan 

nimettömyyden suojaviittaan, eivät kelpaa ensinkään mihinkään, ja heitä voi 

sanan todellisimmassa merkityksessä pitää Saksan kansan uuden nousun kuhnuroina.

Vuoden 1920 alussa aloin puuhata ensimmäisen todella suuren joukkokokouksen 

pitoa. Asiassa syntyi erimielisyyksiä. Muutamat johtavissa asemissa olevat 

puolueen jäsenet pitivät asiaa vielä aivan liian ennenaikaisena j a sen vuoksi 

sen vaikutusta kohtalokkaana, jopa turmiollisena. Punainen lehdistö oli alkanut 

askarrella meidän kimpussamme, ja olimme tosiaan niin onnellisessa asemassa, 

että olimme vähitellen saaneet osaksemme sen vihan. Olimme alkaneet esiintyä 

väittelypuhujina toisissa kokouksissa. Tietysti siellä meidät jokainen heti 

paikalla huudettiin alas. Mutta yksi tulos oli sentään saavutettu. Meidät 

tultiin tuntemaan, ja samassa määrin kuin meidän tuntemisemme eneni, kasvoi 

myöskin vastenmielisyys ja raivo meitä kohtaan. Niinpä siis saatoimme syystä 

toivoa, että ensimmäiseen joukkokokoukseemme saisimme punaisessa leirissä olevia 

ystäviämme vieraaksi oikein enemmänkin.

Olin omastakin puolestani selvillä siitä, että liikkeemme hajaantumisen 

mahdollisuudet olivat suuret. Mutta taistelu täytyi kerta kaikkiaan taistella 

loppuun saakka, jollei nyt jo, niin ainakin muutaman kuukauden päästä. Oli 

kokonaan meidän omassa varassamme, saisimmeko jo heti ensimmäisenä päivänä 

liikkeemme ikuistetuksi asettumalla silmittömästi, häikäilemättömästi sen asiaa 

ajamaan. Tunsin ennen kaikkea punaisen puolen kannattajien mielen‑ ja 

luonteenlaadun aivan liian hyvin voidakseni olla tietämättä, ettei äärimmäiseen 

saakka sisukas vastarinta ainoastaan parhaiten tehoa siihen, vaan että se voi 

heidän puoleltaan saavuttaa kannattajiakin. Mutta sellaiseen vastarintaan 

täytyikin olla päättävästi valmistautunut. Puolueen silloinen puheenjohtaja 

herra Harrer oli sitä mieltä, ettei voinut yhtyä minun mielipiteeseeni valitun 

ajankohdan suhteen, ja niin muodoin hän rehellisenä, suorana miehenä väistyi 

syrjään liikkeen johdosta. Hänen tilalleen tuli herra Anton Drexler. Itse olin 

varannut omalle osalleni propagandan järjestelyn ja paninkin sen nyt 

siekailematta toimeen. Niin määrättiin vielä tuntemattoman liikkeemme 

ensimmäisen suuren joukkokokouksen pitämispäiväksi helmikuun 24 päivä v. 1920.

Valmisteluja johdin itse omakohtaisesti. Ne olivat hyvin lyhyet. Ylimalkaan koko 

koneisto järjestettiin sille kannalle, että päätösten teko sujui 

salamannopeasti. Päivänkysymyksiin oli asennoituminen määrättävä joukkokokousten 

avulla vuorokauden kuluessa. Näistä kokouksista oli ilmoitettava julisteilla ja 

lentolehtisillä, joiden sävy ja tarkoitus määrättiin niiden näkö kohtien 

mukaiseksi, jotka propagandasta puhuessani olen jo varhemmin suurin piirtein 

hahmotellut. Vaikutus suuriin joukkoihin, keskittyminen muutamiin harvoihin 

pääkohtiin, niiden yhä jatkuva toistaminen, itsevarmuus ja itsetietoinen tekstin 

sommittelu ehdottoman varman, kiistämättömän väitteen muotoon, mitä suurinta 

sitkeyttä levityksessä ja kärsivällisyyttä vaikutuksen odotuksessa.

Väriksi valittiin periaatteesta punainen, se on kaikkein kirpein ja kiihottavin, 

ja sen täytyi pakostakin vastustajiamme kaikkein pahimmin kuohuttaa ja ärsyttää 

ja sitä tietä pitää meidät heidän mielessään, tahtoivatpa tai olivatpa 

tahtomatta. Nyt seuraavana aikana ilmaisihen Baijerissakin marxilaisuuden ja 

centrum‑puolueen sisäinen veljeily valtiollisina puolueina kaikkein selvimmin 

siinä, miten suurta huolta silloin kaupungissa vallassa oleva Baijerin 

kansanpuolue osoitti koettaessaan heikentää meidän julisteidemme vaikutusta 

punaisiin työläisjoukkoihin ja lopulta ehkäistä sen kokonaan. Jollei poliisi 

keksinyt enää mitään muita keinoja, miten ryhtyä toimenpiteisiin sitä vastaan, 

täytyi lopuksi syy lykätä liikenneseikkojen niskoille, kunnes se lopuksi 

sisäisen äänettömän punaisen liittokumppanin mieliksi ns. saksalaiskansallisen 

kansanpuolueen avustamana kokonaan kielsi nuo julisteet, jotka jo olivat 

lahjoittaneet takaisin Saksan kansalle satojatuhansia kansainvälisesti 

ajatelleita, sokaistuneita ja harhaan johdettuja työläisiä. Nuo julisteet ‑ ne 

ovat olleet tämän kirjan ensimmäisessä ja toisessa painoksessa laitteilla ‑ 

kaikkein parhaiten todistavat, millaista valtavaa kamppailua nuori liikkeemme 

sinä aikana kävi. Mutta ne ovat myöskin jälkimaailmalle todistuksina meidän 

tahdostamme ja aikeidemme vilpittömyydestä sekä ns. kansallisten viranomaisten 

mielivaltaisuudesta heidän pyrkiessään ehkäisemään heille itselleen hankalaa ja 

epämukavaa oman kansamme laajojen kerrosten kansallisesti ajatteleviksi 

muuttamista ja samalla näiden voittamista takaisin kansallemme. Ne ovat myöskin 

osaltaan apuna haihduttamassa sitä käsitystä, että Baijerissa olisi muka ollut 

sinänsä kansallinen hallitus, ja vielä todistamassa jälkimaailmalle, ettei 

vuosien 1919, 1920, 1921, 1922 ja 1923 kansallinen Baijeri suinkaan ollut 

kansallisen hallituksen aikaansaannos, vaan että hallituksen oli vain pakko 

ottaa vähitellen kansallisesti tuntevan kansan mielipide huomioon. Hallitukset 

itse tekivät voitavansa ehkäistäkseen tätä tervehtymistapahtumusta ja tehdäkseen 

sen mahdottomaksi. Ainoastaan kaksi miestä täytyy mainita poikkeuksina joukosta:

Silloinen poliisipresidentti Ernst Pöhner ja hänen uskollinen neuvonantajansa, 

yliamtmanni Frick olivat ainoat korkeammat valtionvirkamiehet, joilla jo tuohon 

aikaan oli rohkeutta olla ensi sijassa saksalaisia ja vasta toisessa sijassa 

virkamiehiä. Vastuunalaisissa asemissa olevista oli Ernst Pöhner ainoa, joka ei 

havitellut joukkojen suosiota, vaan oli valmis yli kaiken rakastamansa Saksan 

kansan uuden ylösnousemuksen puolesta panemaan alttiiksi ja uhraamaan kaiken, 

vaikkapa asioiden niin vaatiessa oman henkilökohtaisen olemassaolonsakin. Niinpä 

hän aina olikin niiden ostettavissa olevien kelvottomien virkamiesten 

kiusallisena silmätikkuna, jotka eivät pidä toimintansa lakina oman kansan 

parasta eikä sen välttämätöntä, luonnon pakosta tapahtuvaa vapaudennousua, vaan 

työnantajan ja elättäjän käskyä, välittämättä haltuunsa uskotun 

kansallisomaisuu­den menestyksestä. Mutta ennen kaikkea hän oli semmoisia 

luonteita, jotka, toisin kuin useimmat Saksan silloisista ns. valtion arvovallan 

varti­joista, eivät pelänneet kansan‑ ja maanpetturien vihamielisyyttä, vaan 

päinvastoin sitä toivoivat kuin ainakin kunnon miehelle itsestään johtuvana 

hyvänä. Juutalaisten ja marxilaisten viha, näiden koko valhetta ja parjausta 

pursuava taistelu oli hänen ainoa onnensa kesken Saksan kansan kurjuutta. Hän 

oli mies, jossa olivat yhtyneinä graniitin luja suoruus ja rehellisyys, antiikin 

yksinkertaisuus ja saksalainen suoraviivai­suus, mies, jolle sanat mieluummin 

kuollut kuin orja eivät olleet tyhjä korulause, vaan koko hänen olemuksensa 

pääsisältö. Hän ja hänen työtoverinsa tohtori Frick ovat minun silmis­säni 

ainoat, joilla semmoisessa valtiollisessa asemassa olleista on oikeus tulla 

luetuiksi kansallisen Baijerin avustajien joukkoon. ‑

 Ennen kuin nyt ryhdyimme valmistelemaan ensimmäisen joukkokokouksemme pitoa, ei 

täytynyt ainoastaan varata välttämätöntä propaganda‑aineistoa valmiiksi, vaan 

myöskin tärkeimmät ohjelmakohdat oli saatava painetuksi.

Tämän teoksen jälkimmäisessä osassa aion yksityiskohtai­sesti kehitellä niitä 

suuntaviivoja, jotka varsinkin ohjelmaamme laatiessamme olivat silmämääränämme. 

Tässä tahdon vain todeta, että ohjelmamme määriteltiin, ei ainoastaan siksi, 

että nuorelle liikkeellemme saataisiin varma muoto ja sisällys, vaan myös sen 

vuoksi, jotta sen tarkoitusperät saataisiin tehdyksi ymmärrettäviksi laajoille 

kansankerroksille. Ns. älymystöpiireistä käsin on sen kustannuksella pyritty 

leik­kaamaan sukkeluuksia ja sitä ivailemaan ja yritetty sitä arvos­tella. Mutta 

samaisen ohjelman saavuttama menestys on osoit­tanut meidän silloisen 

käsityksemme osuneen oikeaan. Olen nähnyt noina vuosina syntyvän kymmenittäin 

uusia liikkeitä, mutta kaikki ne ovat sitten taas hävinneet jäljettö­miin ja 

haihtuneet kuin tuhka tuuleen. Yksi ainoa on säilynyt: ’Saksan 

kansallissosialistinen työväenpuolue’. Ja tänä päivänä olen lujemmin kuin 

konsanaan siinä vakaumuksessa, että sitä vastaan voidaan taistella, että sitä 

voidaan yrittää lamauttaa, että pienet puolueministerit voivat kieltää siltä 

puhevallan, mutta meidän ajatustemme voittoa he eivät ikinä pysty estämään. Kun 

kerran Saksan koko nykyisestä valtiojärjestyksestä ja sen edustajista muisto ei 

mainitse enää nimiäkään, silloin kansallissosialistisen ohjelman perusteet ovat 

tulevan valtion pohjana. Ennen v:n 1920 tammikuuta olimme nelikuisen 

kokoustoimintamme aikana saaneet vähitellen säästetyksi kokoon hiukan rahaa, 

mitä tarvitsimme ensimmäisen lentokirjasemme, ensimmäisen julisteemme ja 

ohjelmamme painatukseen. Kertoessani tämän niteen lopuksi liikkeemme 

ensimmäisestä suuresta joukkokokouksesta teen sen, sen vuoksi, että puolueemme 

silloin särki pienen yhdistyksen ahtaat puitteet ja sen sijaan ensi kerran 

ryhtyi vaikuttamaan meidän aikamme mahtavimpaan valtatekijään, yleiseen 

mielipiteeseen.

Omasta puolestani minulla oli tuona aikana yksi ainoa suruja huoli: saammeko 

salin väkeä täyteen vai joudummeko puhumaan tyhjille seinille? Itse olin 

sisimmässäni vuorenvarmasti vakuuttunut siitä, että jos tilaisuuteen vain 

saapuisi väkeä, siitä täytyisi tulla nuorelle liikkeellemme suuri menestys. 

Siten odotin toivon ja pelon vaiheilla tuota iltaa. Kokouksen oli määrä alkaa 

kello 7.30. Kello 7.15 menin Münchenin Platzlin varrella sijaitsevan 

Hofbräuhausin juhlasaliin, ja silloin sydämeni oli vähällä ilosta pakahtua. 

Valtavan suuri suoja, sillä valtavan suurelta se silloin minusta vielä tuntui, 

oli pakaten täynnä, pää pään vieressä, lähes kaksituhantinen ihmisjoukko. Ja 

ennen kaikkea: tilaisuuteen olivat saapuneet juuri nekin, joiden puoleen 

tarkoituksenamme oli kääntyä. Paljon enemmän kuin puolet salista näytti olevan 

kommunistien ja riippumattomien sosialistien miehittämänä. He olivat päättäneet 

lopettaa lyhyeen meidän ensimmäisen suuren julistustilaisuutemme.

Mutta toisin kävi. Ensimmäisen puhujan lopetettua ryhdyin minä puhumaan. 

Muutaman minuutin kuluttua alkoi satamalla sataa välihuudahduksia, ja salissa 

sattui kiivaita yhteenottoja. Kourallinen uskollisimpia sotatovereitani ja muita 

kannattajiamme kävi käsikähmään rauhanhäiritsijöiden kanssa ja sai vasta 

vähitellen rauhallisuuden miten kuten palautetuksi. Saatoin jatkaa puhettani. 

Puolen tunnin kuluttua alkoivat suosionosoitukset vähitellen peittää huudon ja 

meluamisen kuulumattomiin. Ja nyt sitten ryhdyin käsittelemään ohjelmaamme, 

rupesin sitä ensi kerran selvittämään. Neljännestunti neljännestunnilta 

välihuudahdukset hukkuivat yhä enemmän suosionhuutoihin. Ja kun vihdoin esitin 

joukolle kaksikymmentäviisi väitettämme kohta kohdalta ja pyysin yleisöä itse 

langettamaan niistä arvostelunsa, ne hyväksyttiin toinen toisensa perästä, yhä 

kasvavan riemun vallitessa, yksimielisesti ja taaskin yksimielisesti, ja kun 

viimeinen väite oli siten löytänyt tiensä joukon sydämiin, silloin edessäni oli 

salintäyteinen ihmisjoukko, uuden vakaumuksen, uuden uskon, uuden tahdon 

yhdistämänä ja yhteen liittämänä.

Kun sitten, kun melkein neljä tuntia oli kulunut, huone alkoi hitaasti tyhjetä 

ja väkijoukko  pää pään vieressä kuin verkkaisena virtana vyöryä ulko‑ovea 

kohti, yhteen sulloutuneena, tiheään pakkautuneena, silloin tiesin, että nyt 

olivat Saksan kansan keskuuteen vaeltamassa semmoisen liikkeen periaatteet, jota 

ei enää millään voitu painaa unohduksiin. Oli sytytetty tuli, jonka hehkusta 

aikoinaan täytyy syntyä sen miekan, joka voittaa takaisin germaanien 

Siegfriedille vapauden ja Saksan kansalle elämän. Ja tulevan nousun rinnalla 

tunsin saapuvan leppymättömän koston jumalattaren vaatimaan tilille v:n 1918 

marraskuun 9 päivän valapatontyöstä. Niin sitten sali hitaasti tyhjeni. *Liike 

pääsi vauhtiin.*