11. luku.

 KANSA JA ROTU.

On olemassa totuuksia, jotka ovat niin ilmeisiä, että ne juuri sen vuoksi jäävät

tavalliselta maailmalta näkemättä tai ainakin huomaamatta. Maailma sivuuttaa

tuollaiset ylen tavalliset viisaudet monestikin kuin sokea ja on mitä

suurimmassa määrin hämmästynyt, jos äkkiä joku keksii sellaista, mikä sentään

kaikkien pitäisi tietää. Kolumbuksen munia on kyllä sadointuhansin, mutta

Kolumbuksia sen sijaan tapaa harvemmin. Niin siis ihmiset poikkeuksetta

vaeltelevat luonnon tarhassa, kuvittelevat mielessään tietävänsä ja tuntevansa

melkein kaiken ja kuitenkin sivuuttavat, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta,

kuin sokeat erään luonnon vallinnan kaikkein silmiinpistävimmän periaatteen:

jokaisen elävien olentojen lajin muodostaman sisäisen suljetun kokonaisuuden.

Jo pintapuolinenkin tarkastelu osoittaa luonnon elämisentahdon kaikkien

lukemattomien ilmenemismuotojen melkeinpä rautaiseksi peruslaiksi oman lajin

piiriin rajoittuneen lajinjatkumisen ja lisääntymisen. Jokainen eläin parittuu

ainoastaan toisen samaan lajiin kuuluvan kanssa. Tiainen hakee toverikseen

toisen tiaisen, peippo toisen peipon, kukko kanan, peltohiiri toisen

peltohiiren, kotihiiri kotihiiren, koirassusi naarassuden,jne. Tässä voi

tapahtua muutos ainoastaan poikkeuksellisissa olosuhteissa, ensi sijassa

vankeuden pakonalaisuudessa tai kun muuten on mahdoton parittua saman lajin

yksilöiden kesken.

Mutta silloin luonto ryhtyy kaikin keinoin sellaista vastustamaan, ja sen

näkyvimpänä vastalauseena on joko se, että se kieltää sekasikiöiltä

suvunjatkamiskyvyn, tai sitten se, että rajoittaa näiden myöhäisempien

jälkeläisten hedelmällisyyttä; mutta useimmissa tapauksissa se riistää niiltä

tautien tai vihollisten hyökkäysten vastustuskyvyn. Se on vain liiankin

luonnollista. Jos kaksi elävää olentoa, jotka eivät ole täysin yhtä korkealla

asteella risteytyvät, on tuloksena väliolento, joka on molempien vanhempien

tasojen väliltä. Se siis merkitsee sitä, että poikanen on ylemmällä tasolla kuin

vanhemmista rodullisesti alempi, mutta ei yhtä korkealla tasolla kuin heistä

ylempi. Niin ollen se myöhemmin joutuu taistelussa tuolla ylemmällä tasolla

olevia vastaan alakynteen. Mutta sellainen parittuminen on ristiriidassa luonnon

tahdon kanssa, joka ylipäänsä elämän jalostukseen pyrkii. Tämän edellytyksenä ei

ole ylempi‑ ja alempiarvoisen yhdistäminen keskenään, vaan edellisen ehdoton

voitolle pääsy. Vahvemman on hallittava, eikä sulauduttava heikompaan

uhratakseen  sillä tavoin oman suuruutensa. Ainoastaan synnynnäisestä heikosta

raukasta tämä voi tuntua julmalta, mutta senpä vuoksi sellainen onkin heikko,

ahdasjärkinen ihminen; sillä jollei tämä laki olisi vallitsevana, silloinhan

olisi kaikkea elimellisten elävien olentojen kuviteltavissa olevaa edelleen

kehittymistä kerta kaikkiaan mahdoton ajatella.

Tästä luonnossa yleispätevästä rodunpuhtauteen pyrkimisvietistä on seurauksena,

ei ainoastaan eri rotujen tarkka rajoittuminen ulospäin, vaan myöskin niiden

sisäisen olemuksen samankaltaisuus omassa piirissään. Kettu on aina kettu, hanhi

aina hanhi, tiikeri pysyy aina tiikerinä jne., ja eri yksilöissä voi olla

ainoastaan se ero, että jokin on toisia voimakkaampi, väkevämpi, ovelampi,

sukkelampi, sitkeämpi tms. Mutta koskaan ei tapaa kettua, jolla olisi sisäisen

olemuksensa pakosta inhimillisyyden puuskia hanhia kohtaan, ei liioin kissaa,

joka olisi ystävällisesti kiintynyt hiiriin. Senpä vuoksi tässäkin syntyy

keskinäinen taistelu, joka ei johdu niinkään paljon sisäisestä

vastenmielisyydestä kuin pikemminkin nälän pakosta ja rakkaudesta. Molemmissa

tapauksissa luonto pysyttelee rauhallisena, jopa tyydytettynä

syrjästäkatselijana. Taistelussa jokapäiväisestä leivästä joutuvat kaikki heikot

ja sairaat, toisia vähemmän päättäväiset alakynteen, samalla kuin koiraiden

keskinen taistelu naaraasta suo siittämisoikeuden tai ainakin ‑mahdollisuuden

ainoastaan terveimmälle. Mutta aina taistelu on lajin terveyden ja

vastustusvoiman edistämiskeino ja niin muodoin sen kehittymisen ja jalostumisen

syy ja aihe. Jos asiainkulku olisi toisenlainen, silloin kaikki kehitys ja

jalostuminen lakkaisi ja pikemminkin tapahtuisi juuri päinvastaista. Sillä koska

huonommat ovat lukumäärältään aina voitolla parhaista, niin edelliset

lisääntyisivät, jos kaikilla olisi yhtäläiset elossapysymis‑ ja

suvunjatkamismahdollisuudet, niin paljon nopeammin, että loppujen lopuksi

parhaiden täytyisi pakostakin vetäytyä taka‑alalle. Sen vuoksi täytyy tässä

tapahtua korjaus parempien hyväksi. Mutta siitä korjauksesta pitää huolen luonto

itse alistamalla heikomman osan niin vaikeiden ja raskaiden elämänehtojen

alaiseksi, että ne jo semmoisinaan rajoittavat lukumäärää eivätkä jäljelle

jääneet liioin pääse valtoimenaan lisääntymään, vaan niidenkin keskuudessa

tapahtuu taas uusi, armoton valinta voiman ja terveyden perusteella.

Mutta niin vähän toivottavaa kuin luonnon kannalta onkin heikon yksilön

parittuminen vahvemman kanssa, vielä vähemmän toivottavaa on ylemmän rodun

sulautuminen alhaisempaan, koska muussa tapauksessa sen koko siihenastinen,

mahdollisesti satatuhatvuotinen jalostustyö olisi taas yhdellä kertaa mennyttä.

Historiallisella kokemuksella on esitettävänä lukemattomia todistuksia tämän

paikkansapitävyydestä. Historia osoittaa peloittavan selvästi, että kaikesta

arjalaisen veren sekoittumisesta alempien kansojen kanssa on ollut seurauksena

kulttuurinkannattajien loppu. Pohjois‑Amerikassa, jonka väestö on muodostunut

verrattomasti suurimmalta. osaltaan germaanisista aineksista, jotka ovat

ainoastaan hyvin vähässä määrin sekoittuneet alempiin värillisiin kansoihin, on

toisenlainen ihmisaines ja kulttuuri kuin Keski‑ ja Etelä‑Amerikassa, missä

pääasiallisesti romaaniset maahantulijat ovat usein suuressa mitassa

sekaantuneet maan alkuasukkaisiin. Jo tästä yhdestä esimerkistä voi selvästi ja

selkeästi huomata rodunsekoituksen vaikutuksen. Amerikan  mantereen rodultaan

puhtaina ja sekoittumattomina säilyneet germaanit ovat kohonneet mantereen

valtiaiksi; ja niin kauan he sen valtiaina pysyvätkin, kun eivät itse joudu

sukurutsauksen uhriksi. Jokaisen rodunristeytymisen tulos on siis, aivan

lyhyesti sanottuna, aina seuraava:

a) ylemmän rodun tason aleneminen;

b) ruumiillinen ja henkinen taantuminen ja samalla joskin hitaan, kuitenkin

varmasti edistyvän sairauden alku.

Mutta sellaisen kehityksen aiheuttaminen ei toki ole mitään muuta kuin synnin

tekoa ikuisen Luojan tahtoa vastaan. Mutta sellaisesta teosta on synnin

palkkakin. Yrittäessään niskoitella luonnon rautaista johdonmukaisuutta vastaan

ihminen joutuu taisteluun niiden peruslakien kanssa, joita hänen itsensäkin

yksinomaan on kiittäminen olemassaolostaan  ihmisenä. Niin siis täytyy hänen

luonnonvastaisen menettelynsä johtaa hänen omaan tuhoonsa. Mutta tässä nyt tulee

nykyajan pasifistien aito juutalaismaisen julkea, mutta myöskin yhtä typerä

vastaväite: Ihminen voittaa luonnon! Miljoonat ihmiset vatkuttavat kuin apinat

tätä juutalaisten mielettömyyttä yhtään mitään ajattelematta ja loppujen lopuksi

tosiaankin jo kuvittelevat mielessään olevansa eräänlaisia luonnonvoittajia

muka; mutta heillä ei ole aseena mitään muuta kuin pelkkä aate, ja lisäksi vielä

niin viheliäinen aate, ettei sen mukaisesti totisesti voi kuvitella mitään

maailmaa. Mutta ollenkaan siitä puhumattakaan, ettei ihminen ole vielä missään

kohdin voittanut luontoa, vaan enintään saanut kiinni yhdestä ja toisesta

kohdasta sen suunnattoman, jättiläismäisen verhon liepeestä, jonka taa se kätkee

ikuiset arvoituksensa ja salaisuutensa, ja yrittänyt sitä kohottaa; ettei hän

todellisuudessa mitään keksi, vaan kaiken ainoastaan löytää, ettei hän hallitse

luontoa, vaan on ainoastaan sen ansiosta, että tuntee erinäisiä luonnonlakeja ja

salaisuuksia, kohonnut niiden maiden elävien olentojen valtiaaksi, joilta tuota

tietoa puuttuu ‑ siis kerrassaan kaikesta tuosta puhumattakaan ei mikään aate

voi ihmiskunnan syntymisen ja olemisen edellytyksiä voittaa, koska aate itse

kerran on kokonaan ihmisen varassa. Jollei olisi ihmisiä, ei tässä maailmassa

olisi ainoaakaan inhimillistä aatetta, joten siis aatteen olemassaolon ehtona on

ihmisen olemassaolo ja samoin kaikkien niiden lakien, jotka ovat luoneet tämän

olemassaolon edellytykset.

Eikä siinä vielä kyllin! Tietyt aatteet liittyvät erottamattomasti vielä aivan

tiettyihin ihmisiin. Tämä pitää paikkansa erikoisesti sellaisten ajatusten

suhteen, joiden alkuperä ei ole jokin ehdoton tieteellinen totuus, vaan on

löydettävissä tunteen maailmasta tai, niin kuin nykyisin kovin kauniisti ja

selvästi sanotaan, kuvastaa sisäistä näkemystä. Kaikki nämä aatteet, joilla ei

ole mitään tekemistä kylmän logiikan kanssa sinänsä, vaan jotka esittävät

puhtaita tunteenilmauksia, eetillisiä käsityksiä jne., kytkeytyvät ihmisen

olemassaoloon, jonka henkistä kuvittelu‑ ja luomisvoimaa niiden on kiittäminen

omasta olemassaolostaan. Mutta juuri niin ollenhan on noiden tiettyjen rotujen

ja ihmisten säilyminen noiden aatteiden säilymisen ennakkoedellytys. Joka esim.

toivoisi oikein sydämensä pohjasta pasifistisen aatteen voittoa tässä

maailmassa, sen täytyisi kaikin käytettävissä olevin keinoin osaltaan auttaa,

että saksalaiset saisivat tämän maailman valloitetuksi; sillä jos asiat

kävisivät päinvastoin, silloin hyvin helposti kuolisi viimeisen saksalaisen 

mukana myöskin viimeinen pasifisti, koska muu maailma tuskin on koskaan vaipunut

tuohon luonnon‑ ja järjenvastaiseen mielettömyyteen niin syvälle kuin

valitettavasti juuri Saksan kansa. Täytyisi siis, tahtoen tai tahtomatta, tehdä

sellainen päätös, että on käytävä sotia, jotta päästäisiin pasifismiin. Juuri

tämä eikä mikään muu oli myöskin amerikkalaisen maailmanvapahtajan Wilsonin

tarkoitus, niin ainakin meikäläiset haaveilijat uskoivat ‑ ja sillähän tarkoitus

olikin saavutettu. Tosiasiallisesti voi pasifistis‑inhimillinen aate olla

mahdollisesti oikein hyväkin sitten, jahka ensin kaikkein korkeimmalla tasolla

oleva ihminen on sitä ennen valloittanut maailmaa ja alistanut sitä valtaansa

niin suuressa mitassa, että hän on tämän maan ainoa herra ja valtias. Silloin

tuolta aatteelta puuttuu vahingollisen vaikutuksen mahdollisuus samassa

suhteessa kuin sen käytäntöön soveltaminen käy harvinaiseksi ja lopulta

mahdottomaksi. Siis ensin taistelu ja sitten mahdollisesti pasifismi. Muussa

tapauksessa ihmiskunta on sivuuttanut kehityksensä huippukohdan, eikä loppuna

ole jonkin eetillisen aatteen valta, vaan raakalaisuus ja sen seurauksena

yleinen sekasorto. Tälle ehkä yksi ja toinen nauraa, mutta tämä meidän

kiertotähtemme on sentään jo vuosimiljoonien ajan kulkea huristanut eetterissä

niin, ettei siinä ole ollut yhtään ihmistä, ja se voi joskus taas uudelleen

kiertää samalla tavalla rataansa sitten, kun ihmiset unohtavat, ettei heidän ole

korkeammasta olemassaolostaan kiittäminen joidenkin sekapäisten ideologien

aatteita, vaan rautaisten luonnonlakien tuntemusta ja arastelematonta käyttöä.

Kaikki se, mitä nykyisin tämän maan päällä ihailemme ‑tiede ja taide, tekniikka

ja keksinnöt ‑, on ainoastaan muutamien harvojen kansojen ja alun alkuaan ehkä

yhden rodun luovaa tuotetta. Niiden varassa on myöskin koko tämän kulttuurin

pystyssäpysyminen. Jos ne tuhoutuvat, silloin niiden mukana vaipuu hautaan

myöskin tämän maailman kauneus. Miten suuri vaikutus esimerkiksi maaperällä voi

ihmiseen ollakin, sen vaikutuksen tulos on kuitenkin aina erilainen, kulloinkin

kysymyksessä olevista roduista riippuen. Elintilan karuus ja hedelmättömyys voi

kannustaa jonkin rodun mitä suurimpiin saavutuksiin, toisen rodun kysymyksessä

ollen siitä sen sijaan sukeutuu mitä katkerimman köyhyyden ja lopulta

vajaaravitsemuksen syy kaikkine tästä johtuvine seurauksineen. Aina ovat

kansojen sisäiset taipumukset määräämässä, millaiseksi ulkonaisten syiden

vaikutus niihin muodostuu. Mikä toisen johtaa nälkäkuolemaan, kasvattaa toisen

kovaan työhön. Kaikki entisaikojen suuret kulttuurit tuhoutuivat ainoastaan

siitä syystä, että alun alkuaan luova rotu kuoli vähitellen verenmyrkytykseen.

Aina on ollut sellaisen tuhon perimmäisenä syynä se, että on unohdettu kaiken

kulttuurin olevan ihmisen varassa eikä päinvastoin; että siis, jos mieli

säilyttää jokin tietty kulttuuri, sitä luovan ihmisen täytyy säilyä. Mutta hänen

säilymisensä on kytkeytynyt parhaimman ja voimakkaimman voitolle pääsyn

välttämättömyyden ja oikeutuksen rautaiseen lakiin.

Joka tahtoo elää, taistelkoon siis, ja joka ei tahdo taistella tässä ikuisen

kamppailun maailmassa, se ei elämää ansaitse. Siinäkin tapauksessa, että tämä

olisi kovaa ja ankaraa ‑ asia on kerta kaikkiaan sillä tavalla! Varmasti on

kuitenkin kaikkein ankarin se kohtalo, mikä kohtaa sitä ihmistä, joka luulee

voivansa voittaa luonnon, mutta joka sitä pohjimmaltaan ainoastaan pilkkaa.

Silloin ovat luonnon vastauksina hätä, onnettomuus ja sairaudet! Ihminen, joka

ei tunnusta rotulakeja, vaan halveksii niitä, riistää todellakin itse itseltään

sen onnen, joka tuntuu olevan hänelle säädetty. Hän ehkäisee parhaan rodun

voittokulun, mutta samalla myöskin kaiken inhimillisen edistyksen

ennakkoedellytyksen. Ajan oloon hän joutuu, taakkanaan ihmisen herkkyys,

avuttoman eläimen asemaan.

On aivan joutavanpäiväistä ruveta kiistelemään siitä, mikä rotu tai mitkä rodut

olivat inhimillisen kulttuurin alkuperäiset kannattajat ja siten sen todelliset.

perustajat, mitä kaikkea ymmärrämme ihmiskunta‑sanalla. Yksinkertaisempaa on

tehdä tämä kysymys nykyajalle, ja silloin vastauskin on helppo ja selvä. Mitä

nykyaikana näemme silmiemme edessä inhimillistä kulttuuria, taiteen, tieteen ja

tekniikan tuotteita, kaikki tyynni on melkein yksinomaan arjalaisten luomaa.

Mutta juuri tämä tosiasia oikeuttaa tekemään sen perustellun päätelmän, että he

yksin ovat olleet korkeamman ihmisyyden perustajina ylipäänsä, niin muodoin

edustavat sitä perityyppiä, jota ymmärrämme ihminen sanalla. He ovat ihmiskunnan

Prometheuksia, tulen tuojia, joiden valoisasta otsasta neron jumalallinen kipinä

on singonnut kaikkiin aikoihin, sytyttäen aina uudelleen sen tulen, joka on

tietona valaissut vaiteliaiden salaisuuksien yötä ja siten sallinut ihmisen

kiivetä tietään ylöspäin tämän maailman toisten olentojen valtiaaksi. Jos heidät

erotetaan pois ‑ silloin synkkä pimeys ehkä jo taas muutamien vuosituhansien

perästä laskeutuisi uudelleen maan päälle, inhimillinen kulttuuri kuolisi ja

maailma autioituisi.

Jos ihmiskunta jaettaisiin kolmeen eri lajiin: kulttuurinperustajiin,

kulttuurinkannattajiin ja kulttuurinhävittäjiin, silloin ensimmäisen lajin

edustajina tulisivat varmaankin kysymykseen  ainoastaan arjalaiset. Heistä ovat

lähtöisin kaikkien inhimillisten  luomusten perustat ja muurit, ja ainoastaan

ulkonainen muoto ja sävy johtuu aina kunkin eri kansan erilaisista

luonteenpiirteistä. He tuottavat valtavimmat rakennuskivet ja suunnitelmat

kaikkeen inhimilliseen edistykseen, ja ainoastaan tekotapa vastaa kunkin rodun

sisäistä olemusta. Muutaman vuosikymmenen kuluttua esim. koko Itä‑Aasia jo sanoo

omakseen kulttuuria, jonka pohjimmaisena perustana on yhtä suuressa määrässä

helleeninen henki ja germaaninen tekniikka kuin asianlaita on itse Saksassa.

Ainoastaan ulkonaisessa muodossa näkyy ainakin osittain ‑ aasialaisen olemuksen

piirteitä. Asia ei ole siten, niin kuin monet luulevat, niin että Japani omaksuu

oman kulttuurinsa lisäksi eurooppalaisen tekniikan, vaan eurooppalainen  tiede

ja tekniikka saavat japanilaisen sisäisen olemuksen lisäleiman. Tosiasiallisen

elämän perustana ei ole enää erikoinen japanilainen kulttuuri, vaikka se ‑ koska

se sisäisen erilaisuutensa vuoksi ulkonaisesti enemmän pistää eurooppalaisen

sil­mään ‑ yhä määrää elämän sävyn, vaan Euroopan ja Ameri­kan, siis arjalaisten

kansojen, valtava tieteellis‑teknillinen työ. Yksinomaan näiden aikaansaannosten

pohjalla voi myöskin itä seurata yleisen inhimillisen edistyksen mukana. Se

antaa perustan taistelulle jokapäiväisestä leivästä, hankkii siinä tarvittavat

aseet ja välineet, ja ainoastaan ulkonainen asu ja leima sovelletaan vähän

kerrassaan japanilaisen olemuksen mukaiseksi.

Jos tästä päivästä alkaen kaikkinainen arjalainen vaikutus Japaniin lakkaisi,

otaksutaan vaikka, että Eurooppa ja Amerikka tuhoutuisivat, voisi Japanin

nykyistä tieteen ja tekniikan alalla tapahtunutta nousua vielä jonkin aikaa

jatkua; mutta jo muutamien vuosien kuluttua alkulähde ehtyisi, Japanin

erikoisuus pääsisi voitolle, mutta nykyinen kulttuuri kangistuisi ja vaipuisi

taas takaisin siihen uneen, josta sen arjalainen kulttuuriaalto seitsemän

vuosikymmentä sitten havahdutti. Sen vuoksi on, aivan samoin kuin Japanin

nykyisen kehityksen on synnystään kiittäminen arjalaista alkuperää, myöskin

joskus harmaassa muinaisuudessa ollut vieras vaikutus ja vieras henki Japanin

silloisen kulttuurin herättäjänä. Parhaimpana todistuksena tästä on se tosiasia,

että sama kulttuuri oli myöhemmin luutunut ja täydelleen kangistunut. Sellaista

voi kansalle tapahtua ainoastaan silloin, kun alkuperäinen luova rotuydin on

menetetty tai kun myöhemmin on puuttunut sitä ulkonaista vaikutusta, joka

aikoinaan antoi alkusysäyksen ja aineiston ensimmäiseen kehitykseen kulttuurin

alalla. Mutta jos kerran on tosiasia ja sellaisena pysyy, että jokin kansa saa

kulttuurinsa, sen olennaisimmat perusainekset vierailta roduilta, omaksuu ne ja

muokkaa niitä edelleen, mutta sitten, kun ulkopuolisia vaikutteita lakkaa

tulemasta lisää, aina jälleen kangistuu ennalleen, silloin tuota rotua voi kyllä

nimittää kulttuuria kannattavaksi, mutta ei koskaan kulttuuria luovaksi roduksi.

Yksityisten kansojen tarkastelu tältä näkökannalta tuottaa tulokseksi sen

tosiseikan, että melkein kauttaaltaan on kysymys, ei alun alkaen kulttuuria

perustavista, vaan kulttuuria kannattavista kansoista. Aina niiden kehityksestä

saa osapuilleen seuraavanlaisen kuvan: Arjalaiset heimot kukistavat ‑ useinkin

naurettavan harvalukuisina ‑ vieraita kansoja ja kehittävät sitten, uusien

asuma-alojen erikoisista elämänehdoista (hedelmällisyydestä, ilmastosuhteista

jne.) johtuen ja niiden kannustamina sekä suotuisana edellytyksenä tarjona

olevien apuvoimien runsaus ‑ alemman ihmislajin suuret joukot ‑ uinuvia henkisiä

ja järjestäjän kykyjään.

He luovat usein muutamassa vuosituhannessa, jopa vuosisadassa sellaisen

kulttuurin, joka alun alkuaan osoittaa täydelleen heidän olemuksensa sisäisiä

piirteitä, edellä jo viitattujen erikoisten maaperän sekä kukistettujen ihmisten

ominaisuuksien mukaan sovellettuina. Mutta lopulta valloittajat alkavat rikkoa

alkuaikoina voimassa pidettyä verensä puhtaanapitämisen periaatetta vastaan,

alkavat sekaantua orjuutettuihin alkuasukkaisiin ja tekevät siten lopun omasta

olemassaolostaan; sillä paratiisin syntiinlankeemuksesta on aina ollut

rangaistuksena karkotus samasta paratiisista. Tuhannen vuoden ja vielä pitemmän

ajan kuluttua näytäiksen sitten useinkin muinoisen valtiaskansan viimeinen

näkyvä jälki vaaleampana ihonvärinä, jonka sen veri on jättänyt perinnöksi

kukistetulle rodulle, sekä kangistuneena kulttuurina, jonka se aikoinaan

perusti. Sillä samalla tavoin kuin tosiasiallinen ja henkinen valloittaja on

hävinnyt, hukkunut kukistamiensa vereen, samalla tavoin on myöskin inhimillisen

kulttuuriedistyksen soihdun polttoaine palanut loppuun! Samoin kuin ihonväri on

muinoisten valtiaiden verestä saanut heikon vaaleamman hohteen säilyttäen sen

näiden muistona, samoin myöskin kulttuurielämän yötä heikosti valaisevat noiden

ammoisten valontuojien säilyneet luomukset. Ne loistavat läpi kaiken uudelleen

valtaan päässeen raakalaisuuden ja herättävät mitään ajattelemattomassa

hetkellisessä katsojassa liiankin usein sen käsityksen, että siinä nyt on

nykyisen kansan kuva hänen silmien edessä, vaikka hän katseleekin vain menneiden

aikojen kuvastimeen. Sitten voi sattua niin, että tuollainen kansa joutuu vielä

toisen kerran, jopa vielä useamminkin historiansa aikana kosketuksiin ammoisten

kulttuurintuojiensa rodun kanssa, silti tarvitsematta olla enää mitään muistoa

jäljellä varhaisemmista kohtaamisista. Vaistomaisesti silloin vanhan

valtiaidenveren viimeinen jäännös hakeutuu uuden ilmestyksen puoleen, ja se,

mikä aikoinaan oli mahdollista ainoastaan pakolla, voi nyt onnistua omalle

tahdolle. Maahan saapuu uusi kulttuuriaalto ja sitä kestää niin kauan, kunnes

sen kannattajat taaskin sulautuvat vieraiden kansojen vereen.

Tulevan sivistyksen‑ ja maailmanhistorian tehtävänä on suorittaa tutkimuksia

tässä mielessä eikä pakahtua ulkonaisten tosiasioiden luettelemiseen, niin kuin

Saksan nykyisen historiatieteen laita on valitettavasti liiankin usein. Mutta jo

tästä kulttuuria kannattavien kansakuntien kehityksen hahmottelusta ilmenee

myöskin tämän maailman todellisten kulttuurinperustajien, arjalaisten oman

synnyn, vaikutuksen ja ‑ tuhon kuva. Samoin kuin jokapäiväisessä elämässä ns.

nero tarvitsee erikoista aihetta, jopa usein suoranaista sysäystä ruvetakseen

loistamaan, samoin myöskin kansojen elämässä nerokas rotu. Arkipäivän

yksitoikkoisuudessa näyttävät usein huomattavatkin ihmiset merkityksettömiltä,

tuskin tuntuvat kohoavan yli ympäristön keskimitan; mutta kohta kun joudutaan

sellaiseen asemaan, jossa toiset typertyisivät tai menettäisivät malttinsa,

kasvaa tuollaisesta millään tavoin huomiota herättämättömästä keskimitanlapsesta

silmäänpistävän nerokas luonne, sangen usein kaikkien niiden kummastukseksi,

jotka ovat siihen saakka nähneet hänet porvarillisen elämän pienuudessa ‑

siitäpä johtuukin, että harvoin kukaan on profeetta omalla maallaan. Missään ei

tämän huomion tekemiseen tarjoudu niin viljalti tilaisuutta kuin sodassa.

Näköjään harmittomista lapsista putkahtaa äkkiä hädän ja vaaran hetkenä, toisten

typertyessä avuttomiksi, kuolemaa uhmaavan päättäväisiä ja jääkylmästi

harkitsevia sankareita. Jollei sellaista koettelemuksen hetkeä olisi tullut,

tuskin kukaan olisi aavistanut, että tuossa parrattomassa pojassa piili nuori

sankari. Melkein aina on tarpeen jonkinlainen sysäys, jotta nero tulisi

näkyviin. Kohtalon moukarinisku, joka toisen paiskaa maahan, kalskahtaa toisessa

äkkiä teräkseen, ja jokapäiväisyyden verhon pirstoutuessa ilmestyy

hämmästelevien aikalaisten silmien eteen siihen saakka piilossa pysynyt ydin

avoimena kaikkien nähtäviin. Maailma silloin yrittää vetää vastakynttä eikä

tahdo ottaa uskoakseen, että tuo ennen näköjään sen itsensä kaltainen olento

olisi äkkiä muuttunut toiseksi; tapahtuma, joka toistunee jokaisen huomattavan

ihmislapsen kohdalta.

Vaikka esimerkiksi keksijä perustaa maineensa vasta sinä päivänä, jolloin hän

tekee keksintönsä, olisi sentään mieletöntä ajatella, että myöskin nerokkuus

olisi ampunut mieheen vasta tuona samana päivänä ‑ neron kipinä on syntymästä

saakka asunut todella luovat taipumukset saaneen ihmisen otsassa. Todellinen

nero on aina synnynnäistä, se ei ole koskaan kasvatuksen tulos, saati opittua.

Mutta tämä ei, niin kuin jo edellä on tähdennetty, pidä paikkaansa ainoastaan

yksityisen ihmisen, vaan myöskin koko rodun suhteen. Luovina toimivilla

kansoilla on alun alkaen ollut luovia taipumuksia, vaikk'eivät nämä olisikaan

olleet pintapuolisten tarkkaajien havaittavissa. Tällöinkin on niiden ulkonainen

huomaaminen mahdollista ainoastaan toteutettujen tekojen yhteydessä, koska

ulkomaailma kerran ei kykene näkemään neroutta sinänsä, vaan ainoastaan sen

keksintöinä, löytöinä, rakennuksina, kuvina jne. näyttäytyvät ulkonaiset

ilmaukset; mutta vielä silloinkin kestää usein kauan aikaa, ennen kuin se jaksaa

päästä tähän tuntemukseen. Aivan samalla tavoin kuin yksityisen huomattavan

ihmisen elämässä nerokkaat tai ainakin poikkeukselliset taipumukset pyrkivät

käytännössä toteutumistaan kohti vasta erikoisten kiihokkeiden kannustamina,

samoin voi myöskin kansojen elämässä olemassa olevien luovien voimien ja kykyjen

todellinen hyväksikäyttö useinkin alkaa vasta sitten, kun erikoiset tietyt

edellytykset kutsuvat siihen.

Kaikkein selvimmin huomaamme sen siitä rodusta, joka on ollut ja on yhä vieläkin

inhimillisen kulttuurikehityksen kannattaja ‑arjalaisista. Niin pian kuin

kohtalo on johtanut heidät erikoisia olosuhteita kohti, he ryhtyvät heissä jo

piilevinä olleita kykyjään yhä nopeampaan tahtiin kehittämään ja valamaan

havaittaviin muotoihin. Niille kulttuureille, joita he sellaisissa tapauksissa

perustavat, ovat melkein aina leimaa antavina maan laatu, ilmasto sekä ‑ heidän

valtaansa alistamat ihmiset. Tämä viimeksi mainittu seikka on ehkä kaikkein

ratkaisevin. Kuta alkeellisemmat ovat kulttuuritoiminnan teknilliset

edellytykset, sitä välttämättömämpää on, että on käytettävissä apuna

ihmisvoimia, joiden sitten on järjestelmällisesti koottuina ja käytettyinä

korvattava koneiden voima. Vailla tällaista alempien ihmisten

käyttämismahdollisuutta arjalaiset  eivät olisi ikinä pystyneet astumaan ensi

askeliaan myöhäisempää kulttuuriaan kohti; aivan samalla tavoin kuin he eivät

olisi ilman eräiden soveliaiden eläinten apua, jotka he ymmärsivät kesyttää,

saaneet kehitetyksi tekniikkaa, joka vuorostaan nyt parhaillaan sallii heidän

vähitellen ruveta tulemaan toimeen ilman juuri noita samoja eläimiä.

Mietelauseessa ’mauri on tehnyt tehtävänsä, mauri saa mennä’ piilee

valitettavasti liiankin syvällinen totuus. Kautta vuosituhansien täytyi hevosen

ihmistä palvella ja olla hänen apunaan sellaisen kehityksen perustuksia

laskettaessa, joka nyt auton, voimavaunun, vuoksi tekee hevosen itsensä

tarpeettomaksi. Muutamassa vuodessa tämä jo lienee lopettanut toimintansa, mutta

ilman sen varhaisempaa avustusta ihmisen olisi ehkä ollut hyvinkin vaikea päästä

siihen, missä hän on tänä päivänä. Niin oli korkeampien kulttuurien

muodostumiselle alempien ihmisten tarjonaolo  eräs kaikkein olennaisimpia

edellytyksiä, koska ainoastaan he pystyivät korvaamaan niiden teknillisten

apukeinojen puutteen, joita vailla ei mitään korkeampaa kehitystä ole ensinkään

ajateltavissakaan. Varmastikaan ihmiskunnan ensimmäinen kulttuuri ei pohjautunut

niinkään suuressa määrin kesytettyihin eläimiin kuin alhaisempien ihmisten

käyttöön. Vasta kun kukistetut rodut oli pakotettu orjuuteen, alkoi sama kohtalo

tulla eläinten osaksi, eikä päinvastoin, niin kuin monen ehkä tekisi mieli

luulla. Sillä ensiksi joutui voitettu ihminen kävelemään auran edessä ‑ ja vasta

hänen jälkeensä hevonen. Ainoastaan pasifistinarrit voivat taas tätäkin pitää

inhimillisen häijyyden ja ilkeyden merkkinä jaksamatta käsittää, että tällainen

kehitys oli välttämätön, jotta vihdoinkin olisi päästy sille asteelle, josta

käsin mokomat apostolit nykyisin voivat toitottaa jaarituksiaan kaikkeen

maailmaan.

Ihmiskunnan edistys muistuttaa kiipeämistä loppumattoman pitkiä tikaportaita

ylös; ei pääse ylemmäs, jollei ensin ole selviytynyt alimmista puolapuista.

Samalla tavalla täytyi arjalaisten vaeltaa todellisuuden heille osoittamaa tietä

eikä sellaisia polkuja, jollaisista nykyajan pasifistin mielikuvitus uneksii.

Todellisuuden tie on kyllä ankara ja raskas, mutta sittenpä se vihdoinkin johtaa

sinne, minne toinen kovin mielellään haluaisi ihmiskunnan haaveissaan sijoittaa,

mutta mistä hän valitettavasti ihmiskuntaa pikemminkin loitontaa sen sijaan,

että veisi sen sitä lähemmäksi. Ei ole siis suinkaan sattuma, että ensimmäiset

kulttuurit syntyivät siellä, missä arjalaiset alhaisten kansojen kanssa

kosketuksiin joutuessaan alistivat nämä valtaansa ja tekivät alamaisikseen. Nämä

olivat siten ensimmäisenä teknillisenä apuvälineenä syntyvän kulttuurin

palveluksessa. Sillä tavoin oli sitten se tie, jota arjalaisten oli lähdettävä

kulkemaan, selvästi viitoitettu. Valloittajina he alistivat alemmat ihmiset

valtaansa ja järjestivät sitten näiden käytännöllisen työssä käytön

käskynalaisinaan tahtonsa mukaisesti ja omia tarkoitusperiään silmällä pitäen.

Mutta pannessaan heidät siten hyödylliseen, joskin ankaraan työhön ja toimeen he

eivät ainoastaan säästäneet voitettujen ja kukistettujen henkeä, vaan mene,

tiedä soivat heille osan, joka oli parempikin kuin heidän entinen ns.

vapautensa. Niin kauan kuin he järkähtämättä pitivät yllä valtiaanasemaansa, he

pysyivät, ei ainoastaan todellisina herroina ja valtiaina, vaan myöskin

kulttuurin pystyssä pitäjinä ja kartuttajina. Sillä kulttuuri oli yksinomaan

heidän kykyjensä ja siten siis heidän säilymisensä varassa semmoisenaan. Kun

sitten kukistetut itse alkoivat kehittää itseään ja todennäköisesti myöskin

kielellisesti lähenivät valloittajia, isäntien ja palvelijoiden välinen jyrkkä

raja‑aita hävisi. Arjalaiset luopuivat verensä puhtaudesta ja menettivät siten

oleskeluoikeutensa siinä paratiisissa, jonka olivat itselleen luoneet. He

vajosivat rodunsekoituksessa yhä alemmas, menettivät vähän kerrassaan yhä

suuremmassa määrin kulttuurikykyään, kunnes lopulta alkoivat, ei ainoastaan

henkisesti, vaan myöskin ruumiillisesti muistuttaa enemmänkin kukistettuja ja

alkuasukkaita kuin omia esi‑isiään. Jonkin aikaa he saattoivat vielä elää

vanhastaan olemassa olevien kulttuuriperujen kustannuksella, mutta sitten

tapahtui kangistuminen, ja he vaipuivat vähitellen unohduksiin.

Sillä tavalla sortuvat kulttuurit ja valtakunnat tehdäkseen tilaa uusille

muodostumille. Verensekoitus ja siitä johtunut rodun tason aleneminen on ainoa

kaikkien kulttuurien kuoleutumisen syy; sillä ihmiset eivät tuhoudu hävittyjen

sotien johdosta, vaan siitä syystä, että menettävät sen vastustuskyvyn, joka on

ominaista ainoastaan puhtaalle verelle. Mikä tässä maailmassa ei ole hyvää

rotua, se on akanoita. Kaikki maailmanhistorialliset tapahtumukset ovat

ainoastaan rotujen itsesäilytysvaiston ilmausta joko hyvässä tai pahassa

merkityksessä. Kysymykseen, mitkä ovat arjalaisen ylivoimaisen merkityksen

sisäiset syyt, voidaan sen vuoksi vastata, ettei se ehkä ole niinkään suuressa

määrin etsittävissä heidän itsesäilytysvaistonsa tavallista voimakkaammasta

kehityksestä kuin pikemminkin siitä erikoisesta tavasta, miten tämä

ilmaiseiksen. Omakohtainen elämisen tahto on kaikkialla ja kaikilla yhtä suuri;

ainoastaan sen todellisen vaikutuksen ja ilmenemisen muoto vaihtelee.

Kaikkein alkukantaisimmilla elävillä olennoilla ei itsesäilytysvaisto ulotu omaa

minää ulommaksi. Itsekkyys, niin kuin tätä viettiä nimitämme, menee niillä niin

pitkälle, että se käsittää yksinpä ajankin, niin että juuri kulloinkin kuluva

tuokio vaatii osakseen kaiken huomion eikä tahdo jättää mitään tulevien hetkien

varalle. Eläimet elävät siinä tilassa ainoastaan itselleen, etsivät ruokaa

ainoastaan kun on nälkä ja tappelevat ainoastaan oman henkensä puolesta. Mutta

niin kauan kuin itsesäilytysvaisto ilmaiseiksen tällä tavalla, puuttuu tykkänään

kaikkea perustaa yhteisön perustamiselta, vaikkapa olisi kysymyksessä ainoastaan

sen kaikkein alkeellisin muoto, perhe. Jo koiraan ja naaraan keskeinen yli

puhtaan parittumistoimituksen ulottuva yhteys vaatii itsesäilytysvaiston

laajentumista, koska huoli ja taistelu oman minän puolesta kohdistuu myöskin

toiseen osapuoleen; koiras hakee usein myöskin naaraalle ruokaa, mutta

useimmissa tapauksissa molemmatkin etsivät ravintoa poikasilleen. Melkein aina

on toinen valmis puolustamaan toista, niin että tässä on havaittavissa

ensimmäiset, joskin äärettömän yksinkertaiset uhrimielen muodot. Samassa määrin

kuin tuo mieli laajenee yli perheen ahtaiden puitteiden rajojen, samassa määrin

syntyy mahdollisuuksia suurenpien yhtymien ja lopulta vihdoin todellisten

valtioiden muodostumiselle. Maapallon kaikkein alhaisimmilla ihmisillä on tätä

ominai­suutta ainoastaan erittäin vähäisessä määrässä, niin ettei se useinkaan

ulotu yli perheen muodostumisen rajojen. Kuta suu­rempi sitten on puhtaasti

omakohtaisten etujen ja pyyteiden syrjäyttämisvalmius, sitä enemmän lisääntyy

myöskin laajojen yhteisöjen perustamiskyky.

Tämä uhrimieli, omakohtaisen työn ja, jos niin tarvitaan, oman hengenkin

uhraaminen toisten puolesta, on kaikkein voi­makkaimmin kehittynyt arjalaisilla.

Arjalaisissa eivät ole suu­rinta heidän henkiset ominaisuutensa sinänsä, vaan

se, miten suurta alttiutta he osoittavat asettamaan kaikki kykynsä yhtei­sön

palvelukseen. Itsesäilytysvaisto on heidän keskuudessaan saavuttanut jaloimman

muotonsa, koska he mielellään alistavat oman minänsä yhteisön elämän alaiseksi

ja, milloin hetki niin vaatii, antavat sen myöskin uhriksi. Arjalaisten 

kulttuuria muodostavien ja rakentavien kykyjen syynä ja aiheena eivät ole heidän

älylliset lahjansa. Jos heillä; olisi ainoastaan ne, he voisivat niiden avulla

aina vaikuttaa yksinomaan hävittävästi, mutta ei missään tapauksessa

järjestävästi  ja suunnittelevasti; sillä jokaisen järjestön sisäisin olemus on

sen varassa, että kukin yksityinen luopuu edustamasta omaa mielipidettään samoin

kuin myöskin omia omakohtaisia etujaan ja uhraa kummatkin suuremman ihmisjoukon

hyväksi.

Vasta tätä yhteisyyden kiertotietä hän saa sitten taas takaisin oman osansa. Hän

ei esimerkiksi enää tee työtä välittömästi omaksi hyväkseen, vaan liittyy

toimintansa välityksin yhteisön puit­teisiin, ei ainoastaan omaksi hyödykseen,

vaan kaikkien hyö­dyksi. Suurenmoisimman, ihmeellisimmän tämän ajatustavan

ilmaisun tarjoaa hänen sanansa työ, jolla hän ei suinkaan käsitä toimintaa

hengen ylläpidoksi semmoisenaan, vaan ainoastaan luovaa toimintaa, joka ei ole

ristiriidassa yhteisön etujen kanssa. Muussa tapauksessa hän leimaa inhimillisen

toiminnan, mikäli se palvelee itsesäilytysvaistoa, välittämättä toisten ihmisten

hyvästä, varkaudeksi, koronkiskonnaksi, rosvoukseksi, murroksi jne. Tämä

mieliala, joka syrjäyttää oman minän pyyteet yhteisön pystyssä pitämisen

hyväksi, on todellakin kaiken todella inhimillisen kulttuurin ensimmäinen

edellytys. Ainoastaan siitä lähtien voivat syntyä kaikki ne ihmiskunnan suuret

työt, jotka perustajalleen kylläkin tuottavat vähän palkkaa, mutta

jälkimaailmalle mitä runsaimman siunauksen. Niin, ainoastaan niiden perusteella

voi ymmärtää, miten siksi useat jaksavat rehellisinä ja kunnollisina pysyen

kestää karun, niukan elämän, joka sälyttää heidän itsensä kannettavaksi

ainoastaan köyhyyttä ja vaatimattomuutta, mutta takaa yhteisön perusteiden

säilymisen. Jokainen työläinen, jokainen talonpoika, jokainen keksijä, virkamies

jne., joka tekee työtä itse koskaan voimatta päästä onneen ja varallisuuteen, on

tuon ylevän aatteen kannattaja, vaikkapa hänen työnsä syvempi tarkoitus häneltä

aina pysyisikin salassa.

Mutta mikä pitää paikkansa työn suhteen ihmisen elämismahdollisuuden ja kaiken

inhimillisen edistyksen perustana, pitää vielä suuremmassa määrin paikkansa

ihmisen ja hänen kulttuurinsa suojan suhteen. Oman hengen uhraaminen yhteisön

olemassaolon puolesta on kaiken uhrimielen kruunu. Ainoastaan se pystyy

estämään, etteivät sitä, minkä ihmiskädet rakensivat, pääse jälleen ihmiskädet

hajoittamaan tai luonto hävittämään. Kielessä on muuten ilmaus, joka mitä

suurenmoisimmalla tavalla osoittaa toimimista siinä mielessä; se ilmaus on

velvollisuuden täyttäminen; se merkitsee sitä, ettei oma itse o1e kaikki

kaikessa, vaan palvelee yhteisöä. Sitä periaatteellista ajatustapaa, josta

sellainen toimintatapa syntyy ja kasvaa, nimitämme ‑ erotukseksi itsekkyydestä,

omanvoitonpyynnistä ‑ idealismiksi, ihanteellisuudeksi. Ymmärrämme sillä

ainoastaan yksilön kykyä uhrautua yhteisön puolesta, lähimmäistensä puolesta.

Mutta miten tärkeää onkaan yhä uudelleen huomata, ettei idealismi suinkaan

tarkoita turhia, tarpeettomia tunteenilmauksia, vaan että se todellakin on

ollut, on vieläkin ja tulee vastakin olemaan sen edellytyksenä, mitä me ihmiset

tarkoitamme inhimillisellä kulttuurilla, jopa että se vasta ensimmäisenä on

luonut ihmisen käsitteen. Tätä sisäistä mielenlaatuaan arjalaisten  on

kiittäminen tässä maailmassa saavuttamastaan asemasta, ja sitä on maailman

kiittäminen ihmisestä; sillä se yksin on muovannut puhtaasta hengestä sen luovan

voiman, joka on, yhdistämällä ainoalaatuisella tavalla keskenään raa'an voiman

ja nerokkaan älyn, luonut inhimillisen kulttuurin muisto­merkit. Ilman

ihanteellista mielenlaatua olisivat kaikki, jopa kaik­kein häikäisevimmätkin

hengen kyvyt ainoastaan henkeä semmoisenaan  ulkonaista loistetta ilman sisäistä

arvoa, mutta eivät milloinkaan luovaa voimaa. Mutta koska todellinen

ihanteellisuus ei ole mitään muuta kuin yksilön etujen ja pyyteiden ja elämän

alistamista yhteisön alai­siksi, mutta tämä vuorostaan on kaikenlaisten

järjestettyjen muotojen muodostumisen edellytys, se sisimmässään, pohjimmaltaan 

vastaa luonnon perimmäistä tahtoa. Se yksin johtaa ihmiset voiman ja vahvuuden

etuoikeuden vapaaehtoiseen tun­nustamiseen ja muovaa heistä niin ollen sen

järjestyksen hiuk­kasia, joka muotoilee ja muodostaa koko maailmankaikkeuden.

Puhtain ihanteellisuus verhoutuu tietämättään, vaistomaisesti syvimpään tietoon.

Miten suuressa määrin tämä pitää paikkansa ja miten vähän todellisella

ihanteellisuudella on tekemistä leikkivän haaveksinnan  kanssa, sen voi heti

huomata, jos antaa turmeltumattoman lapsen, esim. terveen pojan, tehdä

valintansa niiden kesken. Sama poika, joka vailla ymmärtämystä ja torjuen

suhtautuu ihanteellisen pasifistin vuodatuksiin, on valmis uhraamaan nuoren

henkensä oman kansansa ihanteen puolesta. Itsetiedottomasti noudattaa vaisto

tällöin lajinsäilyttämisen syvemmällä piilevää välttämättömyyttä, jos niin on

tarpeen vaikka yksilön kustannuksella, ja asettuu vastustamaan pasifististen

lörpöttelijöiden houreita, kun nämä, jotka todellisuudessa ovat ‑ vaikkakin

naamioituneita ‑ pelkurimaisia itsekkäitä olentoja, loukkaavat kehityksen

lakeja; sen ehtona on näet yksityisen uhrimieli yhteisön hyväksi eivätkä

arkamaisten rikkiviisaiden ja luonnon arvostelijoiden sairaalloiset kuvitelmat.

Juuri sellaisina aikoina, jolloin ihanteellinen ajattelutapa  uhkaa hävitä,

voimme sen vuoksi heti paikalla huomata sen voiman heikkenemistä, joka muodostaa

yhteisöjä ja siten luo edellytyksiä kulttuurille. Kun sitten itsekkyys kerran

pääsee kansan valtiaaksi, silloin höltyvät järjestyksen siteet, ja omaa onneaan

silmittömästi tavoitellessaan ihmiset vasta lopullisesti syöksyvät taivaasta

helvettiin. Jopa jälkimaailmakin unohtaa ne miehet, jotka palvelivat ainoastaan

omaa etuaan, ja ylistää niitä sankareita, jotka luopuivat omasta yksityisestä

onnestaan.

Arjalaisten jyrkin vastakohta ovat juutalaiset. Tuskin ainoallakaan toisella

maailman kansalla on itsesäilytysvaisto kehittynyt voimakkaammaksi kuin ns.

valitun kansan keskuudessa. Parhaana todistuksena tästä voi pitää sitä

yksinkertaista tosiseikkaa, että tämä rotu yhä vielä on olemassa. Missä tapaa

kansaa, joka on kahden viimeksi kuluneen vuosituhannen aikana sisäisiltä

taipumuksiltaan ja luonteenlaadultaan ollut niin vähäisten muutosten alaisena

kuin juutalaiset? Ja mikä kansa vihdoin on joutunut kokemaan suurempia

mullistuksia kuin tämä kansa ‑ ja kuitenkin aina samana kansana suoriutunut

ihmiskunnan kaikkein valtavimmista onnettomuuksista ja murhenäytelmistä? Miten

äärettömän sitkeä elämisen tahto, lajin säilyttämisen tahto noista tosiseikoista

ilmeneekään! Juutalaisten älylliset ominaisuudet ovat kouliutuneet ja

muokkautuneet vuosituhansien kuluessa. Nykyisin heitä pidetään älykkäinä, ja

sellaisia he ovat tietyssä merkityksessä olleet kaikkina aikoina. Mutta heidän

ymmärryksensä ei ole oman kehityksen, vaan muukalaisten antaman

havainto‑opetuksen tulos. Ei ihmishenkikään pysty kiipeämään korkeuksiin ilman

portaita; se tarvitsee jokaiseen ylöspäin astumaansa askeleeseen menneisyyden

perustaa, vieläpä siinä laajassa merkityksessä, jommoisena tämä voi ilmetä

ainoastaan yleisessä kulttuurissa. Kaikki ajattelu perustuu ainoastaan

vähäiseltä osalta omaan havaintoon, suurimmalta osaltaan edellisten aikojen

kokemuksiin. Yleinen kulttuuritaso tarjoaa yksityiselle ihmiselle, hänen itsensä

useimmissa tapauksissa edes kiinnittämättä siihen huomiota, niin suuren määrän

pohjatietoja, että hän siten varustautuneena helposti kykenee omin neuvoin

astumaan seuraavat askelet eteenpäin.

Esimerkiksi nykyajan poika näkee kasvaessaan ja varttuessaan ympärillään niin

suunnattomat määrät viimeksi kuluneiden vuosisatojen teknillisiä

aikaansaannoksia, ettei hän tule moniinkaan seikkoihin, jotka vielä sata vuotta

sitten olivat arvoituksia kaikkein suurimmille hengille, aivan itsestään selvinä

asioina edes kiinnittäneeksi huomiota, vaikka niillä on ratkaiseva merkitys, jos

hänen mieli voida seurata ja ymmärtää meidän aikamme kyseessä olevalla alalla

saavuttamaa edistystä. Jos vaikka kuinkakin nerokas viime vuosisadan

kaksikymmenluvulla elänyt ihminen voisi nyt yks'kaks' nousta haudastaan, hänen

olisi vaikeampi edes henkisestikään mukautua ja sopeutua nykyiseen aikaan kuin

tavallisen, lahjojensa puolesta keskinkertaisen nykyajan viisitoistavuotiaan

pojan. Sillä häneltä puuttuisi kaikki se suunnaton pohjatietojen määrä, jonka

nykyajan kansalainen kasvaessaan ja varttuessaan nykyisen yleisen kulttuurin

ilmiöiden keskuudessa niin sanoaksemme itsetiedottomasti imee itseensä. Koska

nyt juutalaiset ‑ syistä, jotka ilmenevät heti tuonnempana ‑ eivät ole koskaan

omistaneet omaa kulttuuria, heidän henkisen työskentelynsä perusteet ovat aina

olleet toisten antamia. Heidän älynsä on kaikkina aikoina kehittynyt heitä

ympäröivän kulttuurimaailman vaikutuksesta. Koskaan ei ole tapahtunut

päinvastaista. Sillä vaikk'ei juutalaiskansan itsesäilytysvaisto ole ollutkaan

pienempi, pikemminkin päinvastoin suurempi kuin toisten kansojen, vaikka heidän

henkiset kykynsä hyvin helposti pystyvät tekemään sen vaikutuksen, että ne ovat

toisten kansojen älyllisten taipumusten veroiset, heiltä puuttuu sittenkin

täydellisesti kulttuurikansojen kaikkein olennaisinta edellytystä, ihanteellista

ajattelutapaa.

Juutalaisilla ei uhrautumishalu ulotu yksilön alastonta itsesäilytysvaistoa

pitemmälle. Heidän näennäisesti suuri yhteenkuuluvaisuudentunteensa perustuu

hyvin alkukantaiseen laumavaistoon, jonka kaltaista on tässä maailmassa

havaittavissa monilla muillakin elävillä olennoilla. Tällöin ansaitsee huomiota

se tosiasia, että laumavaisto ajaa keskinäiseen tukemiseen ja avunantoon

ainoastaan niin kauan kuin sellainen näyttää tarkoituksenmukaiselta tai

välttämättömältä yhteisen vaaran uhatessa. Sama susilauma, joka vielä juuri

vast'ikään yksissä tuumin hyökkäsi saaliinsa niskaan, hajaantuu nälkänsä

tyydytettyään kohta taas hajalleen, kukin yksityinen eläin omalle taholleen.

Sama pitää paikkansa hevosten suhteen, jotka kehään kerääntyneinä koettavat

puolustautua päällekarkaajan hyökkäykseltä, hajaantuakseen taas kohta vaaran ohi

mentyä. Samoin on juutalaistenkin laita. Heidän uhrimielensä on pelkästään

näennäistä. Sitä riittää ainoastaan niin kauan kuin jokaisen yksilön olemassaolo

tekee sen ehdottoman välttämättömäksi. Mutta niin pian kuin yhteinen vihollinen

on voitettu, kaikkia uhannut vaara mennyt ohi, ryöstösaalis korjattu talteen,

juutalaisten näennäinen keskinäinen sopusointu lakkaa siinä paikassa tehdäkseen

tilaa heidän alkuperäisille taipumuksilleen. Juutalaiset ovat yksimielisiä

ainoastaan milloin siihen pakottaa yhteinen vaara tai milloin yhteinen saalis

houkuttelee; jos molemmat syyt lakkaavat vaikuttamasta, silloin pääsevät

valloilleen mitä törkeimmän itsekkyyden ominaisuudet, ja yksimielinen kansa

muuttuu käden käänteessä toisiaan verisessä tappelussa raatelevaksi

rottalaumaksi. Jos juutalaiset olisivat tässä maailmassa yksin, he tukehtuisivat

siivottomuuteensa ja törkyisyyteensä yhtä suuressa määrin kuin pyrkisivät

raivokkaassa taistelussa etuilemaan toistensa kustannuksella ja hävittämään

toisensa sukupuuttoon, mikäli ei heidän pelkurimaisuudestaan ilmenevä kaiken

uhrimielen rajaton puute muuttaisi tässäkin tapauksessa taistelua pelkäksi

teatteripeliksi. Kerta kaikkiaan siis osuu harhaan, jos siitä tosiasiasta, että

juutalaiset taistelussa ‑ paremminkin sanoen riistäessään ja rosvotessaan

lähimmäisiään ‑ vetävät yhtä köyttä, tekee sen johtopäätöksen, että heillä olisi

myöskin tiettyä ihanteellista uhrautuvaisuutta. Tässäkään ei juutalaisten

toiminnan määrääjänä ole mikään muu kuin yksilön alaston itsekkyys.

Siitä johtuen onkin juutalaisten valtio ‑ jonka pitäisi olla elävä elimistö

jonkin tietyn rodun säilyttämiseksi ja kartuttamiseksi ‑alueellisesti täysin

rajoittamaton. Sillä tietyn valtioalueen selvä muodostuminen edellyttää aina

valtionrodun ihanteellista ajattelutapaa, mutta erikoisesti oikeaa työn

käsitteen ymmärtämistä. Samassa määrin kuin tällaista asennoitumista puuttuu,

epäonnistuu myöskin jokainen alueellisesti rajallisen valtion muodostamis‑, jopa

pystyssäpitämisyrityskin. Mutta samalla häviää myöskin perusta, jonka varassa

yksin kulttuuria voi syntyä. Tästä syystä juutalaiskansa on kaikista

näennäisistä älyllisistä ominaisuuksistaan huolimatta sittenkin vailla kaikkea

todellista kulttuuria, mutta erikoisesti vailla kaikkea omaa kulttuuria. Sillä

se, mitä juutalaisella nykyisin on valekulttuuria, se on hänen käsissään

enimmäkseen jo turmeltunutta toisten kansojen omaisuutta. Arvosteltaessa

juutalaisia heidän inhimilliseen kulttuuriin suhtautumisensa perusteella täytyy

aina muistaa pitää silmien edessä erikoisen kuvaavana seikkana sitä tosiasiaa,

ettei ole koskaan ollut olemassa juutalaista taidetta eikä ole niin ollen

nykyisinkään, etteivät varsinkaan kaikkien taiteiden molemmat kuningattaret,

rakennustaide ja säveltaide, ole juutalaisuudelle mistään omaperäisestä

kiitollisuuden velassa. Mitä juutalaiset taiteen alalla suorittavat, se on joko

huononnusta tai taiteellista varkautta. Mutta niinpä juutalaisista puuttuvat

kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat erikoisia niille armoitetuille kansoille,

joille on suotu luovaa kykyä ja siten kulttuuria. Miten suuressa määrin

juutalaiset pystyvät vain jäljitellen tai paremminkin sanoen turmellen

omaksumaan vierasta kulttuuria, se käy selville siitä, että heidät useimmiten

tapaa juuri  semmoisen taiteen alalla, joka tuntuu kaikkein vähimmässä määrin

perustuvan omaan keksimiskykyyn, nimittäin näytelmätaiteessa. Mutta siinäkin

juutalainen on tosiasiassa ainoastaan ilveilijä, pikemminkin matkija; sillä

siinähän häneltä puuttuu kaikkein viimeisintä suunnitelmaa, joka kohottaa

todelliseen suuruuteen; ei edes siinäkään hän ole nerokas muovaaja ja

hahmottelija, vaan ulkonainen jäljittelijä; kaikki hänen käyttämänsä keinot ja

temput eivät sittenkään pysty peittämään hänen sisäisen muotoilemiskykynsä

hengettömyyttä. Mutta tässä tulee kyllä juutalainen sanomalehdistö mitä

herttaisimmin avuksi virittämällä jokaisen, jopa keskinkertaisen poropeukalonkin

kunniaksi, kunhan tämä vain on juutalainen, sellaisen ’hoosiannahuudon’, että

kaikki muut aikalaiset loppujen lopuksi alkavat sittenkin todella uskoa, että

heillä on edessään taiteilija, vaikka todellisuudessa onkin kysymyksessä pelkkä

viheliäinen ilvehtijä.

Ei, juutalaisilla ei ole millään tavoin kulttuuria luovaa voimaa, koska heissä

ei ole eikä ole koskaan ollut ihanteellisuutta, jota vailla ihmisen korkeampaa

kehitystä ei ole olemassakaan. Sen vuoksi heidän älynsä ei voi koskaan vaikuttaa

rakentavasti, vaan hävittävästi ja aivan harvoissa tapauksissa mahdollisesti

enintään kiihottavasti ja hoputtavasti, mutta silloinkin sen voiman perikuvana,

’joka aina pahaa tahtoo, mutta luo hyvää’. Mitään ihmiskunnan edistystä ei

tapahdu heidän ansiostaan, vaan heidän uhallaankin.

Koska juutalaisilla ei ole koskaan ollut valtiota, jonka alue olisi ollut

varmarajainen, eivätkä he niin ollen ikinä ole voineet sanoa mitään kulttuuria

omakseen, syntyi sellainen käsitys, että tässä oli kysymyksessä kansa, joka

olisi luettava paimentolaisten joukkoon. Tämä on yhtä suuri kuin vaarallinenkin

erehdys. Paimentolaisilla on kyllä varmarajainen elintila, he vain eivät sitä

viljele vakinaisesti paikoillaan pysyvinä viljelijöinä, vaan elävät

karjalaumojensa tuotosta, jotka mukanaan he omalla alueellaan siirtyvät paikasta

toiseen. Tämän ulkonaisena syynä on pidettävä maaperän karuutta ja

hedelmättömyyttä, joka ei yksinkertaisesti salli perustaa viljelystiloja. Mutta

syvempänä syynä on kyseellisen ajan tai kansan teknillisen kulttuurin ja

asumisalueen luonnon karuuden välinen epäsuhta. On alueita, joilla arjalaisetkin

ainoastaan runsaan vuosituhannen aikana kehittyneen tekniikkansa avulla pystyvät

saamaan kiinteinä asutuksina laajan maa‑alan valtaansa ja pusertamaan siitä

välttämättömät elämän tarpeet. Jollei heillä olisi sitä tekniikkaa, heidän joko

täytyisi noita alueita karttaa tai sitten kuluttaa koko elämänsä samalla tavoin

paimentolaisina, lakkaamatta kuljeskellen ja muutellen, mikäli ei heidän

tuhatvuotinen kasvatuksensa ja tottumisensa kiinteään asutukseen saisi moista

tuntumaan yksinkertaisesti sietämättömältä. Täytyy muistaa, että Amerikan

mantereen valtauksen aikoina lukuisat arjalaiset elättivät vaivalloisesti

henkeään ansoilla pyydystäjinä, metsästäjinä jne., usein isohkoina ryhminäkin

vaimoineen, lapsineen kaikkineen, lakkaamatta kierrellen paikasta toiseen, niin

että heidän elämänsä muistutti täydelleen paimentolaisten elämää. Mutta niin

pian kuin lukumäärän karttuminen ja paremmat apukeinot tekivät mahdolliseksi

ryhtyä erämaita raivaamaan ja pitämään puoliaan alkuasukkaita vastaan, maassa

syntyi yhä useampia uudisasutuksia.

On ollut tapana purjehtia uskontokunnaksi naamioituneena, niin kauan kuin

ulkonaiset olosuhteet eivät ole sallineet heidän täydellisesti paljastaa

todellista olemustaan. Mutta jahka he arvelivat olevansa kyllin voimakkaita

tulemaan toimeen ilman tuollaista suojapeitettä, he päästivät kyllä verhon

putoamaan ja olivat yks'kaks' semmoisia, miksi monen monet eivät sitä ennen

olleet tahtoneet heitä uskoa: juutalaisia. Juutalaisten elämään loisina toisten

kansakuntien ja valtioiden ruumiissa perustuu pohjimmaltaan se heidän

erikoisuutensa, joka sai Schopenhauerin aikoinaan heistä langettamaan varhemmin

jo mainitun lausunnon, että näet juutalaiset ovat suuria valheen mestareita.

Olemassaolo ajamalla ajaa juutalaisen valehtelemaan, vieläpä lakkaamatta,

jatkuvasti valehtelemaan, samoin kuin se pohjolan asukkaat pakottaa käyttämään

lämpimiä vaatteita. Juutalaisten elämä toisten kansojen sisässä voi ajan oloon

käydä päinsä ainoastaan sikäli kuin heidän onnistuu herättää toisissa se

käsitys, ettei heistä puheen ollen ole kysymyksessä kansa, vaan ‑ joskin

erikoinen ‑ uskonnonyhteys. Mutta tämä on ensimmäinen suuri valhe.

Heidän täytyy, voidakseen viettää kansainloisen‑elämäänsä, turvautua sisäisen

olemuksensa kieltämiseen. Kuta älykkäämpi yksityinen juutalainen on, sitä

paremmin hänelle tämä petos onnistuukin. Jopa asiat voivat kehittyä niin

pitkälle, että isäntäkansan suuret. osat lopulta uskovat ihan vakavissaan, että

juutalaiset tosiaankin ovat ranskalaisia tai englantilaisia, saksalaisia tai

italialaisia, vaikka sellaisia, joilla on erikoinen uskontunnustus. Erikoisesti

sellaiset valtion paikat ja elimet, joita aina tuntuu elähdyttävän

historiallisesti kuuluksi tullut viisauden murto-osa, joutuvat kaikkein

helpoimmin tämän hävyttömän petoksen uhriksi. Itsenäistä ajatteluahan pidetään

noissa piireissä väliin suorastaan syntinä pyhää eteenpäin pääsyä vastaan, niin

ettei sovi ihmetelläkään, ettei esim. Baijerin valtionministeriöllä tänäkään

päivänä ole kalpeinta aavistusta siitä, että juutalaiset ovat erikoisen kansan

eivätkä erikoisen tunnustuksen jäseniä, vaikka pelkkä silmäys juutalaisten omaan

sanomalehtimaailmaan varmasti sen heti osoittaisi kaikkein vaatimattomimmallekin

hengelle. Tosin kyllä ei ’Das Jüdische Echo’ vielä toistaiseksi ole virallinen

lehti eikä niin muodoin moisten hallituksen mahtimiesten järjelle määräävä.

Juutalaiset ovat aina olleet erikoinen kansa, jolla on tietyt rotuominaisuudet,

mutta eivät koskaan uskontokunta; vain menestyäkseen ja päästäkseen eteenpäin he

joutuivat jo varhain etsimään keinoa, joka kääntäisi tämän kansan jäseniin

kohdistuvan epämieluisan huomion näistä pois. Mutta mikäpä keino olisi ollutkaan

tarkoituksenmukaisempi ja samalla viattomamman näköinen kuin uittaa esiin

lainattu uskonnonyhteyden käsite? Sillä siinäkin suhteessa heillä kaikki on

lainatavaraa tai pikemminkin varastettua ‑ oman alkuperäisen olemuksensa vuoksi

ei juutalaisilla voi olla tuollaista uskonnollista laitosta siitäkään syystä,

että heiltä puuttuu ihanteellisuus kaikissa muodoissa, ja samalla myöskin

haudantakaisen elämän usko on heille aivan vieras. Mutta ei voi kuvitella

arjalaisen käsityksen mukaista uskontoa, josta puuttuisi vakaumus elämän

jatkumisesta kuoleman jälkeen jossakin muodossa. Tosiasiassa ei Talmud olekaan

valmistumiseksi tulevaan elämään tarkoitettu kirja, vaan se on tarkoitettu vain

valmistumiseksi käytännölliseen ja siedettävään elämään tässä maailmassa.

Juutalaisten uskonoppi on ensi sijassa ohjeita, miten juutalainen veri on

säilytettävä puhtaana, samoin kuin juutalaisten keskinäisen kanssakäymisen

ohjeita, mutta vielä suuremmassa määrin ohjeita heidän kanssakäymiselleen muun

maailman, siis ei‑juutalaisten kanssa. Mutta tällöinkään ei ole kysymys suinkaan

siveellisistä ongelmista, vaan erinomaisen vaatimattomista taloudellisista

kysymyksistä. Juutalaisten uskonnonopetuksen siveellisestä arvosta on jo

nykyisin olemassa ja on ollut kaikkina aikoina tutkimuksia (ei kylläkään

juutalaisten tekemiä); heidän omat jaarituksensa ovat tietysti sovelletut

tiettyä tarkoitusta silmällä pitäen; nämä verraten yksityiskohtaisen tarkat

tutkielmat asettavat senlaatuisen uskonnon arjalaisten käsitysten mukaan

suorastaan kaameaan valoon. Parhaana tunnusmerkkinä on kuitenkin tämän

uskonnollisen kasvatuksen tuote, juutalainen itse. Hänen elämänsä on ainoastaan

tästä maailmasta ja hänen henkensä todelliselle kristillisyydelle sisäisesti

yhtä vieras kuin hänen olemuksensa kaksituhatta vuotta sitten oli uuden opin

perustajalle itselleen. Totta kyllä tämä ei ensinkään salaillut käsitystään

juutalaisesta kansasta, jopa, kun niin tarvittiin, tarttui ruoskaan

karkottaakseen Herran pyhäköstä nuo kaiken ihmiskunnan viholliset, jotka jo

silloin niin kuin aina pitivät uskontoa ainoastaan kaupallisen ja rahallisen

olemassaolon keinona. Siitä hyvästä Kristus sitten ristiinnaulittiin, mutta

Saksan nykyinen puoluekristillisyys alentuu vaaleissa kerjäämään juutalaisten

ääniä ja pyrkii sitten poliittisissa keinotteluissa hieromaan kauppoja

jumalankielteisten juutalaispuolueiden kanssa, jopa omaa kansaansa vastaan.

Tämän ensimmäisen ja suurimman valheen varaan, etteivät juutalaiset muka ole

erikoinen kansa, vaan uskonto, rakentuu sitten itsestään luonnon pakosta yhä

uusia valheita. Niihin kuuluu muiden muassa juutalaisten kieltä koskeva valhe.

Heillä se ei ole ajatusten ilmaisu‑, vaan niiden salaamiskeinona. Ranskaa

puhuessaan he ajattelevat juutalaisittain, ja saksalaisia säkeitä sorvaillessaan

he ilmaisevat ainoastaan oman kansansa olemusta. Niin kauan kuin juutalaiset

eivät ole päässeet muiden kansojen herroiksi ja valtiaiksi, heidän täytyy

tahtoen tai tahtomattaan puhua näiden kieliä, mutta niin pian kuin nämä olisivat

heidän orjiaan, ne joutuisivat kaikki opettelemaan jonkin yleiskielen (esim.

esperanton!), niin että juutalaiset voisivat senkin kielen avulla helpommin

hallita ja vallita! Miten suuressa määrin tämän kansan koko olemassaolo perustuu

yhä jatkuvaan valheeseen, sen osoittavat verrattomalla tavalla juutalaisten

määrättömästi vihaamat Sionin viisaiden pöytäkirjat. Ne muka perustuvat

väärennykseen, voihkii yhä uudelleen ’Frankfurter Zeitung’ maailman kuultaviin:

parhain todistus siitä, että ne ovat oikeat ja väärentämättömät. Mitä monet

juutalaiset mahdollisesti tekevät itse tietämättään, se on niissä tietoisesti

selitetty. Se juuri on tärkeintä. On aivan yhdentekevää, kenen juutalaisen

päästä nämä paljastukset ovat peräisin, mutta se niissä on ratkaisevaa, että ne

kerrassaan kammottavan varmasti paljastavat juutalaisen kansan olemuksen ja

toiminnan ja osoittavat näiden sisäiset yhteydet samoin kuin myöskin lopulliset,

perimmäiset tarkoitusperät. Mutta niiden parhaana arvosteluna on kuitenkin

todellisuus. Joka punnitsee viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikaista

historiallista kehitystä tämän kirjan näkökohdista lähtien, se heti paikalla

ymmärtää juutalaislehdistön huudon ja porun. Sillä jahka tuo kirja on ensin

saatu koko kansan omaisuudeksi, sen tietoon, silloin juutalaisvaaraa voitaneen

jo pitää torjuttuna. 

Jos mieli tulla juutalaiset tuntemaan, on paras tutkia heidän tietään, jota he

ovat kulkeneet toisten kansojen keskuudessa jo vuosisatojen kuluessa. Tällöin

riittää, kun tarkkaa tätä ainoastaan yhdestä esimerkistä; silloin jo saa

tarpeelliset tiedot. Koska heidän kehityskulkunsa on aina ja kaikkina aikoina

ollut sama, samoin kuin heidän kalvamansa kansat ovat aina samoja, lienee

sopivaa jakaa sellainen katsaus tiettyihin osiin, joita tässä tapauksessa

yksinkertaisuuden vuoksi merkitsen kirjaimilla.

Ensimmäiset juutalaiset tulivat Germaniaan niinä aikoina, jolloin roomalaiset

tunkeutuivat sinne, ja tietysti kauppiaina niin kuin aina. Kansainvaellusten

myrskyissä he näköjään taas hävisivät, ja niin voidaan Keski‑ ja

Pohjois‑Euroopan uuden ja nyt pysyväisen juutalaistumisen alkuna pitää

ensimmäisten germaanisten valtioiden muodostumisen aikaa. Alkaa kehitys, joka on

aina ollut sama tai samantapainen, missä vain juutalaiset ovat joutuneet

kosketuksiin arjalaisten kansojen kanssa.

a) Samoihin aikoihin, jolloin ensimmäiset kiinteät asutukset syntyvät,

juutalainen on äkkiä paikalla. Hän saapuu kauppamiehenä eikä aluksi suurestikaan

huoli salailla kansallisuuttaan. Hän on vielä juutalainen, osaksi ehkä senkin

vuoksi, että hänen ja isäntäkansan väliset ulkonaiset rotueroavaisuudet ovat

kovin suuret, hänen kielitaitonsa vielä liian vähäinen ja isäntäkansan

eristäytyneisyys liian jyrkkää, jotta hän tohtisi yrittääkään esiintyä minään

muuna kuin vieraana kauppamiehenä. Kun hän on ovela ja notkea ja isäntäkansa

kokematonta, ei se seikka, että hän säilyttää juutalaisen leimansa ja

olemuksensa, merkitse hänelle suinkaan haittaa, vaan pikemminkin etua;

muukalaista kohdellaan ystävällisesti.

b) Vähitellen hän alkaa hitaasti, vähän kerrassaan toimia talouselämässä, ei

tuottajana, vaan yksinomaan välikätenä. Hänellä kun on tuhatvuotinen kauppiaan

tottumus, hän on vielä avuttomia, mutta ennen kaikkea rajattoman rehellisiä

arjalaisia verrattomasti taitavampi, niin että jo lyhyessä ajassa kauppa uhkaa

joutua hänen yksinoikeudekseen. Hän aloittaa rahanlainauksesta, ja tietysti niin

kuin aina kiskurinkoroin. Tosiasiallisesti hän siten myös tuo koron käytäntöön.

Tämän uuden laitoksen vaarallisuutta ei vielä toistaiseksi huomata, vaan

hetkellisen hyödyn vuoksi sitä pidetään jopa tervetulleena.

c) Juutalaisesta on tullut täysin kiinteä asukas, s.o. hän asuu kaupungeissa ja

kauppaloissa erikoisissa kortteleissa ja muodostaa yhä suuremmassa määrin

valtion valtiossa. Kaupan samoin kuin kaiken rahaliikkeen hän anastaa käsiinsä

kuin ainakin kaikkein omimpana etuoikeutenaan käyttäen sitä häikäilemättä

hyväkseen.

d) Rahaliike ja kauppa ovat tyystin joutuneet hänen yksinoikeudekseen. Hänen

kiskurinkorkonsa nostattavat vihdoin vastarintaa, hänen yhä lisääntyvä

julkeutensa suuttumusta, hänen rikkautensa kateutta. Mitta on täynnä, kun hän

rupeaa anastamaan myöskin maata kaupankohteidensa joukkoon ja alentaa sen

myytäväksi, paremmin rahaksi muutettavaksi tavaraksi. Kun hän itse ei

milloinkaan maata viljele, vaan pitää sitä ainoastaan riistovälineenä, jossa

talonpoika mielihyvin saa pysyä paikoillaan, mutta nyt uuden isäntänsä ja

valtiaansa mitä viheliäisimmän kiristyksen puristuksessa, häntä kohtaan tunnettu

vastenmielisyys kasvaa vähitellen avoimeksi vihaksi. Hänen verenimijän

hirmuvaltansa paisuu vihdoin niin suureksi, että syntyy levottomuuksia ja

meteleitä häntä vastaan. Tuota muukalaista ruvetaan tarkkaamaan yhä tarkemmin,

ja hänessä havaitaan yhä uusia vastenmielisiä, tympäiseviä piirteitä ja sisäisiä

ominaisuuksia, kunnes kuilu syvenee ylipääsemättömäksi. Katkerimman hädän

aikoina vihdoin leimahtaa häntä kohtaan kytenyt raivo ilmiliekkiin, ja tyhjiksi

riistetyt ja perikatoon ajetut joukot tarttuvat oman käden oikeuteen päästäkseen

eroon tuosta Jumalan vitsauksesta. He ovat vuosisatojen kuluessa päässeet

hänestä perille ja tuntevat jo hänen pelkän olemassaolonsakin yhtä suureksi

vaaraksi kuin rutto.

e) Mutta nyt juutalainen alkaa paljastaa todellisia ominaisuuksiaan.

Vastenmieliseen, tympeään liehittelyyn turvautuen hän hankkiutuu hallitusten

suosioon, panee rahansa tekemään työtä puolestaan ja varmistaa siten itselleen

yhä uudestaan erioikeuden uhriensa uuteen rosvoamiseen. Vaikka kansan raivo

joskus puhkeaakin ilmi liekkiin iänikuista verijuotikasta kohtaan, tämä ei estä

häntä vähimmässäkään määrässä sukeltautumasta jo muutaman vuoden päästä

uudelleen esiin samoissa paikoissa, joista tuskin on ehtinyt poistua, ja

aloittamasta vanhaa elämäänsä uudelleen alusta. Ei minkäänlainen ahdistaminen

voi saada häntä luopumaan vanhasta tavastaan, ihmisten riistämisestä ja

nylkemisestä, ei pahinkaan vaino häntä karkottaa pois; aina sellaisen jälkeen

hän on lyhyen ajan kuluttua taas vanhalla paikallaan ja entisensä kaltaisena.

Jotta saataisiin ainakin kaikkein pahimmat onnettomuudet estetyksi, aletaan

estää maata joutumasta hänen koronkiskurinkäsiinsä tekemällä yksinkertaisesti

lainsäädäntöteitse maaomaisuuden hankkiminen hänelle mahdottomaksi.

f) Samassa määrin kuin ruhtinaiden valta alkaa kasvaa, juutalainen tunkeutuu yhä

lähemmäs näiden läheisyyteen. Hän kerjää etuuskirjoja  ja erioikeuksia, joita

hän alituiseen rahapulassa olevilta herroilta vastaavaa maksua vastaan

mielellään saakin. Niin paljon kuin ne hänelle maksavatkin, hän kyllä muutamassa

vuodessa kiskoo luovuttamansa rahat takaisin korkoineen ja koronkorkoineen. Hän

on todellinen verijuotikas, joka pureutuu kiinni onnettoman kansan ruumiiseen ja

jota ei millään saa pois, kunnes ruhtinaat itse taas tarvitsevat rahaa ja

korkeimman omakätisesti iskevät hänestä hänen imemänsä veren. Sama peli toistuu

aina uudelleen, jolloin ns. Saksan ruhtinaiden osuus on aivan yhtä viheliäinen

kuin juutalaisten itsensäkin. Nuo herrat olivat tosiaankin Jumalan rangaistuksia

omille rakkaille kansoilleen, ja heidän vertauskohtiaan voi löytää ainoastaan

erinäisistä nykyajan ministereistä. Saksan ruhtinaita on kiittäminen siitä,

ettei Saksan kansa päässyt lopullisesti vapautumaan juutalaisvaarasta.

Valitettavasti ei tässä kohdin myöhemminkään tapahtunut mitään muutosta, niin

että juutalaiset vain maksoivat heille tuhatkertaisesti ansaitun palkan niistä

synneistä, joita he olivat tehneet omia kansojaan vastaan. He antoivat pahalle

sormensa, ja se vei koko käden ja koko miehen.

g) Siten juutalainen kietoo ruhtinaat pauloihinsa, ja tämä johtaa viimeksi

mainittujen turmioon. Hitaasti, mutta varmasti hän järkyttää näiden suhdetta

omaan kansaansa, samassa määrin kuin nämä lakkaavat valvomasta oman kansansa

etuja ja sen sijaan muuttuvat alamaistensa hyödykseenkäyttäjiksi. Juutalainen

tietää heidän loppunsa aivan tarkoin ja pyrkii sitä mahdollisuuksien mukaan

jouduttamaan. Hän itse edistää heidän alituista rahapulaansa vieraannuttamalla

heidät yhä kauemmas heidän todellisista tehtävistään, kumartelee ja pokkuroi

mitä pahimmalla tavalla liehakoiden heidän lähettyvillään, viettelee heidät

paheisiin ja tekee itsensä sillä tavalla yhä korvaamattomammaksi. Hänen

taitavuutensa tai paremminkin häikäilemättömyytensä kaikissa raha asioissa

auttaa häntä keksimään yhä uusia keinoja, millä pusertaa jo tyhjiin riistetyistä

alamaisista, jopa nylkeä heistä yhä uusia varoja, jotka yhä lyhyemmässä ajassa

joutuvat menemään kaiken maailman tietä. Niin on sitten jokaisessa hovissa oma

hovijuutalaisensa – niin kuin nimitettiin noita hirviöitä, jotka kiusasivat

kansaparan epätoivon partaalle ja hankkivat ruhtinaille huvituksia

loppumattomiin. Ketäpä sitten enää ihmetyttää, että moiset ihmissuvun

kaunistukset lopulta jo ulkonaisestikin kaunistettiin ja koristettiin ja

korotettiin perinnölliseen aatelissäätyyn; ei siis siinä kyllin, että he senkin

laitoksen tekivät naurettavaksi, he sen vielä lisäksi myrkyttivätkin. Nyt

juutalainen vasta oikein toden teolla pystyy käyttämään asemaansa omaksi

edukseen. Lopulta hänen ei tarvitse enää muuta kuin kastattaa itsensä

päästäkseen osalliseksi maan omien lasten kaikista mahdollisuuksista ja

oikeutuksista. Senkin jutun hän hoitelee, ja varsin usein kirkon iloksi, joka on

saanut uuden pojan, ynnä myös Israelin iloksi onnistuneen huijauksen johdosta.

h) Juutalaisissa alkaa nyt tapahtua muutos. Tähän asti he ovat olleet

juutalaisia ja esiintyneet sellaisina, s.o. ei ole pantu lainkaan painoa siihen

seikkaan, että olisi tahdottu esiintyä minään muina, eikä sellaista olisi hevin

voinut yrittääkään, kun molemmilla puolin on siksi silmäänpistävät rodun

tunnusmerkit. Vielä Fredrik Suuren aikoina ei kenenkään ihmisen mieleenkään

juolahda muuta kuin pitää juutalaisia vieraana kansana, ja vielä Goetheä

kauhistaa ajatus, etteivät kristittyjen ja juutalaisten väliset avioliitot olisi

vastaisuudessa laissa kielletyt. Mutta Goethe ei sentään toki ollut, sen taivas

tietäköön, ainakaan taantumuksellinen, saati uskonkiivailija; hänen suustaan ei

puhunut mikään muu kuin veren ja järjen ääni. Niin siis kansa huomasi ‑ kaikista

hovien häpeällisistä teoista huolimatta juutalaisen vaistomaisesti vieraaksi

osaseksi omassa ruumiissaan  ja suhtautuikin häneen sen mukaisesti.

Mutta nyt tässä piti tapahtua muutos. Toistatuhatta vuotta kestäneen ajanjakson

kuluessa juutalainen oli oppinut siksi hyvin hallitsemaan isäntäkansan kieltä,

että hän nyt arvelee tohtivansa vastaisuudessa vähän vähemmän korostaa

juutalaisuuttaan ja työntää saksalaisuuttaan enemmän etualalle; sillä niin

naurettavalta ja mielettömältä kuin semmoinen ensi alussa voikin näyttää, hän

sentään heittäytyy niin julkeaksi, että muuttautuu germaaniksi, tässä

tapauksessa siis saksalaiseksi. Se merkitsee erästä kaikkein häpeällisintä

petosta, mitä ylipäänsä voi ajatella. Koska hänellä ei ole saksalaisuudesta

mitään muuta kuin sen kielen ‑ vieläpä mitä hirvittävimmällä tavalla ‑

solkkaamisen taito, mutta hän ei ole milloinkaan kansaan sekoittunut, hänen koko

saksalaisuutensa on yksinomaan hänen kielensä varassa. Mutta rotu ei perustu

kieleen, se perustuu yksinomaan vereen; seikka, jota kukaan ei tiedä paremmin

kuin juutalainen itse, joka juuri kielensä säilyttämiseen panee hyvin vähän

painoa, mutta sen sijaan antaa mitä suurimman arvon verensä säilyttämiselle

puhtaana. Ihminen voi ilman muuta vaihtaa kieltä, toisin sanoen hän voi käyttää

jotakin toista kieltä; mutta hän lausuu siinä tapauksessa uudella kielellä omia

vanhoja ajatuksiaan; hänen sisin olemuksensa ei muutu. Tämän osoittaa kaikkein

parhaiten juutalainen, joka voi puhua vaikka tuhatta eri kieltä, mutta silti

kuitenkin pysyy juutalaisena. Hänen luonteenominaisuutensa ovat pysyneet

entisellään, vaikka hän olisi kaksituhatta vuotta sitten puhunut Ostiassa

latinaa tai jauhokeinottelijana nykyisin solkkaisi saksaa. Aina hän on sama

juutalainen. Ettei normaali saksalainen ministerineuvos tai korkea

poliisivirkamies tätä itsestään selvää asiaa ymmärrä, se on valitettavasti

myöskin itsestään selvää, koska tuskin on mitään vaistottomampaa ja

hengettömämpää olemassakaan kuin Saksan nykyisen esikuvallisen valtiovallan

palvelijat.

Syy, minkä vuoksi juutalainen päättää yks'kaks muuttautua saksalaiseksi, on

ilmeinen. Hän tuntee, miten ruhtinaiden valta alkaa vähitellen horjua, ja rupeaa

sen vuoksi hyvissä ajoin etsimään alustaa jalkojensa alle. Edelleen on hänen

rahavaltansa kaikessa talouselämässä jo edistynyt niin pitkälle, ettei hän enää

pysty ilman maan kansalaisen oikeuksia tukemaan koko tuota suunnatonta

rakennelmaa, ei ainakaan hänen vaikutusvaltansa voi enää ilman sitä kohota.

Mutta hän haluaa kumpaakin; kuta korkeammalle hän kiipeää, sitä

houkuttelevampana kohoaa menneisyyden verhosta vanha, hänelle ammoin luvattu

päämäärä, ja kuumeisen kiihkeästi hänen kansansa terävimmät aivot näkevät

maailmanherruuden jo taaskin lähestyvän heidän saavutettaviinsa. Niinpä hänen

ainoa pyrkimyksensä on kohdistunut siihen, että hänen on saatava täydelliset

valtionkansalaisen oikeudet. Tämä on syynä siihen, että juutalainen on lähtenyt

pois ghetosta.

i) Sillä tavalla kehittyy hovijuutalaisesta hitaasti, vähän kerrassaan

kansanjuutalainen, mikä tietystikin merkitsee: juutalainen pysyttelee yhä vielä

niin kuin ennenkin korkeiden herrojen lähettyvillä, jopa pyrkii yhä kiivaammin

tunkeutumaan heidän piiriinsä; mutta samaan aikaan alkaa hänen rotunsa toinen

osa veljeillä kunnon kansan kanssa. Jos ajattelee, miten paljon hän on

vuosisatojen kuluessa tehnyt syntiä juuri laajoja kansankerroksia kohtaan, miten

on näitä yhä uudelleen armottomasti pusertanut ja imenyt tyhjiin, jos ajattelee

edelleen, kuinka kansa on oppinut häntä siitä hyvästä vähitellen vihaamaan ja on

lopulta käsittänyt koko hänen olemassaolonsa taivaan rangaistukseksi muille

kansoille, voi ymmärtää, miten vaikeaksi tuollaisen täyskäännöksen teko

pakostakin juutalaiselle muodostuu. Niin, on tosiaankin vaivalloinen urakka, kun

pitää omille nylkemilleen uhreille noin vain käden käänteessä esittäytyä

ihmisystävänä. Niinpä hän ensi työkseen ryhtyykin kansan silmissä vuorostaan

sovittamaan sitä, mitä on tähän saakka sitä vastaan rikkonut. Hän aloittaa

muodonmuutoksensa ihmiskunnan hyväntekijänä. Koska hänen uudella hyvyydellään on

asiallinen pohja, hän ei voi liioin vedota vanhaan Raamatun sanaan, että älköön

vasen käsi tietäkö, mitä oikea tekee, vaan hänen täytyy tahtoen tai tahtomattaan

mukautua siihen, että antaa mahdollisimman monien tietää, miten syvästi hän

tuntee suurten joukkojen kärsimykset ja mitä kaikkea hän omasta puolestaan

mieskohtaisesti niitä vastustaakseen uhraa. Tällaiseen, hänellä muuten

synnynnäisen vaatimattomaan tapaan hän toitottelee ansioitaan muun maailman

kuultaviin niin kauan, kunnes tämä tosiaankin. alkaa häntä uskoa. Joka ei sitä

usko, tekee muka hänelle katkeraa vääryyttä. Jo lyhyen ajan kuluttua hän alkaa

vääristellä asioita sillä tavalla, kuin siihen saakka olisi ainoastaan hänelle

itselleen tapahtunut vääryyttä eikä päinvastoin. Varsinkin tyhmyreihin sellainen

menee, eivätkä he sitten voi olla raukkaa onnetonta surkuttelematta.

Muuten olisi tässä vielä huomautettava, ettei juutalainen kaikesta

uhrimielestään huolimatta itse kuitenkaan omakohtaisesti tietystikään

milloinkaan köyhdy. Hän kyllä ymmärtää jakaa ja järjestää, niin, monestikin

hänen hyväntekeväisyytensä on todellakin verrattavissa ainoastaan lannoitukseen,

jota ei liioin hajoiteta pellolle rakkaudesta peltoa kohtaan, vaan pitäen

silmällä omaa tulevaa menestystä. Joka tapauksessa kuitenkin kaikki tietävät

suhteellisen lyhyessä ajassa, että juutalaisesta on tullut hyväntekijä ja

ihmisystävä. Tosiaankin merkillinen muodonmuutos! Mutta se, mitä muissa

ihmisissä pidetään enemmän tai vähemmän itsestään selvänä, herättää tällöin mitä

suurinta hämmästystä, jopa monissa ihan ilmeistä ihailua, sen vuoksi, ettei

semmoinen juutalaisessa ole itsestään selvä asia. Siitä johtuu, että hänelle

jokainen tuommoinen teko luetaan vielä paljon suuremmaksi ansioksi kuin muille

ihmisille. Mutta ei vielä siinä kyllin: juutalainen muuttuu yks'kaks'

vapaamieliseksi, liberaaliksi, ja rupeaa haaveilemaan ihmiskunnan edistyksen

välttämättömyydestä. Hitaasti, vähitellen hän siten tekee itsestään uuden ajan

puhemiehen.

Mutta samalla hän tietenkin yhä perusteellisemmin hävittää todella kansallisen

talouselämän perusteita. Osakkeiden kiertotietä käyttäen hän tunkeutuu

kansallisen tuotantotoiminnan kiertokulkuun, tekee siitä ostettavan, helpommin

rahaksi muutettavan kaupustelun kohteen ja riistää siten liikeyhtymiltä

henkilökohtaisen omistuksen perusteet. Mutta silloin vasta todella alkaa

työnantajien ja työntekijöiden kesken se sisäinen vieraantuminen, joka

tuonnempana johtaa valtiolliseen luokkajakoon. Lopulta sitten juutalaisen

vaikutus talouselämään kasvaa kammottavan nopeasti pörssin avulla. Hänestä tulee

kansallisen työvoiman omistaja tai ainakin sen valvoja. Poliittisen asemansa

vahvistamiseksi hän koettaa repiä maahan ne rodulliset ja valtionkansalaisuuden

rajat, jotka sentään vielä toistaiseksi häntä kohtaavat joka askelella. Hän

taistelee siinä tarkoituksessa koko hänelle ominaisen sitkeyden voimalla

uskonnollisen suvaitsevaisuuden puolesta ‑ ja tyystin hänen valtaansa joutunut

vapaamuurarilaitos on hänellä oivallisena aseena, minkä avulla taistella

tarkoitusperiensä puolesta ja myöskin tunkeutua niihin. Hallitsevat piirit

samoin kuin valtiollisen ja taloudellisen  elämän ylimmät porvaristopiirit

joutuvat vapaamuurariuden lankojen avulla hänen verkkoihinsa, näiden itsensä

sitä edes tarvitsematta aavistaakaan.

Ainoastaan kansaa semmoisenaan tai pikemminkin sitä säätyä, joka on juuri

ruvennut heräämään ja taistellen hankkimaan itselleen kuuluvia oikeuksia ja

vapauksia, ei voi vielä sillä keinoin saada tarpeeksi syvälti ja laajalti

valtaansa. Mutta tämä juuri on tärkeämpää kuin kaikki muu; sillä juutalainen

tuntee, että hänen nousunsa vallitsevaan asemaan on mahdollista ainoastaan, jos

hänen edellään on tienraivaaja, valmentaja; mutta semmoiseksi hän luulee

havaitsevansa porvariston, nimenomaan sen laajimmat kerrokset. Mutta

hansikkaantekijöitä ja palttinankutojia ei käy pyydystäminen vapaamuurariuden

pienisilmäiseen verkkoon, vaan tässä on tartuttava karkeampiin, mutta ei silti

vähemmän tehokkaisiin keinoihin. Niin tulee juutalaisuuden palvelukseen

vapaamuurariuden lisäksi toisena aseena sanomalehdistö. Sen hän an käsiinsä

kaiken sitkeytensä ja oveluutensa voimalla. Sen avulla hän alkaa vähitellen

kouristaa koko julkista elämää puristukseensa, kietoa sitä pauloihinsa  johtaa

ja ohjailla sitä, koska hän nyt pystyy kasvattamaan ja ohjaamaan sitä mahtia,

joka yleisen mielipiteen nimisenä tunnetaan nykyisin paremmin kuin vielä

muutamia vuosikymmeniä sitten. Samalla hän aina omasta kohdastaan heittäytyy

muka kovin tiedonhaluiseksi, kiittää ja ylistää jokaista edistysaskelta, mutta

eniten sellaisia, jotka johtavat toisten turmioon; sillä kaikkea tietoa ja

kaikkea kehitystä hän arvostelee aina ainoastaan sen perusteella, millaisen

mahdollisuuden se tarjoaa hänen oman kansansa hyödyttämiseen, ja missä sellaista

ei ole olemassa, hän on kaiken valon leppymätön verivihollinen, jokaisen

todellisen kulttuurin vihaaja. Siten hän käyttää kaiken tiedon, mitä omaksuu

toisten kouluissa, ainoastaan oman rotunsa palvelukseen. Mutta omaa

kansallisuuttaan hän varoo ja varjelee visummin kuin koskaan ennen. Vaikka hän

näyttää ihan pursuavan valistusta, edistystä, vapautta, ihmisyyttä jne., hän

itse harjoittaa mitä ankarinta oman rotunsa eristämistä. Tosin kyllä hän väliin

naittaa naisiaan vaikutusvaltaisille kristityille, mutta mieskantansa hän

periaatteesta säilyttää  aina puhtaana. Hän myrkyttää toisten veren, mutta

varjelee omansa. Juutalainen ei ota juuri koskaan vaimokseen kristittyä naista,

vaan kristitty menee naimisiin juutalaisnaisen kanssa. Mutta sekarotuiset

lap­set tulevat melkein aina juutalaiseen vanhempaansa. Varsinkin osa Saksan

ylintä aatelia on tästä syystä menemässä kokonaan rappiolle. Juutalaiset

tietävät tämän varsin hyvin ja ajavat sen vuoksi  suunnitelmallisesti

rodullisten vastustajiensa henkisesti johtavan kansankerroksen

aseistariisumista. Mutta naamioi­dakseen hankkeensa ja tuudittaakseen uhrinsa

turvallisuu­teen hän yhä enemmän puhuu ja paasaa kaikkien ihmisten

yhdenvertaisuudesta, rotuun ja ihonväriin katsomatta. Ja type­rykset alkavat

häntä uskoa.

Kun kuitenkin hänen koko olemuksessaan on yhä vielä liian voimakkaana kovin

oudon ja vieraan haju, jotta varsinkaan kansan laajat kerrokset ilman muuta

kävisivät hänen pyydyksiinsä, hän panee sanomalehdistönsä muovaamaan hänestä

kuvan, joka vastaa todellisuutta yhtä vähässä määrin kuin toiselta puolen

palvelee hänen tähtäämiään tarkoitusperiä. Varsinkin pilalehdissä pyritään

juutalaiset esittämään pienenä, vaarattomana kansana, jolla kerta kaikkiaan on

omat erikoisuutensa niin kuin kaikilla muillakin kansoilla, mutta jossa on,

vaikka kylläkin hieman oudolta tuntuvan elehtimisen takana, sentään

havaittavissa mahdollisesti kyllä hullunkurisen ja naurettavan, mutta kuitenkin

aina perin rehellisen ja hyväntahtoisen sielun merkit. Niin kuin aina hänet

pyritään osoittamaan pikemminkin merkityksettömäksi kuin vaaralliseksi. Hänen

lopullisena päämääränään tällä asteella on demokratian voitto eli, niin kuin hän

sen käsittää: parlamentarismin valta. Se vastaa parhaiten hänen tarpeitaan;

torjuu luotaan persoonallisuuden ‑ ja asettaa sen tilalle tyhmyyden,

kyvyttömyyden ja eikä suinkaan viimeiselle tilalle ‑ pelkurimaisuuden

enemmistön. Lopputuloksena on pakostakin yksinvallan kukistuminen, jonka täytyy

nyt tapahtua ennemmin tai myöhemmin.

j) Suunnaton taloudellinen kehitys johtaa kansan yhteiskunnallisen kerrostumisen

muutoksen. Pienkäsityön vähitellen kuollessa ja itsenäisen olemassaolon

mahdollisuuksien käydessä sen tekijöille yhä harvemmiksi nämä vaipuvat aivan

ilmeisesti köyhälistöksi. Syntyy teollisuuden tehdastyöläinen, jonka

olennaisimpana tuntomerkkinä on, että hän tuskin koskaan myöhemmässä elämässään

pystyy perustamaan omaa toimeentuloaan. Hän on todellisimmassa merkityksessä

omaisuudeton, hänen vanhuudenpäivänsä ovat tuskaa ja vaivaa ja tuskin enää

ansaitsevat elämän nimeä.

Jo kerran aikaisemmin oli syntynyt samantapainen asiaintila, joka pakottavasti

vaati ratkaisuaan ja johon ratkaisu saatiinkin. Talonpoikien ja käsityöläisten

rinnalle oli vähitellen syntynyt uusi sääty, ‑ varsinkin valtion ‑virkamiehet ja

toimenhaltijat. Hekin olivat sanan todellisimmassa merkityksessä

omaisuudettomia. Valtio keksi vihdoin pääsykeinon tästä epäterveestä

asiaintilasta sillä tavalla, että otti valtion toimenhaltijoiden, jotka itse

eivät pystyneet turvaamaan vanhuutensa päiviä, huoltamisen omaksi huolekseen ja

saattoi voimaan eläkelaitoksen, vanhuudeneläkkeen. Vähitellen noudattivat yhä

useammat liikeyritykset tätä esimerkkiä, niin että nykyisin Saksassa jokainen

vakinaisessa henkisessä työssä oleva saa myöhemmin eläkettä, sikäli kuin

liikeyritys jo on kasvanut tietyn kokoiseksi tai ylittänyt tietyn suuruuden

rajan. Ja vasta valtionvirkamiesten vanhuuden turvaaminen pystyi heidät

kasvattamaan sellaiseen epäitsekkääseen velvollisuudentuntoon, joka oli

sodanedellisenä aikana Saksan virkamieskunnan ylevin, parhain ominaisuus. Sillä

tavalla pelastettiin kokonainen sääty, joka pysyi omaisuudettomana, viisaalla

tavalla joutumasta yhteiskunnalliseen kurjuuteen ja siten liitetyksi

kansankokonaisuuteen.

Nyt tämä sama kysymys oli uudelleen, ja tällä kertaa vielä paljon suuremmassa

mitassa, joutunut valtion ja kansakunnan ratkaistavaksi. Yhä uusia, miljooniin

nousevia ihmisjoukkoja muutti talonpoikaiskodeista suurkaupunkeihin ansaitsemaan

jokapäiväistä leipäänsä vastaperustetuissa teollisuuslaitoksissa. Tuon uuden

säädyn työ‑ ja elämänolot olivat lievimmin sanoen murheelliset. Jo vanhojen

käsityöläisten tai talonpoikienkaan entisten työmenetelmien konemainen

siirtäminen uusiin muotoihin ei käynyt lainkaan päinsä. Ei edellisten enempää

kuin jälkimmäistenkään toimintaa voinut enää verrata niihin ponnistuksiin, joita

teollisuustyöläisen on suoritettava. Vanhassa käsityöammatissa ei aika ehkä

ollut kovin tärkeä tekijä, mutta uusissa työmenetelmissä sen merkitys oli sitä

suurempi. Vanhojen työaikojen muodollisesta omaksumisesta suurteollisuudessa oli

suorastaan kohtalokkaat seuraukset; sillä tosiasialliset varhaisemmat

työsuoritukset olivat nykyisten tehokkaiden työmenetelmien puutteessa verraten

pienet. Jos siis varhemmin oli jaksettu tehdä vielä neljän‑, viidentoista tunnin

työpäiviä, niitä ei varmastikaan enää pystytty kestämään sellaisena aikana,

jolloin jokainen minuuttikin käytetään äärimmäisen tarkoin. Todellakin oli

moisesta mielettömästä vanhojen työaikojen  semmoisinaan soveltamisesta uuteen

teollisuustoimintaan kahteenkin suuntaan onneton tulos: terveys turmeltui ja

usko korkeampaan oikeuteen hävisi. Vihdoin tulivat vielä kaiken lisäksi

toisaalta kurjan kurjat palkat, toisaalta työnantajien ilmeisesti sitäkin

parempi asema. Maaseudulla ei voinut olla yhteiskunnallista kysymystä, kun sekä

isäntä että renki tekivät samaa työtä ja ennen kaikkea söivät samassa pöydässä.

Mutta siinäkin tapahtui muutos. Työntekijöiden ero työnantajasta näyttää

nykyisin lopullisesti toteutuneen elämän kaikilla aloilla. Miten syvälle Saksan

kansan sisäinen juutalaistuminen tällöin jo on edistynyt, sen voi huomata siitä

kovin vähäisestä kunnioituksesta, jollei suorastaan halveksinnasta, mitä

käsityötä kohtaan sellaisenaan osoitetaan. Tämä ei ole saksalaista. Ensin Saksan

elämän ulkolaistuminen, joka todellisuudessa kuitenkin oli juutalaistumista,

muutti aikoinaan käsityötä kohtaan tunnetun kunnioituksen tietyksi kaikkeen

ruumiilliseen työhön ylimalkaan kohdistuvaksi halveksinnaksi.

Niin syntyy tosiasiassa uusi, vain varsin vähän arvossa pidetty sääty, ja joskus

vielä sukeltautuu pakostakin ilmoille kysymys, onko kansassa todella voimaa omin

voiminsa liittää jälleen yhteiseen yhteiskuntaan tämä uusi sääty, vai vieläkö

säätyero laajenee edelleen kuin eri kansanluokkien väliseksi kuiluksi. Mutta

yksi asia on varma: tuolla uudella säädyllä ei suinkaan ollut riveissään

huonoimpia aineksia, vaan päinvastoin joka tapauksessa kaikkein

toimintatarmoisimmat. Ns. kulttuurin liikahienontavat vaikutukset eivät olleet

vielä päässeet tekemään sen keskuudessa hajoittavaa ja hävittävää työtään. Uuden

säädyn suuret joukot eivät vielä olleet poteneet pasifistisen heikkouden myrkyn

vaikutuksia, vaan ne olivat terveitä ja rotevia ja, jos niin tarvittiin,

kovakouraisiakin. Kun porvaristo ei tästä erinomaisen tärkeästä ja

merkityksellisestä kysymyksestä ylipäänsä välittänyt, vaan antoi

välinpitämättömänä asioiden mennä menoaan, päättivät juutalaiset käyttää

hyväkseen tässä tarjoutuvia arvaamattomia tulevaisuudenmahdollisuuksia, ja

järjestäessään toisaalta ihmisriiston kapitalistiset menetelmät kaikkein

viimeisimpiä johtopäätöksiä myöten he lyöttäytyivät samalla oman henkensä ja

hallintansa ja vallintansa uhrien pariin, näiden ystäviksi, ja ennen pitkää he

jo olivat sen taistelun johdossa, jota nämä käyvät omaa itseään vastaan.

Tietenkin vain aivan kuvaannollisesti sanoen omaa itseään vastaan; sillä

valehtelemisen taidon suurmestarit ymmärtävät kyllä aina näyttäytyä puhtaina ja

laittamattomina ja lykätä syyn toisten niskoille. Koska he menevät julkeudessaan

niin pitkälle, että itse johtavat joukkoja, nämä eivät tule ollenkaan

ajatelleiksikaan, että tässä voisi olla kysymyksessä kaikkien aikojen

häpeällisin petos.

Ja kuitenkin asia oli siten.

Tuskin tämä uusi sääty oli alkanut selviytyä yleisestä taloudellisesta

uudestimuodostumisestaan, kun jo juutalaiset kohta näkivät selvästi silmiensä

edessä heidän oman eteenpäinpääsynsä uuden valmentajan. Ensin juutalaiset olivat

käyttäneet porvaristoa muurinmurtajana läänitysmaailmaa vastaan, nyt vuorostaan

työntekijää porvarillista maailmaa vastaan. Kun he olivat aikoinaan osanneet

porvariston suojassa ja turvin keinotella itselleen kansalaisoikeudet, he

toivoivat nyt työläisten taistelusta olemassaolostaan löytävänsä tien omaan

valtaansa ja herruuteensa. Tästä lähtien ei työläisillä enää ole ollut muuta

tehtävää kuin taistella juutalaisen kansan tulevaisuuden puolesta. Itse

tietämättään heidät asetetaan juuri sen vallan palvelukseen, jota vastaan he

luulevat taistelevansa. Heidän sallitaan näön vuoksi rynnätä pääoman kimppuun,

ja juuri sillä tavalla voidaan heidät kaikkein helpoimmin panna taistelemaan

juuri tämän puolesta. Samalla aina huudetaan kansainvälistä pääomaa vastaan,

mutta todellisuudessa tarkoitetaan kansallista talouselämää. Tämä näet olisi

tuhottava, jotta kansainvälinen pörssi pääsisi voitonriemuissaan temmeltämään

sen ruumiskedolla. Juutalainen menettelee tällöin seuraavalla tavalla: Hän

lyöttäytyy työläisen ystäväksi, teeskentelee säälivänsä tämän kohtaloa, jopa on

kuohuksissaan tämän elämänosasta, joka on kurjuutta ja köyhyyttä, saavuttaakseen

tätä tietä työläisen luottamuksen. Hän vaivautuu tutkimaan kaikkia tämän joko

todellisia tai myöskin kuviteltuja yksityisiä elämän kovia puolia‑ ja pyrkii

samalla herättämään hänessä moisen olotilan muutoksen kaipuuta. Jokaisen

arjalaisen ihmisen sisimmässä jossakin muodossa uinuvan yhteiskunnallisen

oikeudenmukaisuuden tarpeen hän osaa tavattoman viisaasti kiihdyttää vihaksi

onnen paremmin suosimia kohtaan antaen samalla yhteiskunnallisten epäkohtien

poistamistaistelulle aivan varman maailmankatsomuksen leiman. Hän perustaa

marxilaisen opin.

Esittäessään tuota oppia ja siihen samalla erottamattomasti yhdistettyinä

kokonaista joukkoa yhteiskunnallisesti oikeutettuja vaatimuksia hän yhtälailla

edistää sen leviämistä kuin samalla toisaalta kunnollisten ihmisten

vastenmielisyyttä vaatimuksiin suostumista kohtaan, jotka semmoisessa muodossa

ja semmoisessa seurassa esitettyinä tuntuvat heti alun alkaen kohtuuttomilta ja

vääriltä, jopa mahdottomilta täyttää. Sillä tuon puhtaasti yhteiskunnallisten

ajatusten vaipan alla on kätkössä suorastaan pirullisia tarkoitusperiä, jopa

niitä pidetään aivan julkisestikin mitä röyhkeimmin selvästi näkyvissä. Tuo oppi

on erottamatonta järjen ja inhimillisen järjettömyyden sekoitusta, mutta aina

sellaista, että ainoastaan mielettömyys voi tulla todellisuudeksi, mutta ei

koskaan järki. Kerta kaikkiaan kieltämällä persoonallisuuden ja samalla

kansallisuuden sekä tämän rodullisen sisällyksen se murskaa koko inhimillisen

kulttuurin alkuperusteet, koska kulttuuri lepää juuri noiden tekijöiden varassa.

Tämä on marxilaisen maailmankatsomuksen todellinen, sisin ydin, sikäli kuin

rikollisten aivojen tekelettä saa nimittää maailmankatsomukseksi. Murskaamalla

persoonallisuus ja tutu saadaan kaadetuksi olennaisin este alempiarvoisen

herruuden ja valtiuden tieltä ‑, mutta tuo alempiarvoinen on juuri juutalainen.

Tuon opin tarkoituksena on juuri taloudellinen ja valtiollinen mielettömyys.

Sillä juuri se pidättää kaikkia todella älykkäitä ihmisiä asettumasta sen

palvelukseen, jota vastoin henkisesti vähemmän vireät ja taloudellisista

asioista tietämättömät rientävät liput liehuen sitä kohti. Mutta tämän liikkeen

älymystön ‑ sillä tämäkin liike tarvitsee pystyssä pysyäkseen älymystöä ‑

juutalaiset uhraavat omista riveistään.

Niin syntyy juutalaisten johdossa puhdas käsityöntekijäinliike, jonka

näennäisenä tarkoituksena on parantaa työläisten asemaa, mutta todellisuudessa

sen tarkoitusperä on kaikkien ei‑juutalaisten kansojen orjuuttaminen ja sitä

tietä niiden tuhoaminen. Mitä vapaamuurarius ns. älymystön piireissä panee

alkuun kansallisen itsesäilytysvaiston yleistä pasifistista lamauttamista, se

välitetään suuren, nykyisin aina juutalaisen sanomalehdistön toiminnan avulla

suurempien joukkojen, ennen kaikkea porvariston keskuuteen. Näihin molempiin

hävityksen aseisiin liittyy nyt kolmas ja verrattomasti peloittavin ja hirvein,

raa'an väkivallan järjestö. Marxilaisuuden on määrä isku‑ ja hyökkäysjoukkoina

täydentää, mitä molempien ensin mainittujen aseiden murentamistyö on jo

valmistavasti muokannut kypsäksi luhistumiseen. Siten täyttyy todellakin

mestarillinen yhteistoiminta, niin ettei tosiaan tarvitse ihmetellä, kun

taistelussa sitä vastaan enimmäkseen jäävät kaikkein pahimmin alakynteen juuri

ne laitokset, jotka kovin mielellään kuvittelevat edustavansa enemmän tai

vähemmän tarumaista valtion arvovaltaa. Saksan ylemmän ja ylimmän

valtionvirkamiehistön keskuudesta juutalaiset ovat (lukuun ottamatta muutamia

poikkeuksia) aina löytäneet hävitystyönsä myöntyväisimmät apurit. Mateleva

alamaisuus ylöspäin j a kopea pystynokkaisuus alaspäin ovat tuolle säädylle yhtä

luonteenomaisia kuin usein suorastaan taivaaseen saakka huutava ahdasjärkisyys,

jonka voittaa ainoastaan monesti suorastaan ällistyttävä omahyväisyys ja

itserakkaus. Mutta nämä tämmöiset ovat sellaisia ominaisuuksia, joita

juutalaiset Saksan viranomaisissa juuri tarvitsevat ja joita he sen vuoksi myös

suosivat. Käytännöllinen taistelu, joka nyt alkaa, sujuu karkein piirtein

hahmoteltuna seuraavasti: Taistelunsa lopullisia päämääriä vastaavasti, jotka

eivät supistu yksinomaan maailman taloudelliseen valloitukseen, vaan vaativat

myöskin sen poliittista orjuuttamista, juutalaiset jakavat marxilaisen

maailmanoppinsa järjestön kahteen eri osaan, jotka ovat näennäisesti toisistaan

erillään, mutta todellisuudessa muodostavat erottamattoman kokonaisuuden:

poliittiseen ja ammattiyhdistysliikkeeseen.

Ammattiyhdistysliike on liikkeelle kannattajia hankkiva puoli. Se tarjoaa

työläiselle ankarassa olemassaolotaistelussa, jota hänen on pakko käydä monien

yrittäjien voitonhimon ja lyhytnäköisyyden vuoksi, apua ja suojaa ja siten

mahdollisuutta hankkia itselleen taistelun tietä paremmat elinehdot. Jollei

työläinen tahdo uskoa inhimillisten elämisenoikeuksiensa edustusta sellaisena

aikana, jolloin järjestetty kansanyhteisö, valtio, ei hänestä välitä suorastaan

vähääkään, osittain heikosti vastuuntuntoisten, usein myös sydämettömien

ihmisten huomaan, hänen täytyy itsensä ottaa niiden puolustaminen omiin

käsiinsä. Samassa määrin kuin nyt ns. kansallinen porvaristo rahallisten

etujensa ja pyyteidensä sokaisemana asettaa mitä pahimpia esteitä tuon taistelun

tielle, asettuu aina vain vastustamaan kaikkia epäinhimillisen pitkän työpäivän

lyhentämisyrityksiä, lasten työn lopettamista, naisen turvaamis‑ ja suojelu‑

sekä terveydellisten olosuhteiden parantamisyrityksiä niin työpaikoissa kuin

asunnoissakin, eikä niitä vain vastusta, vaan usein tosiasiallisesti ryhtyy

niitä jarruttamaan, silloin viisaampi juutalainen lyöttäytyy sillä tavalla

sorrettujen asianajajaksi. Hänestä tulee vähitellen ammattiyhdistysliikkeen

johtaja, ja sitäkin helpommin, koska hänen tarkoituksenaan ei ole todellinen

yhteiskunnallisten epäkohtien poistaminen rehellisessä mielessä, vaan ainoastaan

hänelle sokeasti kuuliaisen taloudellisen iskujoukon muodostaminen kansallisen

taloudellisen riippumattomuuden murskaamiseksi. Sillä terveen

yhteiskuntapolitiikan johdon liikkuessa pysyvästi toisaalta kansanterveyden

säilyttämisen sekä toisaalta riippumattoman kansallisen talouselämän turvaamisen

suuntaviivojen välillä, juutalainen taistelussaan ei ainoastaan hylkää molempia

näkökohtia, vaan niiden syrjäyttäminen on samalla hänen elämänsä tarkoitusperä.

Hän ei halua riippumattoman kansallisen talouselämän säilymistä, vaan sen tuhoa.

Niin ollen häntä eivät voi mitkään tunnonsoimaukset estää esittämästä

ammattiyhdistysliikkeen johtajana vaatimuksia, jotka eivät ainoastaan ammu yli

maalin, vaan joiden täyttäminen käytännössä joko on mahdotonta tai merkitsee

kansallisen talouselämän perikatoa. Mutta hän ei tahdokaan nähdä edessään

tervettä, rotevaa sukua, vaan lahon, voimattoman lauman, jonka pystyy

orjuuttamaan. Tämä toivo sallii hänen vuorostaan esittää mitä mielettömimpiä

vaatimuksia, joiden toteuttaminen käytännössä hänen omankin tietämänsä mukaan on

mahdotonta ja jotka niin ollen eivät voisikaan johtaa mihinkään olosuhteiden

muutokseen, vaan enintään yllyttää joukot hurjaan vimmaan. Mutta sitäpä hän

juuri toivookin eikä suinkaan joukkojen yhteiskunnallisen aseman rehellistä

parannusta.

Juutalaisten johto ammattiyhdistysasioissa pysyy kiistattomana tosiasiana niin

kauan, kunnes suuriin joukkoihin päästään vaikuttamaan suunnattoman laajan

valistustoiminnan avulla, annetaan heille parempia tietoja heidän – niin kuin he

luulevat ‑ koskaan loppumattoman kurjuutensa syistä tai valtiovalta tekee lopun

juutalaisista ja heidän toiminnastaan. Sillä niin kauan kuin suurten joukkojen

käsityskyky pysyy niin pienenä kuin nyt ja valtiovalta yhtä välinpitämättömänä

kuin tähän asti, nuo joukot aina seuraavat ensimmäisinä sitä, joka

taloudellisissa kysymyksissä syöttää heille kaikkein häpeämättömimpiä lupauksia.

Mutta siinä juuri juutalainen on mestari. Eipähän hänellä ole minkäänlaisia

siveellisiä epäilyksiä toimintaa estämässä! Niinpä hän siis tällä alalla

pakostakin lyö lyhyessä ajassa laudalta kaikki kilpailijansa. Koko

saaliinhimoisen sisäisen häikäilemättömyytensä mukaisesti hän ohjaa

ammattiyhdistysliikkeen samalla kaikkein häikäilemättömimmän väkivallankäytön

tielle. Kenen ymmärrys ja järki asettuvat vastustamaan juutalaisen houkutuksia,

sen uhma ja parempi tieto murretaan terrorin avulla. Sellaisen toiminnan

menestys on suunnaton. Toden teolla juutalainen murskaa ja hävittää

ammattiyhdistysliikkeen avulla, joka voisi olla kansakunnalle siunaukseksi,

kansallisen talouselämän perusteet. Rinnan sen kera toimii poliittinen järjestö.

Se toimii yhteydessä ammattiyhdistysliikkeen kanssa niin kauan kuin tämä muokkaa

joukkoja valmiiksi liittymään poliittiseen järjestöön, jopa väkivaltaa ja pakkoa

käyttäen suoraan ajaa ne siihen. Se on lisäksi pysyväinen rahanlähde, josta

käsin poliittinen järjestö ruokkii ja elättää tavattoman suuret koneistonsa. Se

on yksilöiden poliittisen toiminnan valvontaelin ja harjoittaa kaikissa suurissa

mielenosoituksissa puoluepiiskurin tehtäviä. Loppujen lopuksi se ei ylipäänsä

enää aja taloudellisia tarkoitusperiä, vaan asettaa pääasiallisen

taistelukeinonsa, työlakon, joukko‑ ja yleislakkona poliittisen aatteen

käytettäväksi.

Kun on luotu sanomalehdistö, jonka sisällys on sovellettu kaikkein vähimmin

sivistyneen ihmisen henkisen näköpiirin mukaiseksi, valtiollinen ja

ammattiyhdistysjärjestö on vihdoin saanut sen kiihottavan ja yllyttävän

laitoksensa, jota käyttämällä kansan alimpia kerroksia muokataan ja kypsytetään

mitä hurjimpiin tekoihin. Sen tehtävänä ei ole nostaa ihmisiä alhaisen

ajattelutavan suosta ja kohottaa heitä korkeammalle asteelle, vaan vedota heidän

kaikkein alhaisimpiin vaistoihinsa. Yhtä laskelmoivaa kuin tuottoisaakin hommaa

yhtä laiskasti ajattelevan kuin usein vaateliaan joukon kustannuksella. Juuri

tuo sama sanomalehdistö se kerrassaan kiihkoisaa parjaustaistelua  käyden

raastaa maahan kaiken, mitä voi pitää kansallisen riippumattomuuden, kulttuurin

kukoistuksen ja taloudellisen itsenäisyyden tukena. Ennen kaikkea se huutaa ja

toitottaa ja usuttaa kaikkien niiden luonteiden kimppuun, jotka eivät halua

alistua juutalaisen vallanpyyteisiin tai joiden nerokas kyvykkyys jo

semmoisenaan tuntuu juutalaisesta uhkaavalta vaaralta. Sillä joutuakseen

juutalaisen vihan kohteeksi ei edes tarvitse taistella häntä vastaan, vaan

siihen riittää jo pelkkä sellainen epäluulokin, että joko tuon toisen päähän

voisi joskus pälkähtää ryhtyä taisteluun tai hänestä voisi ylivoimaisen

nerokkuutensa ansiosta sukeutua juutalaisille vihamielisen kansan voiman ja

suuruuden kartuttaja.

Juutalaisen näissä asioissa pettämätön vaisto vainuaa joka ihmisessä omaperäistä

sielua, ja se, joka ei ole henkeä hänen hengestään, saa olla varma hänen

vihamielisyydestään. Koska juutalainen ei ole hyökkäyksen alaiseksi joutunut,

vaan hyökkääjä, hän ei pidä vihollisenaan ainoastaan sitä, joka hänen kimppuunsa

hyökkää, vaan myöskin sitä, joka tekee hänelle vastarintaa. Mutta se keino,

jolla hän pyrkii niin uhkarohkeita, mutta vilpittömiä sieluja kukistamaan, ei

ole rehellinen taistelu, vaan valhe ja parjaus. Siinä taistelussa hän ei

kammoksu eikä kavahda ensinkään mitään ja kasvaa alhaisuudessaan ja

halpamaisuudessaan kerrassaan niin jättiläissuureksi, ettei kenenkään tarvitse

ihmetellä, kun Saksan kansan keskuudessa paholaisen ruumiillistuma kaiken pahan

perikuvana saakin ilmetyn juutalaisen hahmon. Laajojen kansankerrosten

tietämättömyys juutalaisen sisäisestä olemuksesta ja Saksan ylempien

kansankerrosten vaistoton ahdasjärkisyys päästävät helposti kansan joutumaan

tuon juutalaisten valhesotaretken uhriksi.

Samalla kuin ylempien kansankerroksien on tapana synnynnäisen arkamaisuutensa

vuoksi kääntyä pois sellaisesta henkilöstä, jonka kimppuun juutalainen tuolla

tavoin hyökkää valhetta ja parjausta aseinaan käyttäen, suuret joukot

tyhmyyttään tai yksinkertaisuuttaan tavallisesti uskovat kaiken. Valtion

viranomaiset taas verhoutuvat vaitioloon tai, niin kuin useimmiten tapahtuu,

ryhtyvät, saadakseen juutalaisten sanomalehtisodan loppumaan, vainoamaan sitä,

jonka kimppuun on syyttä, vääryydellä hyökätty, jollainen menettely tuollaisten

korkeihin virkoihin kohonneiden aasien mielestä on oikeaa valtion arvovallan

valvomista ja rauhallisuuden ja järjestyksen turvaamista. Vähitellen laskeutuu

juutalaisuuden marxilaisen aseen pelko raskaana painajaisena kaikkien

kunnollisten ihmisten aivoja ja sieluja ahdistamaan. Tuota hirvittävää

vihollista aletaan pelätä ja vavista, ja siten on jouduttu hänen lopulliseksi

uhrikseen.

k) Juutalaisten herruus valtiossa tuntuu jo niin vakiintuneen, etteivät he

ainoastaan voi taaskin esiintyä juutalaisina, vaan myöskin häikäilemättä

ilmaisevat perimmäiset kansalliset ja poliittiset ajatuksenjuoksunsa. Osa heidän

rotuaan tunnustautuu jo aivan avoimesti vieraaksi kansaksi, mutta silloinkin he

tietysti valehtelevat. Sillä kun sionismi koettaa vakuutella muulle maailmalle,

että juutalaisten kansallinen itsemääräämishalu on tyydytetty, kunhan luodaan

Palestiinaan heille oma valtakunta, juutalaiset taaskin vetävät typeriä

gojimeja, ei‑juutalaisia nenästä oikein ovelasti. He eivät ajattelekaan

pystyttää Palestiinaan juutalaisvaltiota sitä varten, että jäisivät siihen

asumaan, vaan toivovat ainoastaan kansainväliselle petkutustoiminnalleen

suvereenisin oikeuksin varustettua, toisten valtioiden asioihinpuuttumiselta

turvattua maailmankeskusta: rikoksiin syyllisiksi todistettujen lurjusten

turvapaikkaa ja tulevien petkuttajien ja varkaiden korkeakoulua. Mutta se ei ole

merkkinä ainoastaan heidän lisääntyvästä itseluottamuksestaan, vaan myöskin oman

varmuuden tunnosta, että samaan aikaan kuin osa juutalaisista vielä

valheellisesti väittää itseään saksalaisiksi, ranskalaisiksi tai

englantilaisiksi, toinen osa julkeasti ja peittelemättä osoittaa olevansa

juutalaista rotua. Miten lähellä he jo luulevat tulevan voiton olevan, se

selviää siitä peloittavasta tavasta, miten he suhtautuvat toisiin kansoihin

kuuluviin. Mustatukkainen juutalaispoika vaanii tuntikaupalla, naamassaan

saatanallinen ilon irvistys, pahaa aavistamatonta tyttöä, jonka häpäisee

verellään ja siten riistää tämän omalta kansalta. Kaikin keinoin hän yrittää

turmella sen kansan rodullisia perusteita, jota yrittää orjuuttaa. Samalla

tavoin kuin hän suunnitelmallisesti turmelee naisia ja tyttöjä, samoin hän ei

suinkaan kavahda raastaa maahan veren ja rodun raja‑aitoja toisilta

suuremmassakin mitassa. Juuri juutalaiset ne toimittivat ja toimittavat neekerit

Reinille, aina mielessä sama salakavala ajatus ja selvä päämäärä: siitä

pakostakin johtuvan rodunsekoituksen tietä oli heidän vihaamansa valkoinen rotu

tuhottava, syöstävä valtiolliselta ja kulttuuritasoltaan, ja sitten he itse

nousisivat sen herroiksi ja valtiaiksi.

Sillä puhdasrotuista kansaa, joka on tietoinen verestään, juutalainen ei ikinä

pysty alistamaan ikeeseensä. Hän voi tässä maailmassa olla ikuisesti vain

sekarotuisten herrana. Niinpä hän yrittää suunnitelmallisesti alentaa rodun

tasoa jatkuvasti myrkyttämällä sen yksilöitä. Mutta politiikassa hän alkaa

vaihtaa demokratian ajatusta köyhälistöndiktatuurin ajatukseen. Marxilaisten

järjestäytyneistä joukoista hän on saanut aseen, joka tekee hänelle

mahdolliseksi tulla toimeen ilman demokratiaa ja sen sijaan sallii hänen

häikäilemättä raa'alla voimalla orjuuttaa kansat ja hallita ja vallita niitä.

Suunnitelmallisesti hän työskentelee vallankumouksen aikaansaamiseksi kahdella

taholla: taloudellisella ja valtiollisella.

Sellaisten kansojen ympärille, jotka asettuvat sisästäpäin tulevia hyökkäyksiä

kiivaasti vastustamaan, hän kansainvälisten suhteidensa ja vaikutusvaltansa

avulla. kutoo vihollisverkon, yllyttää näitä sotaan ja pystyttää vihdoin, jos

niin tarvitaan, taistelukentille kaiken lopuksi vallankumouksen lipun.

Taloudellisessa suhteessa hän järkyttää valtioita niin kauan, kunnes

kannattamattomiksi käyneet yhteiskunnan omistamat yritykset joutuvat pois

valtion hallusta ja hänen finanssivalvontansa alaisiksi. Poliittisella alalla

hän kieltää valtiolta sen itsesäilytykseen tarvittavat varat, tuhoaa kaiken

kansallisen itsetehostuksen ja puolustuksen perusteet, hävittää luottamuksen

johtoon, häpäisee historiaa ja menneisyyttä ja raastaa kaiken todella suuren

katuojaan.

Kulttuurin alalla hän saastuttaa taiteen, kirjallisuuden, teatterin, johtaa

luonnollisen tunteen harhapoluille, kukistaa kaikki kauneuden ja ylevyyden,

jalouden ja hyvyyden käsitteet ja raastaa siten ihmiset oman alhaisen sisäisen

olemuksensa tasoille. Uskonto tehdään naurettavaksi, siveellisyys ja hyvät tavat

työnnetään syrjään aikansa eläneinä, kunnes lopulta ovat sortuneet viimeisetkin

tuet kansan taistelulta olemassaolostaan tässä maailmassa.

1) Nyt sitten alkaa viimeinen suuri vallankumous. Saadessaan käsiinsä

poliittisen vallan juutalainen heittää menemään viimeisetkin verhot, mitä

hänellä niitä vielä on vähän ollut. Demokraattisesta kansanjuutalaisesta tulee

verijuutalainen ja kansojen hirmuvaltias. Muutamassa vuodessa hän yrittää tuhota

kansallisen älymystön sukupuuttoon ja muokkaa ja kypsyttää kansat, riistämällä

näiltä niiden luonnollisen henkisen johdon, valmiiksi pysyvän orjuutuksen

orjanosaan. Tässä suhteessa on hirvittävimpänä esimerkkinä Venäjä, missä

juutalaiset ovat kolmekymmentä miljoonaa ihmistä todella raivokkaassa

villiydessään, osittain vielä epäinhimillisiä tuskia tuottaen surmanneet tai

jättäneet kuolemaan nälkään varmistaakseen kouralliselle juutalaisia

kirjailijoita ja pörssirosvoja suuren kansan herruuden. Mutta lopputuloksena ei

ole ainoastaan juutalaisten sortamien ja kukistamien kansojen vapauden loppu,

vaan myöskin tuon kansainloisen omakin loppu. Sillä uhrin kuoltua kuolee myöskin

vampyyri ennemmin tai myöhemmin.

Jos annamme kaikkien Saksan sortumisen syiden solua silmiemme editse, niin

lopulliseksi, ratkaisevimmaksi jää ja sellaisena pysyy se seikka, ettei tunnettu

rotukysymystä ja varsinkin, ettei tunnettu juutalaisvaaraa. Taistelukentällä

elokuussa 1918 kärsityt tappiot olisi voitu kestää helposti, kuin leikiten. Ne

eivät olleet missään suhteessa Saksan kansan saavuttamiin voittoihin. Eivät ne

Saksaa kukistaneet, vaan Saksan kukisti se mahti, joka oli noita tappioita

edeltäkäsin valmistellut riistämällä suunnitelmallisesti sen kansalta jo monen

vuosikymmenen ajan ne poliittiset ja siveelliset vaistot ja voimat, jotka yksin

tekevät kansoista kykeneviä pystyssä pysymään ja siten myös ne siihen

oikeuttavat. Sivuuttaessaan huomiotta kansan rodullisten perusteiden

säilyttämiskysymyksen vanha Saksan valtakunta vähäksyi myöskin sitä ainoaa

oikeutta, joka tässä maailmassa antaa elämää. Kansat, jotka sekoittavat verensä

tai antavat toisten sen sekoittaa, tekevät syntiä ikuisen Kaitselmuksen tahtoa

vastaan, eikä jonkin voimakkaamman niille aiheuttama tuho ole silloin enää

niille tapahtunut vääryys, vaan ainoastaan oikeuden palauttaminen jälleen

voimaan. Jollei kansa enää tahdo pitää luonnon hänelle antamia ja hänen

verestään juurensa juontavia olemuksensa ominaisuuksia arvossa, sillä ei ole

enää oikeutta valittaa maallisen olemassaolonsa menetystä. Maan päällä on kaikki

korjattavissa. Jokaisesta häviöstä voi sukeutua myöhäisemmän voiton isä.

Jokaisesta menetetystä sodasta myöhäisemmän nousun aihe ja syy, jokaisesta

hädästä inhimillisen tarmon hedelmöitys, ja jokaisesta sorrosta voivat kehkeytyä

uuden sielullisen uudestisyntymisen voimat ‑ niin kauan kuin veri säilyy

puhtaana. Yksin menetetty veren ja rodun puhtaus tuhoaa sisäisen onnen ainiaksi,

painaa ihmisen ainaiseksi alas, eivätkä sellaisen seuraukset ole ikinä

poistettavissa enää ruumiista ja hengestä. Jos vertailee ja punnitsee kaikkia

muita elämän ongelmia, taustana tämä yksi ainoa kysymys, silloin vasta huomaa,

miten naurettavan pieniksi ne jäävät mittasuhteiltaan. Kaikilla niillä on

ajalliset rajoituksensa ‑ mutta kysymys veren puhtaana säilymisestä tai

säilymättömyydestä pysyy niin kauan kuin ihmisiä on olemassa. Kaikki

sodanedellisen ajan merkitykselliset rappeutumisilmiöt juontavat loppujen

lopuksi juurensa rodullisista syistä.

Olivatpa kysymyksessä yleisen oikeuden ongelmat tai talouselämän kasvannaiset,

kulttuurin rappioilmiöt tai valtiollinen huonoon suuntaan tapahtuva kehitys,

harhaan osunut kouluopetus tai sanomalehdistön paha vaikutus aikuisiin jne.,

aina ja kaikkialla se on syvimmältä pohjaltaan Oman kansan rodullisten

vaatimusten laiminlyöntiä tai vieraan taholta uhkaavan rodullisen vaaran

huomaamattomuutta. Senpä vuoksi jäivätkin kaikki uudistusyritykset, kaikki

yhteiskunnallinen avustustoiminta ja valtiolliset ponnistukset, kaikki

taloudellinen nousu ja jokainen näennäinen henkisen tiedon lisääntyminen

seuraamusilmiöineen sittenkin merkityksettömiksi. Kansakunta ja sille elämän

täällä maan päällä mahdolliseksi tekevä ja sitä ylläpitävä elimistö, valtio,

eivät sisäisesti tervehtyneet, vaan selvästi havaittavasti sairastivat yhä

pahemmin. Kaikki vanhan Saksan valtakunnan näennäinen kukoistus ei pystynyt

peittämään sisäistä heikkoutta, ja jokainen valtakunnan todellinen

lujittamisyritys ajautui aina karille, kun kaikkein merkityksellisin kysymys

sivuutettiin. Olisi väärin luulla, että eri valtiollisten suuntien kannattajat,

jotka yrittivät Saksan kansanruumista tohtoroida ja puoskaroida, jopa eräältä

osalta näiden johtajatkaan olisivat sinänsä olleet pahoja tai pahaa tarkoittavia

ihmisiä. Heidän toimintansa oli vain sen vuoksi tuomittu jäämään

hedelmättömäksi, että he kaikkein suotuisimmassa tapauksessa enintään näkivät

Saksan yleisen sairauden ilmenemismuodot ja yrittivät taistella niitä vastaan,

mutta sokeina, mitään näkemättä sivuuttivat itse niiden aiheuttajan. Joka

suunnitelmallisesti seuraa vanhan Saksan valtakunnan poliittisen kehityksen

linjaa, hänen täytyy, asiaa tyynesti harkitessaan ja punnitessaan, päätyä

siihen, käsitykseen, että Saksan kansan yhdistymisen ja niin ollen nousunkin

aikoina oli sisäinen rappeutuminen jo täydessä vauhdissa ja että huolimatta

kaikista näennäisistä poliittisista menestyksistä ja huolimatta karttuvasta

taloudellisesta rikkaudesta yleinen asema huononi huononemistaan vuosi vuodelta.

Jo valtiopäivävaalitkin osoittivat, marxilaisten äänimäärien ulkonaisesti

paisuessa paisumistaan, sisäisen ja sitä tietä myöskin ulkonaisen sortumisen

lähestyvän lähestymistään.

Kaikki ns. porvarillisten puolueiden saavuttamat menestykset jäivät

merkityksettömiksi, ei yksistään siksi, etteivät porvarilliset edes silloin, kun

saivat ns. vaalivoittojaan, pystyneet estämään marxilaistulvan lukumääräistä

kasvua, vaan ennen kaikkea sen vuoksi, että niissä jo oli hajaannuksen

käyteaineet itsessään. Itse sitä aavistamatta porvarillinen maailma oli jo

saanut sisimpäänsä marxilaisten kuvittelujen ruumismyrkyn tartunnan, ja sen

vastarinta oli usein pikemminkin kunnianhimoisten johtomiesten

kilpailijankateudesta kuin äärimmäiseen taisteluun valmistautuneen vastustajan

periaatteellisesta torjunnasta johtunutta. Yksi ainoa taisteli kautta noiden

pitkien vuosien järkkymättömän tasaisesti, ja se taistelija oli juutalainen.

Hänen Daavidin tähtensä kohosi samassa suhteessa yhä korkeammalle kuin Saksan

kansan itsesäilytystahto hupenemistaan hupeni. Elokuussa v. 1914 ei niin ollen

rynnännytkään taistelutantereelle päättävästi hyökkäykseen ryhtyvä kansa, vaan

silloin näkyi ainoastaan viimeinen kansallisen itsesäilytysvaiston leimahdus

Saksan kansanruumiin yhä pitemmälle edistyvän pasifistis‑marxilaisen

herpautumisen vastapainona. Kun ei noina kohtalonpäivinäkään sisäistä vihollista

nähty eikä huomattu, kaikki ulkonainen vastarinta oli turhaa, eikä Kaitselmus

antanut palkintoaan voittoisalle miekalle, vaan noudatti ikuisen palkan j a

koston lakia.

Tästä sisäisestä tiedosta lähtien pitäisi Saksan kansalle muotoutua uuden

liikkeen johtolauseet samoin kuin sen ne tarkoitusperät, jotka meidän

vakaumuksemme mukaan yksin kykenevät, ei ainoastaan pysähdyttämään Saksan kansan

alenemisen, vaan myöskin luomaan sen graniittiperustan, jonka varassa

tulevaisuudessa voi pysyä pystyssä valtio, joka ei ole kansalle vieraita ja

muukalaisia taloudellisia tarkoitusperiä ja pyyteitä palveleva koneisto, vaan

kansallinen elimistö:

Saksan kansan germaaninen valtio.