10. luku. 

SORTUMISEN SYYT.

Jonkin kappaleen putoamisen syvyys on aina mitattava sen nykyisestä asemasta sen

alkuperäiseen asemaan. Sama pitää paikkansa myöskin kansojen ja valtioiden

sortumisen suhteen. Mutta silloin on niiden aikaisemmalla asemalla tai

pikemminkin korkeudella ratkaiseva merkitys. Vain sellainen, mikä kohoaa

huomattavasti yli yleisen keskimitan, voi myöskin vaipua ja sortua

silmäänpistävän syvälle. Se juuri tekee Saksan sortumisen jokaiselle

ajattelevalle ja tuntevalle ihmiselle niin raskaaksi ja kauheaksi, koska se

syöksi valtakunnan sellaisesta korkeudesta, joka nykyhetkellä, kun nykyisen

alennustilan surkeus otetaan huomioon, tuntuu melkein mahdottomalta kuvitella.

Jo Saksan valtakunnan perustamista näytti kultaavan koko kansakuntaa kohottavan

suuren tapahtuman tenho. Vertaansa vailla olevan voittokulun jälkeen kasvaa

vihdoinkin kuolemattoman sankaruuden palkkana pojille ja pojanpojille

valtakunta. Joko tietoisesti tai itsetiedottomasti, vaistomaisesti, samantekevää

aivan, kummin, saksalaisilla oli kaikilla sellainen tunne, että tämä valtakunta,

jonka ei olemassaolostaan ollut kiittäminen parlamenttipuolueiden juonitteluja,

jo ylevän perustamistapansa puolesta kohosi yläpuolelle tavallisten valtioiden

mittojen; sillä ei parlamentaarisen sanasodan jaaritteluissa, vaan Pariisin

piiritysarmeijan tykkien jyrinässä ja paukkeessa tapahtui se juhlallinen

tahdonosoituksen toimitus, että saksalaiset, ruhtinaat niin kuin kansakin,

olivat päättäneet perustaa tulevaisuudessa valtakunnan ja korottaa uudelleen sen

tunnuskuvaksi keisarinkruunun. Eikä se ollut tapahtunut salamurhien avulla;

Bismarckin luoman valtion perustajina eivät olleet karkurit ja piileskelijät,

vaan rintamarykmentit. Jo tämä ainoalaatuinen syntyhistoria ja tulikaste sinänsä

kietoivat uuden Saksan valtakunnan historiallisen maineen hohteeseen, jollaista

on vain kaikkein vanhimpien valtioiden ; ja harvoin niidenkään ; onnistunut

saada osakseen. Ja millainen nousukausi sitten alkoikaan! Ulkonainen vapaus

antoi valtakunnan sisällä jokapäiväisen leivän. Kansakunta kasvoi lukumäärältään

suureksi ja sai kosolti maallista hyvyyttä. Mutta valtion ja sen mukana koko

kansan kunniaa suojeli ja varjeli armeija, joka kaikkein näkyvimmällä tavalla

pystyi osoittamaan sen ja entisen Saksan liiton välisen erotuksen.

Niin syvä on se sortuminen, joka on Saksan valtakuntaa ja Saksan kansaa

kohdannut, että kaikki tuntuvat kuin huimauksessa menettäneen aluksi tuntonsa ja

tajunsa; tuskin enää jaksaa entistä korkeutta muistaakaan, niin epätodelliselta,

kuin unennäöltä tuntuu nykyisen kurjuuden rinnalla silloinen suuruus ja loisto.

Niinpä onkin selitettävissä, että liiankin helposti antaa kaiken silloisen

suuren ja ylevän sokaista silmänsä ja samalla unohtaa ruveta etsimään

suunnattoman sortumisen syitä, joiden sentään lienee täytynyt jo olla  jollakin

tavoin olemassa. Tietystikin tämä pitää paikkansa ainoastaan niiden ihmisten

suhteen, joille Saksa oli enemmän kuin pelkkä oleskelu ja asuinpaikka, missä

ansaita ja kuluttaa rahaa, koska ainoastaan ne ihmiset pystyvät tuntemaan

nykyisen olotilan romahduksena, jota vastoin se noille toisille on heidän siihen

saakka tyydyttämättä jääneiden toiveidensa ammoin odotettu ja kaivattu

täyttymys.

Mutta enteitä oli kyllä jo silloinkin selvästi näkyvissä, joskin ainoastaan

hyvin harvat yrittivät ottaa niistä jotakin oppia. Mutta nykyisin se on

välttämättömämpää kuin konsanaan. Samoin kuin taudin parantaminen on mahdollista

ainoastaan siinä tapauksessa, että sen aiheuttaja on tunnettu, samoin on myöskin

valtiollisten vaurioiden korjaamisen laita. Tosin kyllä yleensä jonkin taudin

ulkonainen muoto, sen silmäänpistävät ominaisuudet ovat helpommin nähtävissä ja

havaittavissa kuin sen sisäinen aihe. Siinäpä onkin syy siihen, minkä vuoksi

monen monet ihmiset eivät yleensä pääse ulkonaisten vaikutusten havaitsemista

pitemmälle, jopa sekoittavat ne itse syyhyn, koettavatpa vielä kieltää koko syyn

olemassaolonkin. Niin nytkin useimpien saksalaisten käsityksen mukaan Saksan

sortuminen on havaittavissa ensi sijassa vain yleisenä taloudellisena pulana ja

siitä johtuvina seuraamuksina. Niistä joutuu melkein jokainen omalta kohdaltaan

kärsimään ; siis pätevä syy jokaiselle yksityiselle onnettomuuden

ymmärtämiseksi. Paljon vähemmän kuitenkin suuret joukot huomaavat poliittisessa,

sivistyksellisessä ja siveellisessä suhteessa tapahtunutta luhistumista. Tätä

kieltäytyvät monilla sekä tunne että ymmärryskin kerta kaikkiaan käsittämästä.

Olkoon menneeksi, että suurten joukkojen keskuudessa asianlaita on tällä

tavalla; mutta että myöskin älymystön piireissä Saksan sortumista pidetään ensi

sijassa taloudellisena romahduksena ja niin muodoin siihen odotetaan pelastusta

talouselämältä, se on yhtenä syynä siihen, miksi tähän mennessä ei ole vielä

ollenkaan voitu päästä tervehtymiseen. Vasta sitten, kun ymmärretään, että

tässäkin kohdin talouselämä on vasta toisella, jopa kerrassaan kolmannella

sijalla ja että ensi sijalla ovat poliittiset, siveelliset ja rodulliset

tekijät, voidaan päästä nykyisen onnettomuuden ymmärtämiseen ja siten myöskin

löytää tervehtymisen keinot ja tiet. Niin muodoin on kysymyksellä Saksan

romahduksen syistä ratkaiseva merkitys, ennen kaikkea poliittiselle liikkeelle,

jonka päämääränä juuri on oleva tappion voittaminen. Mutta myöskin sellaisessa

menneisyyttä koskevassa tutkimuksessa täytyy pitää visusti varansa, ettei

sekoita keskenään lähinnä silmään osuvia vaikutuksia ja vähemmän selvästi

näkyviä syitä.

Helpoin ja siitä syystä myöskin eniten levinnyt nykyisen onnettomuuden perustelu

ja selitys on sellainen, että se johtuu hiljakkoin hävityn sodan seurauksista,

niin että juuri tuo sota niin muodoin on nykyisen onnettomuuden syy. Sellaisia

lienee paljonkin, jotka ihan vakavasti uskovat tämän mielettömyyden todeksi,

mutta vielä enemmän on niitä, joiden suussa tällaiset perustelut voivat olla

ainoastaan valhetta, tietoista totuuden vääristelyä. Tämä jälkimmäinen väite

pitää paikkansa kaikkien nykyisin valtion kannikassa kiinni olevien suhteen.

Sillä eivätkö juuri vallankumouksen julistajat aikoinaan penänneet kansalle

penäämästä päästyäänkin, että suurille joukoille oli aivan samantekevää, miten

tuo sota päättyisi? Eivätkö he sitä vastoin mitä vakavimmin vakuuttaneet, että

suunnattoman kansaintaistelun voitokas päätös enintään saattoi olla

suurkapitalistien edun mukaista, mutta ettei sillä ikinä voinut olla merkitystä

Saksan kansalle sellaisenaan, saati sitten Saksan työläisille? Niin, eivätkö

juuri nuo samaiset maailmansovituksen apostolit selittäneet juuri päinvastaista,

nimittäin että Saksan häviö sodassa tuhoaisi ainoastaan militarismin, mutta että

Saksan kansa joutuisi kokemaan ihanimman ylösnousemuksensa? Eikö noissa

piireissä muka ylistetty Entente'in hyväntahtoisuutta ja sysätty koko tuon

verisen kamppailun syytä Saksan niskoille? Mutta olisiko voitu tehdä siten

selittämättä, että myöskään sotilaallisesta häviöstä ei olisi kansakunnalle

erikoisia seurauksia? Eikö koko vallankumousta kaunisteltu sellaisin

korulausein, että sen avulla muka saadaan Saksan lipuilta riistetyksi voitto,

mutta Saksan kansalle sitä vastoin koittavat todellisen sisäisen ja ulkonaisen

vapauden ajat?

Eikö asia muka ollut juuri näin? Sanokaa, senkin kurjat valehtelijat! Siihen jo

vaaditaan todellakin juutalaisen röyhkeyttä, että romahduksesta sysätään nyt syy

sotilaallisen häviön niskoille, koska kerran itse kaikkien maanpetturien

pää;äänenkannattaja, Berliinin 'Vorwärts' kirjoitti, että tällä kertaa Saksan

kansa ei saa enää tuoda lippujaan kotiin voittoisina! Ja nyt sitten juuri se

muka on syynä meidän sortumiseemme? Olisi tietystikin aivan hyödytöntä ruveta

kiistelemään mokomien huonomuististen valehtelijoiden kanssa, enkä niin ollen

huolisi tuhlata koko asiaan sanaakaan, jolleivät valitettavasti myös kovin monet

kerrassaan mitään ajattelemattomat ihmiset vatvoisi ja matkisi tuota

mielettömyyttä, vaikk'ei siihen olisikaan syynä suorastaan ilkeys tai tietoinen

valehteleminen. Tuollaiset lausunnot ovat myöskin valistustoimintaa

harjoittaville taistelijoillemme apukeinoina, jotka muuten ovat erittäin

tarpeellisia tällaisena aikana, jolloin puhuttu sana useinkin vääristellään,

ennen kuin se on kunnolla ehtinyt lähteä puhujan suusta. Niinpä on siis siihen

väitteeseen, että Saksan sortumiseen muka on syynä menetetty sota, sanottava

seuraavaa:

Tosin kyllä sodan menettämisellä oli hirvittävä merkitys isänmaamme Saksan

tulevaisuudelle, mutta sen menettäminen ei ole syy, vaan se itse on taaskin vain

erinäisten syiden seuraus. Että tämän elämästä ja kuolemasta käydyn taistelun

onneton loppu pakostakin johtaisi erittäin tuhoisiin seurauksiin, sehän oli

täysin selvää jokaiselle järkevälle, ei ilkeämieliselle ihmiselle. Mutta

valitettavasti oli myöskin sellaisia ihmisiä, joilta tuntui oikeana aikana tuota

käsitystä puuttuvan tai jotka, vastoin parempaa tietoaan, kuitenkin väittivät

ensin totuutta vastaan ja kielsivät sen. Nämä olivat suurimmaksi osaksi samoja,

jotka sitten, kun heidän salainen toiveensa oli käynyt toteen, yht'äkkiä, mutta

liian myöhään huomasivat romahduksen, jota he olivat osaltaan olleet mukana

jouduttamassa. Mutta he juuri ovat sortumiseen syypäät eikä menetetty sota, niin

kuin he yks'kaks' ovat suvainneet ruveta sanomaan ja tietämään. Sillä sodan

menettäminenhän oli ainoastaan heidän oman vaikutuksensa eikä suinkaan, niin

kuin he nyt pyrkivät väittämään, huonon johdon seurausta. Eivät vihollisemme

liioin olleet pelkureita, kyllä hekin osasivat kuolla, heidän lukumääränsä oli

heti ensimmäisestä päivästä alkaen suurempi kuin Saksan armeijan, ja heidän

teknilliseen varustamiseensa olivat käytettävinä koko maailman asevarikot; niin

muodoin ei sitä tosiasiaa, että saksalaisten voitoista, joita neljän vuoden

aikana saavutettiin taisteltaessa koko maailmaa vastaan, oli kaikesta

sankariudesta ja kaikesta järjestelystä huolimatta kiittäminen yksinomaan

saksalaisten johdon ylivoimaisuutta, voi millään tavoin kiistää

paikkansapitämättömäksi. Saksan armeijan järjestely ja johto olivat valtavinta,

mitä maailmassa oli siihen mennessä kuunaan nähty. Niiden heikkouksina ja

puutteina olivat yleisen inhimillisen kestämiskyvyn rajat.

Että tuo armeija sortui, se ei ollut meidän nykyisen onnettomuutemme syy, vaan

ainoastaan toisten rikosten seurausta, sellainen seuraus, joka itse vuorostaan

oli suuremman ja tällä kertaa näkyvämmän romahduksen alkua. Että asianlaita on

näin, se käy selville seuraavasta: Täytyykö sotilaallisen häviön johtaa

sellaiseen kansakunnan ja valtion kertakaikkiseen sortumiseen? Mistä saakka on

onnettoman sodan tulos ollut sellainen? Joutuvatko siis kansat yleensä

perikatoon menetetyn sodan johdosta sinänsä? Siihen kysymykseen voi vastaus

kuulua sangen lyhyesti: Aina semmoisissa tapauksissa, että sotilaallinen tappio

on sisäisen mädännäisyyden, pelkurimaisuuden ja luonteettomuuden, sanalla sanoen

arvottomuuden kuittaus. Jos taas asia ei ole sillä tavalla, silloin

sotilaallisesta häviöstä sukeutuu pikemminkin tulevan, entistä suuremman nousun

kiihotin kuin kansan olemassaolon hautakivi. Historiassa on tarjona

loppumattomiin esimerkkejä tämän väitteen paikkansapitävyydestä.

Valitettavasti ei Saksan kansan sotilaallinen tappio ollut ansaitsematon

onnettomuus, vaan ikuisen koston ansaittu kuritus. Olimme lievimmin sanoen

ansainneet tämän häviömme. Se on ainoastaan suurin ulkonainen rappioilmiö

kokonaisessa sisäisten rappioilmiöiden sarjassa, jotka mahdollisesti ovat

jääneet useimpien ihmisten silmiltä huomaamatta tai joita yksinkertaisesti ei

tahdottu nähdä, vaan pistettiin strutsin tavoin pää pensaaseen piiloon.

Tarkastettakoon siis kerran niitä seuraamusilmiönä, joiden vallitessa Saksan

kansa joutui tuon häviönsä kokemaan. Eikö monissa piireissä ollut mitä

häpeämättömimmällä tavalla ilmaistu suorastaan iloa isänmaan onnettomuuden

johdosta? Mutta kuka voi sellaista tehdä, silloin jo todella ansaitsematta

sellaista rangaistusta? Niin, eikö menty vieläkin pitemmälle ja kehuskeltu

sillä, että vihdoin oli saatu rintama pettämään? Eivätkä näin tehneet suinkaan

viholliset, ei, ei, sellaisen häpeän sälyttivät niskoilleen saksalaiset!

Kohtasiko onnettomuus heitä muka vääryytenä? Ja mistä ajoista on vielä kaiken

lisäksi ruvettu ottamaan sotaan syyllisyyskin omille niskoille? Vieläpä vastoin

parempaa tuntoa ja parempaa tietoa?

Ei, ja vielä kerran ei: siitä tavasta, miten Saksan kansa otti häviönsä vastaan,

voi kaikkein selvimmin nähdä, että sortumisemme todellinen syy on etsittävissä

aivan toisaalta kuin joidenkin asemien puhtaasti sotilaallisesta menetyksestä

tai jonkin hyökkäysliikkeen epäonnistumisesta; sillä jos tosiaankin rintama

semmoisenaan olisi pettänyt ja jos isänmaan kova kohtalo olisi aiheutunut sitä

kohdanneesta onnettomuudesta, silloin Saksan kansa olisi suhtautunut tappioon

aivan toisella tavoin. Silloin olisi sitä seurannut onnettomuus kärsitty

hammasta purren tai sitä valitettu murheen murtamina; silloin sydämet olisivat

syttyneet vihaan ja vimmaan salakavalaa sattumaa tai myöskin kohtalon tahdosta

voittajaksi päässyttä vihollista kohtaan; silloin kansakunta olisi muinoisen

Rooman senaatin tavoin rientänyt lyötyjä divisioonia vastaan esittäen näille

isänmaan kiitollisuuden tähänastisista uhreista lausuen samalla toivomuksen,

etteivät nämä joutuisi epätoivoon valtakunnan puolesta. Itse antautuminenkin

olisi allekirjoitettu ainoastaan järjellä ja ymmärryksellä, sydämen jo sykkiessä

tulevaa nousua kohti. Sillä tavalla olisi otettu vastaan häviö, josta olisi

ollut kiitettävä yksinomaan kovaa kohtaloa. Sitten ei ehkä olisi naurettu ja

tanssittu, ei olisi kehuskeltu pelkurimaisuudella eikä ihannoitu tappiota, ei

olisi taistelevia joukkoja ivattu ja pilkattu eikä raastettu niiden lippuja ja

kokardeja lokaan, mutta ennen kaikkea: silloin ei olisi ikinä syntynyt sellaista

hirvittävää ilmiötä, joka sai erään englantilaisen upseerin, eversti

Repingtonin, langettamaan seuraavan halveksivan lausunnon: Saksalaisista on joka

kolmas mies petturi. Ei, silloin ei se rutto olisi koskaan päässyt paisumaan

sellaiseksi kaiken tukahduttavaksi tulvaksi, joka on jo viiden vuoden ajan

hukuttanut alleen meidän muun maailman taholta nauttimamme kunnioituksen ja

arvonannon viimeisetkin rippeet.

Siitä näkee kaikkein parhaiten sen väitteen valheellisuuden, että menetetty sota

muka oli Saksan sortumisen syynä. Ei, samainen sotilaallinen luhistuminen itse

oli ainoastaan seurauksena kokonaisesta sairaalloisten ilmiöiden sarjasta ja

niiden aiheuttajista, jotka ilmiöt olivat olleet Saksan kansakunnan vitsauksena

jo rauhan aikana. Tämä oli ensimmäinen siveellisen ja moraalisen myrkytyksen,

itsesäilytysvaiston vähenemisen ja niiden sen edellytysten kaikille selvästi

havaittava tuhoisa seuraus, jotka olivat jo monia vuosia ennen alkaneet jäytää

kansakunnan ja valtakunnan perusteita. Mutta romahduksen syyn sysäämiseen juuri

sen miehen niskoille, joka yksinään yritti, osoittaen yli;inhimillistä

tahdonvoimaa ja tarmoa, torjua ennakolta aavistamaansa tuhoa ja säästää

kansakuntaa joutumasta kokemaan syvimmän alennuksen ja häpeän aikaa, siihen

tarvittiin juutalaisten ja heidän marxilaisen taistelujärjestönsä pohjaton

valheellisuus kokonaisuudessaan. Kun Ludendorff leimattiin syypääksi

maailmansodan menettämiseen, riistettiin ainoalta vaaralliselta syyttäjältä,

joka pystyi nousemaan isänmaanpettureita vastaan, siveellisen oikeuden ase

kädestä. Tällöin lähdettiin siitä erittäin paikkansa pitävästä periaatteesta,

että valheen suuruus merkitsee aina tiettyä uskottavuuden tekijää, koska kansan

suuret joukot sydämensä syvimmässä voivat pikemminkin olla turmeltuneita kuin

tietoisesti ja tarkoituksellisesti huonoja ja pahoja; niin ollen he

alkukantaisessa mielensä yksinkertaisuudessa helpommin joutuvat suuren valheen

kuin pienen valheen uhreiksi, koska he itsekin usein tulevat lasketelleiksi

pikkuvalheita, mutta liian suuret valheet sentään heitä hävettäisivät liiaksi.

Niin suuri valheellisuus ei voisi ollenkaan pälkähtää heidän päähänsäkään,

eivätkä he liioin voi hevin uskoa toisistakaan, että nämä pystyisivät niin

suunnattomaan julkeuteen, vääristelemään niin inhottavalla ja häpeämättömällä

tavalla; vaikkapa se heille selvitettäisiinkin, he sentään vielä kauan aikaa

epäilevät ja horjuvat puoleen ja toiseen ja otaksuvat sittenkin edes jonkin syyn

olevan totta; sen vuoksi tarttuu kaikkein julkeimmistakin valheista heidän

mieleensä aina jotakin ; tosiasia, jonka kaikki tämän maailman suuret

valehtelijataiturit ja valehteluyhdistykset tietävät liiankin hyvin ja jota he

sen vuoksi halpamaisesti käyttävät.

Mutta kaikkein parhaat sen totuuden tuntijat, millaisia mahdollisuuksia valheen

ja parjauksen käytöllä on, ovat kaikkina aikoina olleet juutalaiset; heidän koko

olemassaolonsahan rakentuu yhdelle ainoalle suurelle valheelle, nimittäin sille,

että heidän suhteensa muka on kysymyksessä uskontokunta, kun tosiasiassa onkin

kysymyksessä rotu ; ja millainen rotu sitten! Mutta sellaisena heidät on eräs

ihmiskunnan suurimpia henkiä ainaisiksi ajoiksi ristiinnaulinnut ikuisesti

pätevällä, perusteellisen todella lauseella: hän nimitti heitä valheen

suurmestareiksi. Kuka sitä ei tunnusta tai tahdo uskoa, hän ei tässä maailmassa

ikinä pysty olemaan mukana saattamassa totuutta voittoon. Saksan kansalle saa

melkeinpä pitää suurena onnena sitä, että sen hiipivän sairauden aika yht'äkkiä

lyheni päättyen niin hirvittävään romahdukseen, sillä muussa tapauksessa

kansakunta olisi kylläkin mennyt perikatoon hitaammin, mutta sitä varmemmin.

Sairaus olisi muuttunut pitkälliseksi, jota vastoin nyt, kun sortuminen sai

äkillisen muodon, ainakin suuremman joukon silmät avautuivat sen selvästi ja

selkeästi näkemään. Ihminen ei sattuman kauppaa päässyt helpommin ruton herraksi

kuin keuhkotaudin. Edellinen saapuu hirvittävinä, koko ihmiskuntaa järkyttävinä

ja tärisyttävinä surmanaaltoina, jälkimmäinen sitä vastoin hitaana, hiipivänä;

edellinen herättää kauhistavaa pelkoa, jälkimmäinen johtaa vähän kerrassaan

välinpitämättömyyteen. Mutta seurauksena siitä on, että ihminen ryhtyi edellistä

vastaan taistelemaan koko tarmonsa kaikella hillittömällä voimalla, jota vastoin

hän keuhkotaudille yrittää asettaa sulkuja ja patoja heikoin keinoin. Niin hän

pääsi ruton valtiaaksi, jota vastoin keuhkotauti pitää häntä itseään vallassaan.

Aivan samalla tavoin on myöskin kansanruumiiden sairastumisten laita. Jolleivät

ne ilmene aivan musertavina, tuhoisina, ihminen alkaa vähän kerrassaan niihin

tottua ja tuhoutuu niihin loppujen lopuksi, vaikka ehkä vasta pitkien aikojen

kuluttua, niin sitä varmemmin. Niin ollen on sittenkin onni ; tosin kyllä varsin

katkera onni ;, jos kohtalo päättää puuttua tuohon hitaaseen mätänemisilmiöön ja

äkillisellä iskulla osoittaa sairauden päätöksen sen saastuttaman silmien

nähtäviin. Sillä sellainen voi useinkin johtaa koko onnettomuuden loppuun. Se

voi helposti koitua äärimmäisen tarmokkaasti ajetun parannuksen alkusysäykseksi.

Mutta sellaisessakin tapauksessa on taaskin edellytyksenä niiden sisäisten

syiden tunteminen, jotka ovat olleet kysymyksessä olevan sairauden aiheuttajina.

Tärkeimpänä seikkana pysyy tällöinkin, että on tehtävä tarkka ero itse

aiheuttajien ja näiden aiheuttamien olosuhteiden välillä. Tämä käy sitä

vaikeammaksi, kuta kauemmin tartunta;aineita on kansanruumiissa ollut ja kuta

suuremmassa määrin ne ovat muuttuneet ikään kuin itsestään selvästi siihen

kuuluviksi. Sillä hyvin helposti voi käydä niin, että jonkin tietyn ajan

kuluttua ruvetaan eräitä ehdottomasti vahingollisia myrkkyjä pitämään oman

kansanolemuksen olennaisena osana tai että niitä ainakin siedetään

välttämättömänä pahana, niin ettei vieraan aiheuttajan  etsimistä enää pidetä

ollenkaan välttämättömänä. Niin oli sodanedellisten vuosien pitkänä rauhanaikana

hyvinkin selvästi ilmennyt erinäisiä vaurioita, ja sellaisiksi ne

tunnustettiinkin, vaikk'ei niiden aiheuttajasta  välitetty oikeastaan juuri

lainkaan, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Nämä poikkeukset olivat

tässäkin tapauksessa ensi sijassa talouselämän ilmiöitä, jotka tulivat

yksityisten ihmisten tietoisuuteen voimakkaampina kuin mahdollisesti monilla

muilla aloilla havaittavat vauriot. Oli olemassa paljonkin rappeutumisen

merkkejä, joiden olisi pitänyt antaa aihetta vakavaan ajatteluun.

Taloudellisessa suhteessa tässä voisi sanoa seuraavaa: Saksan kansan lukumäärän

suunnattomasti lisääntyessä ennen sotaa tunkeutui jokapäiväisen leivän

hankkimiskysymys yhä polttavampana kaiken valtiollisen ja taloudellisen

ajattelun ja toiminnan etualalle. Valitettavasti ei osattu päättää ryhtyä 

kysymyksen ainoaan oikeaan ratkaisuun, vaan arveltiin päästävän  päämäärään

huokeampaa tietä. Luopuminen uuden maa-alan hankkimisesta ja sen korvaaminen

maailmantaloudellisen valloituksen harhaluulolla johti pakostakin yhtä

rajattomaan kuin vahingolliseenkin teollistumiseen. Ensimmäinen tästä johtuva

mitä kohtalokkain seuraus oli siitä aiheutuva talonpoikaisväestön heikentyminen.

Samassa määrin kuin se supistui, paisui suurkaupunkien köyhälistö yhä

paisumistaan, kunnes tasapaino oli lopulta täydellisesti mennyttä. Nyt sitten

köyhyyden ja rikkauden jyrkkä vaihtelu vasta oikein pääsi näkyviin. Ylellisyys

ja kurjuus asuivat ja elivät niin lähellä toisiaan, että siitä saattoi ja

pakostakin täytyi koitua hyvin murheellisia seurauksia. Hätä ja usein sattuva

työttömyys alkoivat pitää peliään ihmisten kanssa jättäen jälkeensä

tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Siitä näytti olevan seurauksena poliittinen

luokkajako. Kaikesta taloudellisesta kukoistuksesta huolimatta kasvoi siis

tyytymättömyys yhä suuremmaksi ja syvemmäksi, jopa se meni niin pitkälle, että

vakaumus: tällään ei voi enää kauan jatkua, kävi yleiseksi, ihmisten silti

muodostamatta tai osaamattakaan muodostaa itselleen varmaa, tiettyä käsitystä

siitä, mitä olisi pitänyt tulla. Nuo olivat luonteenomaisia syvällekäyvän

tyytymättömyyden merkkejä, jotka sillä tavoin pyrkivät ilmaisemaan itsensä.

Mutta pahempia kuin tämä olivat toiset seuraamusilmiöt, joita kansakunnan

taloudellistuminen toi mukanaan.

Samassa määrin kuin talous kohosi valtiossa määrääväksi valtiaaksi, paisui

rahasta se jumala, jota kaikkien oli palveltava ja jota jokaisen oli

kumarrettava. Yhä suuremmassa määrin syrjäytettiin taivaalliset jumalat

vanhentuneina ja aikansa eläneinä, heidän asemestaan suitsutettiin tästä lähin

vain mammonan epäjumalalle. Todella paha tapainturmelus pääsi valtaan, ja se oli

paha erikoisesti sen vuoksi, että se tapahtui juuri sellaisena aikana, jolloin

kansa saattoi välttämättömämmin kuin konsanaan tarvita sankarimaista

mielenlaatua. Saksan täytyi varustautua siihen, että se voisi ennemmin tai

myöhemmin joutua miekka kädessä vastaamaan yrityksestään turvata itselleen

jokapäiväinen leipänsä rauhallisen, taloudellisen työn tietä. Rahan valta sai

muuten valitettavasti siunauksensa siitäkin paikasta, jonka olisi täytynyt

kaikkein sitkeimmin asettua sitä vastustamaan: hänen majesteettinsa keisari teki

onnettoman teon saattaessaan varsinkin aateliston uuden rahapääoman

taikapiiriin. Tosin kyllä hänen puolustuksekseen on mainittava, ettei

valitettavasti edes itse Bismarck tajunnut tässä kohdin uhkaavaa vaaraa. Mutta

tosiasiassa olivat aatteelliset avut näin ollen joutuneet toiselle sijalle,

rahan arvon jälkeen, sillä oli selvää, että kun sellaiselle tielle kerran oli

lähdetty, vanhan sukuaatelin oli ennen pitkää pakko luovuttaa etusija

raha;aatelille. Rahalliset yritykset onnistuvat helpommin kuin taistelut.

Todellisesta sankarista tai valtiomiehestäkään ei tuntunut houkuttelevalta

joutua suhteisiin minkä tahansa pankkijuutalaisen kanssa; todella ansiokasta

miestä eivät enää jaksaneet lainkaan viehättää halpahintaiset koristukset, vaan

hän kieltäytyi niistä kiittäen. Mutta puhtaasti rodulliseltakin kannalta

sellainen kehitys oli syvästi surullinen asia: aateli menetti yhä suuremmassa

määrin olemassaolonsa rodullisen edellytyksen, ja sille olisi suurelta osaltaan

ollut paljon paremminkin paikallaan nimitys ’epäaateli’. Paha taloudellinen

rappeutumisilmiö oli se seikka, että yksityinen omistusoikeus vähitellen

syrjäytyi ja vähän kerrassaan koko talouselämä joutui osakeyhtiöiden haltuun.

Silloin vasta työ oli todella vajonnut tunnottomien kaupustelijoiden keinottelun

kohteeksi, mutta työntekijä vieraantui peräti omaisuudesta. Pörssi pääsi

vähitellen kokonaan voitolle ja varustautui hitaasti, mutta varmasti anastamaan

kansakunnan elämän hallintaansa ja valvontaansa.

Saksan talouselämän kansainvälistyminen oli jo ennen sotaa päässyt alkuun

osakeyhtiöiden muodostamaa kiertotietä. Tosin kyllä osa Saksan teollisuutta

vielä yritti päättävästi puolustautua tällaista kohtaloa vastaan. Mutta sekin

joutui lopulta saaliinhimoisen rahakapitalismin yhdistyneen hyökkäyksen uhriksi,

kapitalismin, joka kävi tätä taistelua uskollisimman apurinsa, marxilaisen

liikkeen avulla. Jatkuva taistelu Saksan raskasta teollisuutta vastaan oli

näkyvänä alkuna marxilaisuuden tietä tavoiteltuun Saksan teollisuuden

kansainvälistämiseen, joka muuten oli mahdollista saada loppuun suoritetuksi

vasta kun marxilaisuus oli vallankumouksen mukana päässyt voitolle. Juuri näitä

sanoja kirjoittaessani on vihdoinkin onnistunut myöskin yleishyökkäys Saksan

valtion rautateitä vastaan, jotka nyt ovat joutuneet luovutettaviksi

kansainvälisen rahapääoman haltuun. Kansainvälinen sosiaalidemokratia on siten

jälleen saavuttanut erään suurimpia päämääriään. Miten pitkälle moinen Saksan

kansan talouden tuhoaminen oli onnistunut, se käynee kaikkein selvimmin ilmi

siitä, että vihdoin sodan jälkeen muudan Saksan teollisuuden ja ennen kaikkea

kaupan johtavia miehiä saattoi ilmaista sellaisen mielipiteen, että talous

semmoisenaan yksin kykenisi kohentamaan Saksan uudelleen entiselleen. Tämän

mielettömyyden tuo mies päästi suustaan samaan aikaan, jolloin Ranskassa

asetettiin opetus oppilaitoksissa jälleen etupäässä humanistisille perusteille,

sen erehdyksen torjumiseksi, että kansakuntien ja valtioiden muka on kiitettävä

pystyssä pysymisestään taloutta eikä ikuisia aatteellisia arvoja. Tuo lausunto,

jonka siihen aikaan muudan Stinnes lausui julki maailmalle, sai aikaan

uskomattoman sekasorron; se omaksuttiin heti paikalla, ja saman tien siitä

kehittyi hämmästyttävän nopeasti kaikkien sellaisten puoskarien ja

tuulenpieksäjien johtoaihe, jotka kohtalo muka valtiomiehinä on

vallankumouksesta alkaen päästänyt Saksan kimppuun.

Kaikkein pahimpia rappeutumisilmiöitä oli sodanedellisen ajan Saksassa

kaikkialla yhä suurempaan valtaan pääsevä puolinaisuus kaikessa ja kaikissa. Se

on aina seuraus omasta epävarmuudesta jonkin asian suhteen samoin kuin myöskin

näistä ja muista syistä johtuvan pelkurimaisuuden seurausta. Ja tätä sairautta

edisti vielä kasvatus. Saksassa oli ennen sotaa kasvatusjärjestelmässä

tavattoman paljon heikkouksia. Se oli erittäin yksipuolisesti suunniteltu

puhtaan tiedon, vähemmässä määrin taitamisen saavuttamiseen. Vielä vähemmän

pantiin arvoa yksilöiden luonteen kehitykseen  ; sikäli kuin se ylipäänsä on

mahdollista ;, hyvin vähän myöskin painoa vastuunalaisuuden tunteen eikä

lainkaan tahdon ja päättäväisyyden kehittämiseen. Sen tuloksia eivät tosiaankaan

olleet voimakkaat miehet, vaan pikemminkin ne taipuisat, mukautuvaiset

kaikentietäjät, jollaisina meitä saksalaisia ennen sotaa yleisesti pidettiin ja

sen mukaisesti myöskin arvostettiin. Saksalaisia suosittiin, koska he olivat

erittäin käyttökelpoisia, mutta heitä ei pidetty suuressakaan arvossa, mihin oli

syynä juuri tahtomme heikkous. Syyttä ei ole niin, että juuri saksalaiset

kaikkein helpoimmin melkein kaikista kansoista menettävät kansallisuutensa ja

isänmaansa. Kaunis saksalainen sananlasku ’hattu kädessä pääsee läpi koko maan’

sanoo jo kaiken.

Suorastaan vaaralliseksi ja turmiolliseksi tuo mukautuvaisuus kuitenkin

muodostui silloin, kun se myöskin pääsi määräämään sen muodon, joka oli ainoa

sallittu suhtautumisessa hallitsijaan. Tuo muoto vaati sen mukaisesti: en saa

koskaan sanoa vastaan, vaan pitää hyväksyä kaikki ja joka asia, mitä hänen

majesteettinsa  suvaitsee armossa päättää. Mutta juuri sillä paikalla oli vapaa

miehenarvokkuus kaikkein välttämättömintä, muuten koko yksinvaltaisen

järjestelmän oli ennemmin tai myöhemmin pakostakin kukistuttava tuollaisen

liehittelyn seurauksena; sillä liehittelyä se oli, ei mitään muuta! Ja

ainoastaan liehittelijöiden ja pokkuroijien, sanalla sanoen, kaikkien sellaisten

rappeutuneiden olioiden keskuudessa, jotka ammoisista ajoista ovat paremmin

viihtyneet kaikkein korkeimpien valtaistuimien lähettyvillä kuin vilpittömät,

kunnialliset ja rehelliset sielut, mokoma tapa voi olla ainoa sallittu

kanssakäymisen muoto kruunupäiden kanssa! Nuo samaiset ’kaikkein alamaisimmat’

oliot ovat muuten, kaiken herraansa ja elättäjäänsä kohtaan osoittamansa

nöyryyden ohella, aina ja kaikkina aikoina osoittaneet mitä suurinta röyhkeyttä

kaikkia muita ihmisiä kohtaan ja kaikkein räikeimmin silloin, kun ovat

suvainneet julkeasti, arastelematta esiintyä ainoina yksinvallan kannattajina

erotukseksi muista syntisistä; se on todellista hävyttömyyttä, jollaiseen vain

aateloidut tai aateloimattomatkin lapamadot pystyvät! Sillä todellisuudessa

juuri nuo miehet ovat ja ovat aina olleet yksinvallan ja varsinkin yksinvallan

aatteen haudankaivajia. Mikään muu ei voi olla mahdollistakaan: mies, joka on

valmis vastaamaan asiasta, ei ole eikä voi koskaan olla pokkuroija eikä

luonteeton liehittelijä. Joka todella vakavissaan tahtoo pitää pystyssä ja

edistää jotakin laitosta, se riippuu siinä kiinni kaikesta sydämestään eikä voi

olla surematta, jos siinä ilmenee joitakin vikoja. Hän ei ainakaan silloin rupea

sitä peittelemättä kuuluttamaan julki, niin kuin juuri yksinvallan

demokraattiset ystävät tekivät perin valheelliseen tapaansa, mutta kyllä

varoittaa hänen majesteettiaan, kruunun haltijaa, mitä vakavimmin ja koettaa

vaikuttaa tämän päätöksiin.

Hän ei sellaisessa tapauksessa asetu eikä saa asettua sille kannalle, että

tietystikin hänen majesteetillaan on vapaa valta viime kädessä menetellä oman

tahtonsa mukaan, vaikka se aivan ilmeisesti johtaisikin ja sen täytyisi johtaa

onnettomuuteen, vaan semmoisessa tapauksessa hänen velvollisuutensa on suojella

yksinvaltaa yksinvaltiaalta itseltään, uhkasipa häntä itseään millainen vaara

tahansa. Jos tämän laitoksen arvo olisi aina kulloinkin yksinvaltiaan henkilön

varassa, silloin koko järjestelmä  olisi kaikkein huonoin järjestelmä, mitä voi

ajatella; sillä yksinvaltiaat ovat ainoastaan erittäin harvinaisissa tapauksissa

viisautensa ja järkensä tai luonteensakaan puolesta valioihmisiä, niin kuin

kernaasti tekisi mieli kuvitella. Niin uskovat ainoastaan ammattimaiset

liehittelijät ja hännystelijät, mutta kaikkia oikeamielisiä miehiä ; ja hehän

sentään ovat valtion kaikkein arvokkaimmat kansalaiset ; mokoma mielettömyys

tympäisee. Heille historia on historiaa, totuus totuutta semmoisenaan, vaikkapa

olisi kysymyksessä hallitsijakin. Ei, sellainen onni, että suureksi

hallitsijaksi on suotu suuri ihminen, tulee kansojen osaksi niin harvoin, että

niiden on jo oltava tyytyväisiä, jos kohtalon pahansuopuus ummistaa silmänsä

ainakin kaikkein pahimmilta harhaotteilta.

Näin ei siis yksinvaltiuden arvo ja merkitys voi perustua itse hallitsijan

henkilöön, paitsi milloin taivas päättää painaa kruunun Fredrik Suuren kaltaisen

nerokkaan sankarin tai Vilhelm I:n kaltaisen viisaan luonneihmisen kulmille.

Sellaista tapahtuu kerran vuosisadoissa, tuskin useammin. Mutta muuten on tässä

kohdin aate ennen henkilöä, koska tämän laitoksen merkityksen ja tarkoituksen on

oltava kokonaan laitoksen itsensä varassa. Mutta samalla hallitsija itse joutuu

kuulumaan palvelemisen piiriin. Hänkin on siten enää ainoastaan rattaana

koneistossa, ja sellaisena hänellä on omat velvollisuutensa sitä kohtaan.

Hänenkin on nyt mukauduttava korkeamman tarkoitusperän mukaan, eikä silloin enää

ole monarkisti se, joka sanaa sanomatta sallii kruunun haltijan rikkoa sitä

vastaan, vaan se, joka semmoisen estää. Jollei sen merkitys ja tarkoitus

sisältyisi itse aatteeseen, vaan pyhitettyyn henkilöön hinnasta mistä hyvänsä,

silloinhan ei saisi edes ilmeisesti mielisairastakaan ruhtinasta poistaa

valtaistuimelta.

Tämä on välttämättä todettava jo nyt, tällä hetkellä, koska kerran viime aikoina

on yhä enemmän taas alkanut sukeltautua näkyviin salaisista piiloistaan

semmoisia olioita, joiden viheliäinen ryhdittömyys ei ollut osaltaan suinkaan

pienimpänä syynä yksinvallan kukistumiseen. Osoittaen jonkinlaista naiivia

arastelemattomuutta tuollaiset ihmiset puhuvat nyt taaskin omasta kuninkaastaan

; jonka he itse kuitenkin vain muutamia vuosia sitten vaaran hetkenä mitä

viheliäisimmin jättivät pulaan ; ja alkavat leimailla jokaista, jonka sisu ei

tahdo sallia yhtyä heidän valheellisiin vuodatuksiinsa, huonoksi saksalaiseksi.

Ja kuitenkin nuo suunsoittajat ovat todellisuudessa juuri samoja jänishousuja,

jotka vuonna 1918 heti ensimmäisen punaisen käsivarsinauhan nähdessään pötkivät

silmittömään pakoon, hajaantuivat kuin akanat tuuleen ja jättivät kuninkaansa

suoriutumaan omin neuvoin, miten parhaiten taisi, kiireen vilkkaa vaihtoivat

pertuskan kävelykeppiin, sitoivat kaulaansa puolueettoman solmion tai myöskin

rauhallisina kansalaisina katosivat jäljettömiin. Nuo kuninkuuden esitaistelijat

olivat silloin yhdellä iskulla kadonneet jäljettömiin, ja vasta sitten, kun

vallankumouksen myrskynpuuska oli, aivan toisten miesten toiminnan ansiosta,

sikäli taas asettunut, että jälleen uskalsi hihkua eläköön kuningas, eläköön!

Sitten vasta nuo kruunun palvelijat ja neuvonantajat rupesivat uudelleen

varovasti sukeltautumaan  esiin. Mutta nyt he jo taas kaikki ovat esillä

piiloistaan ja luovat kaihoisasti katseensa taaksepäin Egyptin lihapatoihin,

eivät enää tahdo malttaa pysyä nahoissaan kuninkaanuskollisuudeltaan ja

toimintatarmoltaan, kunnes taas luultavasti päivänä minä tahansa punainen

käsivarsinauha sukeltautuu näkyviin ja vanhan yksinvallan kannattajien aave

uudelleen pötkii pakoon kuin hiiret kissan tullessa!

Jolleivät hallitsijat itse olisi syyllisiä noihin seikkoihin, heitä voisi vain

sydämestään surkutella heidän nykyisten puolustajiensa vuoksi. Mutta joka

tapauksessa heidän on syytä olla vakuuttuneita siitä, että moisten ritarien

avulla voidaan kylläkin valtaistuimia menettää, mutta ei ainoaakaan kruunua

taistelemalla vallata. Mutta moinen alamaisuus oli kuitenkin koko meikäläisen

kasvatuksen virhe, joka virhe nyt tässä kohdin kostautui erikoisen hirveällä

tavalla. Sillä sen ansiosta saattoivat tuollaiset surkeat ilmiöt oleskella

kaikissa hoveissa ja vähitellen kaivaa maata yksinvallan perustusten alta. Kun

koko rakennus sitten alkoi horjua, he hävisivät kuin akanat tuuleen. Tietysti:

liehittelijät ja hännystelijät eivät anna itseään surmata herransa ja valtiaansa

puolesta. Se seikka, etteivät hallitsijat tätä koskaan tiedä ja melkein kuin

periaatteesta kieltäytyvät sitä koskaan oppimastakaan, on ainaisista ajoista

koitunut heidän turmiokseen. Nurinkurisen kasvatuksen seuraamusilmiöitä oli

vastuun pelko ja siitä johtuva jopa elintärkeidenkin kysymysten ja ongelmien

käsittelyssä ilmenevä heikkous.

Tämän taudin lähtökohtana on ainakin Saksassa suureksi osaksi ollut

parlamentaarinen järjestelmä, jonka keskuudessa vastuunalaisuuden puutetta

harjoitetaan suorastaan puhtoviljelyksenä. Valitettavasti sama sairaus vain

levisi vähitellen myöskin kaikkeen muuhun elämään, valtiolliseen elämään

kaikkein voimakkaimmin. Kaikkialla alettiin karttaa vastuuta, minkä vuoksi

mieluimmin aina ryhdyttiin puolinaisiin ja riittämättömiin toimenpiteisiin;

niiden käytössähän mahdollisen mieskohtaisen vastuun määrä näyttää aina olevan

supistuneena mahdollisimman vähiin. Tarkasteltakoonpa vain eri hallitusten

suhtautumista kokonaiseen julkisen elämämme todella turmiollisten ilmiöiden

sarjaan, niin helposti huomataan tämän yleisen puolinaisuuden ja arkamaisen

vastuunkarttamisen peloittava merkitys. Mainitsen ylen runsaasta tarjona olevien

esimerkkien joukosta ainoastaan muutamia tapauksia:

Juuri sanomalehtimiespiireissä on tapana mielellään mainita sanomalehdistöä

valtion piirissä olevaksi suurvallaksi. Todellakin sen merkitys on kerrassaan

suunnattoman suuri. Sanomalehdistöä ei yleensä voi arvioida liian tärkeäksi,

sillä sehän todella vaikuttaa kasvatuksen jatkona myöhemmällä ikäkaudella.

Tällöin voidaan sanomalehtien lukijat jakaa suurin piirtein kolmeen ryhmään:

ensinnä ovat ne, jotka uskovat kaiken lukemansa; toiseksi tulevat ne, jotka

eivät usko enää mitään; kolmanneksi tulevat ne ihmiset, jotka arvostelevasti

punnitsevat lukemaansa ja muodostavat oman arvostelunsa sen mukaan. Ensimmäinen

ryhmä on lukumäärältään verrattomasti suurin. Sen muodostavat kansan suuret

joukot, joten se edustaa kansakunnan henkisesti yksinkertaisinta osaa. Mutta

sitä ei voi määritellä ammattien mukaan, vaan enintään yleisten

älyllisyysasteiden perusteella. Siihen kuuluvat kaikki ne, joilla ei ole

synnynnäistä eikä kasvatuksen tietä saatua itsenäistä ajattelemiskykyä ja jotka

osittain kyvyttömyyttään, osittain tiedon puutteessaan uskovat kaiken, mitä

heidän silmiensä eteen asetetaan mustalla valkoiselle painettuna. Siihen

kuuluvat vielä lisäksi sellaiset laiskurit, jotka kyllä pystyisivät ajattelemaan

omilla aivoillaan, mutta jotka suorastaan ajattelemisen velttouttaan kiitollisin

mielin omaksuvat kaiken, mitä joku toinen on heidän puolestaan ajatellut 

valmiiksi, vaatimattomasti edellytettynä, että tämä sentään lienee todella

ponnistellut siinä työssä. Kaikkien näiden ihmisten keskuudessa, jotka edustavat

kansan suuria joukkoja, sanomalehdistön vaikutus muodostuu aivan suunnattoman

suureksi. He eivät osaa tai eivät halua itse omakohtaisesti punnita sitä, mitä

tarjotaan, niin että heidän koko suhtautumisensa kaikkiin päivän kysymyksiin on

melkeinpä yksinomaan johdettavissa toisten ulkonaisesta vaikutuksesta. Tämä voi

olla eduksi siinä tapauksessa, että heidän valistustyötään harjoitetaan

vakavalta, totuudenrakkautta harrastavalta taholta, mutta se muodostuu

turmiolliseksi, niin pian kuin siitä pitävät huolen lurjukset ja valehtelijat.

Toinen ryhmä on lukumäärältään jo huomattavasti pienempi. Sen muodostavat osaksi

sellaiset ainekset, jotka ovat aikoinaan kuuluneet ensimmäiseen ryhmään, mutta

ovat pitkälliset, katkerat pettymykset koettuaan päätyneet päinvastaiseen

vakaumukseen eivätkä ylipäänsä usko enää mitään, mikä vain joutuu painettuna

heidän silmiensä eteen. He vihaavat jokaista sanomalehteä, joko eivät lue niitä

ylipäänsä lainkaan tai sitten harmistuvat poikkeuksetta kaikesta niiden

sisällöstä, koska se heidän käsittääkseen on kaikki tyynni perätöntä, silkkaa

valhetta. Näitä ihmisiä on hyvin vaikea käsitellä, koska he aina suhtautuvat

epäluuloisesti totuuteenkin. Niin ollen heitä täytyy pitää menetettyinä kaiken

myönteisen työn kannalta. Kolmas ryhmä vihdoin on verrattomasti pienin; sen

muodostavat henkisesti todellakin teräväpäiset henkilöt, jotka luontaiset

taipumukset ja kasvatus ovat opettaneet ajattelemaan itsenäisesti, jotka

koettavat muodostaa kaikesta oman arvostelunsa ja käsityksensä ja jotka mitä

perinpohjaisimmin vielä punnitsevat ja harkitsevat kaiken lukemansa kehittäen

sitä edelleen. He eivät silmäile ainoaakaan sanomalehteä työskentelemättä

samalla kaiken aikaa mukana omilla aivoillaan, eikä kirjoittaja siinä

tapauksessa ole suinkaan helpossa asemassa. Sanomalehtimiehet pitävätkin

sellaisista lukijoista ainoastaan tietyin varauksin. Tähän kolmanteen ryhmään

kuuluville ei niin ollen kaikki se mielettömyys, mitä sanomalehdet voivat

sepustaa kokoon, ole kovinkaan vaarallista, tuskinpa se edes mitään

merkitseekään. He ovat muutenkin suurimmaksi osaksi elämänsä varrella tottuneet

pitämään periaatteessa jokaista sanomalehtimiestä veijarina, joka vain toisinaan

puhuu totta. Paha vain, että näiden valioihmisten merkitys johtuu yksinomaan

heidän älykkyydestään eikä lukumäärästään ; ja se on onnettomuus sellaisena

aikana, jolloin viisaus ei merkitse yhtään mitään, mutta enemmistö kaikkea!

Nykyaikana jolloin joukkojen äänestysliput määräävät, on ratkaiseva merkitys

nimenomaan lukumäärältään suurimmalla ryhmällä, ja sellainen on ensimmäinen:

yksinkertaisten ja herkkäuskoisten suuri joukko.

Valtion ja kansan edun kannalta on ensiluokkaisen tärkeä vaatimus, että on

estettävä noita ihmisiä joutumasta huonojen, tietämättömien, jopa pahansuopien

kasvattajien käsiin. Sen vuoksi on valtion velvollisuus valvoa heidän

kasvatustaan ja estää kaikki ilkivaltaisuus ja vallattomuus. Sen on tällöin

erikoisesti pidettävä silmällä sanomalehtien puuhia; sillä niiden vaikutus

noihin ihmisiin on verrattomasti voimakkain ja tehokkain, koska se ei joudu

käytäntöön ohimennen, vaan jatkuvasti. Koko tuon opetuksen suunnaton merkitys

piilee siinä, että se toistuu tasaisesti ja ikuisesti. Jos missä niin juuri

tässä tapauksessa valtiovalta ei saa unohtaa, että kaikkien keinojen on

palveltava samaa tarkoitusperää; se ei saa antaa sellaisen silmänlumeen kuin

painovapauden johtaa itseään harhaan ja houkutella lyömään laimin

velvollisuuttaan eikä jättämään kansakuntaa vaille sellaista ravintoa, jota tämä

tarvitsee ja joka sille tekee hyvää; sen täytyy siekailemattoman päättävästi

varata tämä kansankasvatuksen keino omiin käsiinsä ja asettaa se valtion ja

kansakunnan palvelukseen. Mutta millaista ravintoa Saksan sanomalehdistö

sodanedellisenä aikana tarjosi ihmisille? Eikö se ollut kaikkein pahinta

myrkkyä, mitä ylipäänsä voi mielessään kuvitella? Eikö Saksan kansan sydämeen

istutettu kaikkein pahinta pasifismia, rauhanaatteen haihattelua, juuri

sellaisena aikana, jolloin muu maailma jo valmistautui Saksaa hitaasti, mutta

varmasti kuristamaan? Eikö tuo sanomalehdistö ollut jo rauhan aikana valanut

kansan aivoihin oman valtion oikeutukseen kohdistuvaa epäilystä rajoittaakseen

kohta ennakolta sen mahdollisuuksia puolustuskeinojensa valinnassa? Eikö juuri

Saksan sanomalehdistö osannut esittää Saksan kansalle erikoisen maukkaana

länsimaisen demokratian mielettömyyttä, kunnes kansa vihdoin, jouduttuaan

tuollaisten korulauseiden lumoihin, arveli voivansa uskoa tulevaisuutensa

Kansainliiton tapaisen laitoksen käsiin? Eikö se ollut osaltaan apuna

kasvattamassa kansaamme surkeaan siveettömyyteen?

Eikö se leimannut siveellisyyttä ja hyviä tapoja naurettaviksi,

taantumuksellisiksi ja poroporvarimaisiksi, kunnes Saksankin kansasta loppujen

lopuksi saatiin nykyaikainen? Eikö se jatkuvasti hyökkäillen niin kauan kaivanut

maata valtion arvovallan perustuksien alta, kunnes yksi ainoa sysäys riitti

saamaan koko rakennelman luhistumaan? Eikö se aikoinaan kaikin keinoin

taistellut kaikkea sellaista tahtoa vastaan, että valtiolle oli annettava, mikä

valtion on, eikö se lakkaamatta arvostellen halventanut armeijan mainetta,

jarruttanut yleistä asevelvollisuutta, vaatinut kieltämään sotilasmäärärahoja ja

niin poispäin, kunnes jo sen pakosta täytyi saavuttaa menestystä? Ns.

vapaamielisen sanomalehdistön toiminta oli Saksan kansan ja Saksan valtakunnan

haudankaivajan työtä. Marxilaiset valehtelija lehdet voi tässä yhteydessä

ylipäänsä sivuuttaa vaiti ollen; niillehän valehteleminen on yhtä välttämätön

elämisen ehto kuin vesi kalalle; niiden tehtävänähän on ainoastaan kansakunnan

kansallisen selkärangan taittaminen tehdäkseen sen siten kypsyneeksi kantamaan

kansainvälisen pääoman ja sen herrojen, juutalaisten orjan-iestä. Mutta mihin

toimenpiteisiin valtiovalta ryhtyi tätä kansakunnan joukkomyrkytystä vastaan? Ei

mihinkään, ei kerta kaikkiaan mihinkään! Pari naurettavaa asetusta, pari

rangaistusta liian räikeästä halpamaisuudesta, ja sitten loppu. Sen sijaan

toivottiin voitavan suostutella tuo rutto myötämieliseksi imarteluin,

tunnustamalla sanomalehdistön arvo, sen merkitys, sen kasvattava tehtävä ja

kutsumus ja muilla samanlaisilla tylsämielisyyksillä ; mutta juutalaiset ottivat

sen viekkaasti hymyillen vastaan ja kuittasivat ovelasti kiittäen.

Mutta syynä siihen, että valtiovalta noin häpeällisesti jätti tehtävänsä

täyttämättä, ei ollut niinkään suuressa määrin se, ettei tuota vaaraa olisi

tajuttu, kuin pikemminkin suorastaan taivaaseen asti huutava arkamaisuus ja

siitä johtuva kaikkien päätösten ja toimenpiteiden puolinaisuus. Kenelläkään ei

ollut rohkeutta käyttää tehokkaita, perinpohjaisia, jyrkkiä keinoja, vaan tässä

niin kuin kaikissa muissakin suhteissa hutiloitiin pelkästään puolinaisin

lääkemääräyksin, ja sen sijaan, että isku olisi suunnattu suoraan sydämeen,

tuota kyykäärmettä enintään ärsytettiin ; mistä oli tuloksena, ettei sillä hyvä,

että kaikki pysyi ennallaan, vaan päinvastoin niiden laitosten valta ja voima,

joita vastaan oli taisteltava, kasvoi vuosi vuodelta. Siitä torjuntataistelusta,

jota silloinen Saksan hallitus kävi tuota pääasiallisesti juutalaista alkuperää

olevaa, kansakuntaa hitaasti turmelevaa sanomalehdistöä vastaan, puuttui

tykkänään suoria suuntaviivoja, päättäväisyyttä, mutta ennen kaikkea selvää

päämäärää. Tässä suhteessa herrojen salaneuvosten järki ja ymmärrys pettivät

kerta kaikkiaan, niin hyvin tämän taistelun merkityksen arvioinnissa kuin

myöskin keinojen valinnassa ja selkeän suunnitelman määräämisessä. Hosuttiin ja

huidottiin aivan suunnitelmattomasti, pantiin tuolloin tällöin liian pahasti

pistänyt sanomalehtikyy istumaan lukkojen taakse muutamaksi viikoksi tai

kuukaudeksikin, mutta itse käärmeenpesä jätettiin täydelleen rauhaan.

Totta kyllä ; tämä oli seurauksena toiselta puolen juutalaisten äärettömän

ovelasta ja viekkaasta taktiikasta, toiselta puolen todellakin

salaneuvosmaisesta tyhmyydestä ja sinisilmäisyydestä. Juutalaiset olivat aivan

liian viisaita päästääkseen koko lehdistöään joutumaan samalla tavalla

hyökkäyksen kohteeksi. Ei, osa siitä oli olemassa suojelemassa toista osaa.

Marxilaisten sanomalehtien käydessä mitä halpamaisimmalla tavalla kaikkea

semmoista vastaan, mikä ihmisille voi olla pyhää, hyökätessä mitä rääväsuisimmin

valtiovallan ja hallituksen kimppuun ja usuttaessa suuria kansan osia toisiaan

vastaan ymmärsivät porvarillis; kansanvaltaiset juutalaislehdet antaa itselleen

kuuluisan tasapuolisuuden ja ulkokohtaisuuden leiman, karttoivat tuskallisen

tarkasti kaikkia voimasanoja hyvin tietäen, että kaikki puupäät pystyvät

arvostelemaan ainoastaan ulkomuodon mukaan ja ettei niillä koskaan ole kykyä

tunkeutua asian ytimeen, joten he arvioivat jonkin asian arvon aina sen

ulkonaisen muodon eikä sisällön perusteella; inhimillinen heikkous, jota heidän

on kiittäminen omastakin saavuttamastaan huomiosta.

Noiden ihmisten mielestä oli ja on vieläkin varsinkin ’Frankfurter Zeitung’

kaiken säädyllisyyden käsite semmoisenaan. Sehän ei milloinkaan käytä raakoja

sanontatapoja, tuomitsee kaiken ruumiillisen väkivaltaisuuden ja vetoaa aina

taisteluun henkisin asein, joka merkillistä kyllä on aina lähinnä kaikkein

hengettömimpien ihmisten sydäntä. Se on meikäläisen puolisivistyksen tulosta,

joka vieroittaa ihmiset luonnon vaistosta, kasaa heille päähän jonkin tietyn

tietomäärän voimatta kuitenkaan heitä opastaa tiedon viimeisille perille, koska

siinä ei voi olla mitään apua pelkästä ahkeruudesta ja hyvästä tahdosta, vaan

siihen vaaditaan välttämättä vieläpä synnynnäistä järkeä ja ymmärrystä. Mutta

lopullinen tieto on aina vaistosyiden ymmärtämistä ; toisin sanoen: ihminen ei

saa milloinkaan hairahtua sellaiseen mielettömyyteen, että uskoo tosiaankin

päässeensä luonnon herraksi ja valtiaaksi ; mihin puolisivistyneen henkilön

harhaluulo helposti johtaa ;, vaan hänen täytyy ymmärtää kaiken perustana oleva

luonnon ylivallan välttämättömyys sekä käsittää, miten suuressa määrin hänen

omakin olemassaolonsa on ikuisen taistelun ja ylöspäin pyrkimisen lakien

alainen. Silloin hän tuntee, ettei sellaisessa maailmassa, jossa kiertotähdet

kiertävät aurinkoja, kuut kulkevat ratojaan kiertotähtien ympäri, jossa aina

ainoastaan voima on heikkouden herra ja valtias ja pakottaa jälkimmäisen

kuuliaiseksi palvelijakseen tai murtaa murskaksi, ettei siinä voi olla

erikoislakeja ihmiselle. Hänenkin suhteensa ovat voimassa tuon perimmäisen

viisauden ikuiset periaatteet. Hän voi koettaa päästä niiden perille, mutta ei

ikinä pysty pääsemään niistä eroon.

Mutta juuri meikäläiselle henkiselle puolimaailmalle juutalaiset toimittavat

älymystönlehtiänsä. Heitä varten ovat tehdyt ’Frankfurter Zeitung’ ja ’Berliner

Tageblatt’, heitä silmällä pitäen on niiden sävy viritetty, heihin nuo lehdet

harjoittavat vaikutustaan. Samalla kuin ne kaikki näennäisesti mitä

huolellisimmin karttavat kaikkia ulkonaisesti raakoja muotoja, ne sentään

valavat toisista astioista myrkkyä lukijoidensa sydämiin. Lörpöttelemällä jos

jotakin kaunista ja korvia hivelevää ne tuudittavat nämä siihen uskoon, että

niiden toiminnan käyttövoima muka on todellakin puhdas tiede, jopa

siveellisyyskin, vaikka tuo kaikki todellisuudessa on vain yhtä nerokasta kuin

ovelaakin taitoa, jonka avulla vastustajalta varastetaan kädestä aseet, joita

sillä ylipäänsä on käytettävänä sanomalehtiä vastaan. Sillä koska toiset niistä

aivan tiukkuvat säädyllisyyttään, kaikki heikkopäiset uskovat sitäkin

mieluummin, että ;nuo toiset ovat vain vaarattomia kasvannaisia, jotka sentään

eivät saisi koskaan johtaa painovapauden loukkaamiseen painovapaudeksihan se

vallattomuus ja ilkivaltaisuus leimataan, että kansalle saa rankaisematta

valehdella ja rankaisematta sitä myrkyttää. Niin sitten arastellaan, ei

uskalleta käydä tuota roistomaisuutta ahdistamaan, koska näet pelätään, että

sellaisessa tapauksessa myöskin säädyllinen lehdistö olisi heti paikalla

vastassa; joka pelko muuten on liiaksikin perusteltu. Sillä niin pian kuin

yritetään ryhtyä toimenpiteisiin yhtä tuollaista häväistyslehteä vastaan,

silloin heti paikalla kaikki toiset asettuvat sitä puolustamaan, ei toki

hyväksyäkseen sen taistelutapoja, taivas varjelkoon! kysymyksessä on ainoastaan

painovapauden ja yleisen ajatuksen vapauden periaate; sitä tässä yksinomaan on

tarkoitus puolustaa. Mutta tuo huuto ja poru saa voimakkaimmatkin miehet

heikoiksi, sillä sehän kaikuu pelkkien säädyllisten sanomalehtien suusta. Niin

siis tuo myrkky pääsi esteettömästi tunkeutumaan Saksan kansan verenkiertoon ja

siellä vaikuttamaan, eikä valtiovallalla ollut voimaa saada sairautta

voitetuksi. Niissä naurettavan puolinaisissa keinoissa, joita se käytti sitä

vastaan, ilmaisihen jo uhkaavana valtakunnan rappio. Sillä sellainen laitos,

joka ei enää päättävästi asetu puolustamaan itseään kaikin käytettävissä olevin

keinoin, jättää jo käytännössä itsensä alttiiksi. Kaikkinainen puolinaisuus on

näkyvä sisäisen rappion merkki, rappion, jota ennemmin tai myöhemmin täytyy

seurata ja seuraakin ulkonainen romahdus.

Uskon nykyisen polven, oikein ohjattuna, helpommin pääsevän tästä vaarasta

voitolle. Se on ollut mukana yhdessä jos toisessakin sellaisessa, mikä on

pystynyt terästämään niiden hermoja, jotka eivät niitä ylipäänsä menettäneet.

Varmasti juutalaiset myöskin vastaisuudessa nostavat sanomalehdissään

suunnattoman huudon ja porun, kunhan kerran käsi tarttuu kiinni heidän

lämpimimpään pesäänsä, tekee lopun sanomalehtivallattomuudesta, asettaa tämänkin

kasvatusvälineen valtion palvelukseen eikä enää jätä sitä vierasheimoisten ja

kansanvihollisten käsiin. Mutta uskon, että tuo poru sentään kiusaa vähemmän

meitä nuorempia kuin meidän isiämme aikoinaan. Kolmenkymmenen senttimetrin

kranaatti piti sentään tullessaan toisen moista sähinää kuin tuhatkaan

juutalaista sanomalehtikyytä antaa siis heidän vain sähistä! Toinen esimerkki

sodanedellisen Saksan valtakunnan johdon kansakunnan tärkeimmissä

elinkysymyksissä osoittamasta puolinaisuudesta ja heikkoudesta on seuraava:

rinnan kansan poliittisen, siveellisen ja moraalisen saastumisen kera oli jo

kautta monien vuosien jatkunut yhtä peloittava kansanruumiin terveyden

myrkyttyminen. Syfilis alkoi varsinkin suurkaupungeissa raivota entistä

pahemmin, samalla kuin keuhkotauti tasaisesti korjasi satoaan melkein koko

maassa. Vaikka seuraukset olivat molemmissa tapauksissa kansalle hirvittävät, ei

jaksettu ryhdistäytyä ja ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin sitä vastaan.

Erikoisesti syfiliksen suhteen voi kansan ja valtion johdon suhtautumisen

määritellä ainoastaan täydelliseksi antautumiseksi. Jos pahan vastustamiseen oli

ryhdytty vakavassa mielessä, olisi jo pitänyt turvautua laajakantoisempiin

toimenpiteisiin kuin todellisuudessa tapahtui. Toistaiseksi vielä kyseenalaisen

parannuskeinon keksintö sekä sen liikemiesmäinen käyttö pystyvät enää varsin

vähän auttamaan tätä ruttoa vastaan. Tässäkin tapauksessa saattoi tulla

kysymykseen ainoastaan taistelu syitä vastaan eikä ilmiöiden itsensä

poistaminen. Mutta siihen on syynä ensi sijassa meikäläinen rakkauden

prostituointi. Vaikk'ei sen tuloksena olisikaan tämä hirvittävä rutto, se olisi

sentään mitä suurimmaksi vahingoksi kansalle, sillä jo tuon pahan tavan mukanaan

tuomat siveelliset vauriot sinänsä riittävät viemään kansan hitaasti, mutta

varmasti perikatoon. Tuo sielunelämämme juutalaistuminen ja paritteluviettimme

alentaminen mammonan palvelukseen turmelevat ennemmin tai myöhemmin koko

jälkikasvumme täydelleen, sillä luonnollisen tunteen tuloksena syntyneiden

voimakkaiden lasten sijaan tulee vastaisuudessa rahallisen laskelmoinnin

viheliäisiä aikaansaannoksia. Sillä taloudelliset laskelmat muodostuvat yhä

suuremmassa määrin meikäläisten avioliittojen perustaksi ja ainoaksi

edellytykseksi. Mutta rakkaus etsii itselleen temmellyskentät toisaalta.

Jonkin aikaa voidaan tietenkin luontoa pilkata tässäkin suhteessa, mutta kosto

ei jää tulematta, se tässä tapauksessa vain ilmaiseiksen myöhemmin, tai

paremminkin: ihmiset huomaavat ja tuntevat sen usein liian myöhään. Mutta miten

tuhoisiksi avioliiton luonnollisten edellytysten yhä jatkuvan halveksinnan

seuraukset koituivat, sen voi huomata Saksan aatelistosta. Siinä on silmiemme

edessä sellaisen suvunjatkumisen tuloksia, joka on johtunut osittain puhtaasti

säätyennakkoluulojen pakosta, osittain taas rahallisista seikoista Edellinen

johtaa ylipäänsä heikentymiseen, jälkimmäinen verenmyrkytykseen, koska mikä

tahansa juutalainen tavaratalonperijätär katsotaan sopivaksi täydentämään hänen

ruhtinaallisen korkeutensa perikuntaa ; ja sen nämä sitten ovat näköisiäkin.

Molemmissa tapauksissa on seurauksena täydellinen suvun rappeutuminen.

Saksan porvaristo pyrkii nykyisin samalle tielle ja päätyy samaan päämäärään.

Nuo epämiellyttävät totuudet pyritään sivuuttamaan välinpitämättömästi kaikessa

kiireessä, ikään kuin sillä tavalla menettelemällä voitaisiin saada itse

tapahtuneet tapahtumattomiksi. Ei, sitä tosiasiaa, että Saksan

suurkaupunkilaisväestö joutuu rakkauselämässään yhä enemmän prostituutioon ja

juuri sen vuoksi yhä suuremmassa määrin syfilisruton saastuttamaksi, sitä

tosiasiaa ei käy ilman muuta kieltäminen. Tuon joukkosaastutuksen näkyvimmät

tulokset voi toisaalta löytää mielisairaaloista, toisaalta taas valitettavasti

;meidän lastemme joukosta. Juuri viimeksi mainitut ovat meidän sukupuolielämämme

taukoamatta jatkuvan saastumisen murheellisia, viheliäisiä aikaansaannoksia,

lasten sairauksissa ilmenevät vanhempien paheet.

On eri tapoja suhtautua tähän epämiellyttävään, jopa hirveään tosiasiaan: toiset

eivät ylipäänsä näe yhtään mitään tai, paremminkin sanoen eivät tahdo nähdä

mitään; tämä on tietystikin kaikkein yksinkertaisin ja halvin kannanotto Toiset

verhoutuvat yhtä naurettavan kuin lisäksi vielä valheellisenkin häveliäisyyden

pyhimyksenvaippaan, puhuvat koko tuota alaa koskevista kysymyksistä yleensä vain

kuin suuresta synnistä ainakin ja ennen kaikkea ilmaisevat jokaisen kiinni

joutuneen syntisen kuullen mitä syvintä siveellistä suuttumustaan, ummistaakseen

sitten hurskaan inhon vallassa silmänsä tuota jumalatonta ruttoa näkemästä ja

rukoillakseen hyvää Jumalaa, että hän kaikin mokomin ; mikäli mahdollista vasta

heidän kuolemansa jälkeen ; antaisi sataa taivaasta tulta ja tulikiveä koko

tämän Sodoman ja Gomorran päälle osoittaakseen taaskin kerran tälle

häpeämättömälle ihmissuvulle opettavaisen esimerkin. Kolmannet vihdoin näkevät

hyvin hyvästi, millaisiin hirveihin seurauksiin tuon kamalan taudin täytyy

johtaa ja se todella johtaakin, mutta he vain kohauttavat olkapäitään

vakuuttuneina siitä, ettei tuon vaaran torjumiseksi kuitenkaan voi tehdä mitään,

joten täytyy antaa asioiden mennä omaa latuaan.

Tuo kaikki on tosin kyllä mukavaa ja yksinkertaista, mutta ei saa unohtaa, että

kokonainen kansakunta joutuu semmoisen mukavuudenharrastuksen uhriksi. Se

veruke, etteivät toisten kansojen asiat muka ole sen paremmin, ei tietenkään

voine liioin saada aikaan mitään muutosta oman kansan kohtalossa, jollei

mahdollisesti se tunne, kun näkisi onnettomuuden kohdanneen toisiakin, jo

sinänsä toisi monille mukanaan omien tuskien lievitystä. Mutta tässähän onkin

kysymys siitä, mikä kansa omin voiminsa ensimmäisenä, jopa ainoana pääsee tuon

ruton herraksi ja mitkä kansakunnat siihen sortuvat. Siitä juuri on loppujen

lopuksi kysymys. Tämäkin on vain rodunarvojen koetinkivi ; sen rodun, joka ei

sitä koetusta kestä, täytyy kuolla ja tehdä tilaa terveemmille tai ainakin

sitkeämmille. Sillä koska tämä kysymys koskee ensi sijassa tulevia polvia, se

kuuluu niihin, joista on hirvittävän oikeaan osuvasti sanottu, että isien pahat

teot kostautuvat kymmenenteen polveen ; totuus, joka pitää paikkansa ainoastaan

omaa vertaan ja rotuaan vastaan rikkoneiden suhteen. Synti omaa verta ja rotua

vastaan on tämän maailman perisynti ja siihen antautuvan ihmiskunnan loppu.

Mutta miten tosiaankin viheliäisesti sodanedellisessä Saksassa suhtauduttiin

juuri tähän kysymykseen! Mitä tehtiin meidän suurkaupunkiemme nuorison ruttoon

tuhoutumisen estämiseksi? Mitä meidän rakkauselämämme taudilla saastuttamisen ja

mammonan palvelukseen alentamisen vastustamiseksi? Mitä semmoisesta tuloksena

olevan kansanruumiimme syfiliksen valtaan joutumisen ehkäisemiseksi? Vastauksen

saa helpoimmin toteamalla, mitä olisi pitänyt tehdä.

Tähän asiaan ei ensiksikään olisi saanut suhtautua kevyesti, vaan olisi täytynyt

ymmärtää, että sen ratkaisun varassa olisi kokonaisten sukupolvien onni tai

onnettomuus, jopa että se saattoi, jollei sen ollut pakkokin muodostua

määrääväksi Saksan kansan koko tulevaisuudelle. Mutta sellainen havainto

velvoitti jyrkkiin toimenpiteisiin ja arastelematta puuttumaan asioihin. Ennen

kuin ryhdyttiin mitään muuta pohtimaan ja punnitsemaan, olisi pitänyt olla se

vakaumus, että aivan ensi työksi oli koko kansakunnan huomio keskitettävä tähän

kauheaan vaaraan, niin että jokainen yksityinen ihminen saattoi päästä täysin

tietoiseksi tämän taistelun merkityksestä. Todella syvällekäyvät ja useinkin

vaikeasti siedettävät velvoitukset ja rasitukset voi ainoastaan siinä

tapauksessa saada yleisesti tehoaviksi, ettei kutakin yksilöä ainoastaan

alisteta pakon alaiseksi, vaan hänelle myöskin tehdään ymmärrettäväksi, että se

on välttämätöntä. Mutta siihen tarvitaan suunnatonta valistustyötä, josta on

vielä pidettävä erossa kaikki muut huomion siitä pois kääntävät

päivänkysymykset.

Aina kun on kysymyksessä näennäisesti mahdottomien vaatimusten tai tehtävien

täyttäminen, täytyy kansan koko huomio keskitettynä kohdistaa ainoastaan tuohon

yhteen kysymykseen, aivan kuin kansan olemassaolo tai tuho olisi

tosiasiallisesti sen ratkaisun varassa. Ainoastaan sillä tavalla voi kansan

saada alttiiksi ja kykeneväksi todella suuriin aikaansaannoksiin ja

ponnistuksiin. Tämä periaate pitää paikkansa myöskin yksityisen ihmisen suhteen,

mikäli hän haluaa päästä suuriin päämääriin. Hänkin voi päästä semmoisiin

ainoastaan suorittaen tehtävän kerrallaan, hänenkin täytyy silloin aina pitää

kaikki ponnistuksensa kohdistettuina jonkin tarkoin rajoitetun tavoitteen

saavuttamiseen, siihen asti, kunnes on sen tehtävän saanut täytetyksi ja voi

ryhtyä viitoittamaan uutta. Joka ei alun alkaen tällä tavalla jaa kuljettavana

olevaa taivalta yksityisiin jaksoihin ja sitten pyri niitä suorittamaan

suunnitelmallisesti yhtä kerrallaan, kokoamalla mitä ankarimmin ponnistuksin

kaikki voimansa, ei ikinä pääse lopulliseen päämäärään, vaan jää lojumaan

tielle, ehkäpä kerrassaan tien oheen. Tämmöinen asteittainen pyrkiminen

päämäärään on taitoa ja vaatii väliin panokseksi viimeisenkin tarmon hivenen,

jos mieli päästä askel askelelta eteenpäin.

Kaikkein ensimmäisenä ennakkoedellytyksenä, jota tarvitaan hyökkäykseen ihmisen

tien niin vaikean osataipaleen valtaamiseksi, on siis, että johdon onnistuu

osoittaa kansan suurille joukoille juuri kunakin hetkenä saavutettavissa ja

helpoimmin vallattavissa oleva osatavoite ainoaksi, mikä on inhimillisen huomion

arvoista ja minkä valtauksen varassa kaikki tyynni on. Kansan suuret joukot

eivät näet muuten koskaan voi nähdä edessään koko tietä uupumatta ja alkamatta

ruveta epäilemään tehtävää mahdottomaksi toteuttaa. Ne pystyvät jossakin määrin

pitämään mielessään päämäärän, mutta voivat sinne johtavan tien nähdä ainoastaan

lyhyinä pätkinä, samaan tapaan kuin vaeltaja, joka samoin kyllä tietää ja tuntee

matkansa määrän, mutta joka paremmin suoriutuu loputtoman pitkästä tiestä sillä

tavalla, että mielessään jakaa sen useaan osaan ja kävelee kutakin sillä tavalla

kuin jos se sinänsä jo olisi hänen tavoittelemansa päämäärä. Ainoastaan siten

hän pääsee eteenpäin joutumatta epätoivoon. Niin olisi pitänyt, käyttämällä

kaikkia propagandan tarjoamia apukeinoja, esittää kansalle taistelu syfilistä

vastaan semmoisenaan kansakunnan ainoana tehtävänä eikä myös eräänä sen

tehtävänä. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi olisi täytynyt ihmisten päähän

takoa kuin vasaralla sen tuhot kaikessa laajuudessaan kaikkein kauheimpana

onnettomuutena, käyttämällä kaikkia apukeinoja, kunnes koko kansakunta olisi

päätynyt siihen vakaumukseen, että nimenomaan tuon kysymyksen varassa oli kaikki

tyynni, tulevaisuus tai tuho. Vasta sellaisen, tarpeen vaatiessa vuosikausia

kestäneen valmistuksen jälkeen onkin sitten kokonaisen kansan huomio, mutta

samalla myöskin päättäväisyys niin vireillä, että nyt jo voi ryhtyä hyvinkin

vaikeihin, raskaisiin ja suuria uhrauksia vaativiin toimenpiteisiin

tarvitsematta pelätä joutuvansa väärin ymmärretyksi tai että joukkojen tarmo

yks'kaks' jättääkin pulaan.

Sillä jos mieli päästä oikein todella tuon ruton kimppuun, siihen tarvitaan

suunnattomia uhreja ja yhtä suuria töitä. Taistelu syfilistä vastaan vaatii

taistelua prostituutiota vastaan, ennakkoluuloja, vanhoja tottumuksia,

tähänastisia kuvitteluja, yleisiä käsityksiä eikä suinkaan vähimmässä määrin

erinäisten piirien väärää, valheellista häveliäisyyttä vastaan. Ensimmäisenä

noita ilmiöitä vastaan taistelemisen oikeutuksen, vaikka kylläkin ainoastaan

siveellisen oikeutuksen edellytyksenä on aikaisten avioliittojen tekeminen

mahdolliseksi tuleville sukupolville. Myöhäinen avioliittoon meno jo sinänsä

tietää sellaisen laitoksen voimassapitämispakkoa, joka, koetettakoonpa

kysymyksessä kierrellä ja kaarrella miten tahansa, on ja pysyy ihmiskunnan

häpeänä, laitoksena, joka kirotun huonosti sopii sille olennolle, joka kaikessa

vaatimattomuudessaan muissa suhteissa sentään mielellään pitää itseään Jumalan

kuvana.

Prostituutio on ihmiskunnan häpeä, mutta sitä ei saada poistetuksi

opettavaisilla luennoilla ja esitelmillä, hyvällä tahdolla jne., vaan sen

rajoittaminen ja sen vihdoin seuraava lopullinen lakkauttaminen edellyttävät

kerrassaan lukemattomia ennakkoehtoja. Mutta ensimmäinen on ja sellaisena pysyy

se, että luodaan mahdollisuudet ihmisluonnon mukaisen varhaisen avioliiton

solmimiselle, varsinkin miehelle, sillä nainenhan on tässä suhteessa muutenkin

passiivisena puolena.

Miten harhautuneita, jopa suorastaan käsittämättömiä nykyisistä ihmisistä on

osittain tullut, se ilmenee siitäkin, että ns. parempien perheiden äitien kuulee

verraten usein sanovan, kuinka kiitollisia he olisivat, jos saisivat

tyttärelleen miehen, joka jo on vakaantunut, tms. Kun sellaisista on vähemmän

puutetta kuin päinvastaisista, niin tyttöparka varmaan onnellisesti yhdyttää

sellaisen hurjastelunsa hurjastelleen naissankarin, ja lapset ovat sitten moisen

järjenmukaisen avioliiton näkyvinä aikaansaannoksina. Jos ajattelee, että sitten

vielä seuraa mahdollisimman suuri syntyväisyyden rajoittaminen semmoisenaan,

niin että luonto kerta kaikkiaan estyy toimittamasta valintaansa, koska jokainen

vaikka kuinkakin viheliäinen olento täytyy tietystikin pitää hengissä, niin

itsestään aivan johtuu kysymään, miksi sellainen laitos ylimalkaan on enää

pysynyt pystyssä ja mikä sen tarkoitus on olevinaan. Eikö se ole itse asiassa

aivan samaa kuin prostituutio semmoisenaan? Eikö velvollisuudella jälkeen

tulevia kohtaan ole enää mitään merkitystä? Vai eikö tiedetä, millainen kirous

sälytetään lasten ja lastenlasten niskoille, kun perimmäisen luonnonoikeuden,

mutta myöskin perimmäisen luonnonvelvollisuuden vaalinnassa osoitetaan moista

rikollista kevytmielisyyttä? Sillä tavoin sivistyskansat huononevat suvustaan ja

vähitellen joutuvat perikatoon. Ei avioliittokaan voi olla itsetarkoitus, vaan

sen täytyy palvella suurempaa tarkoitusperää, lajin ja rodun karttumista ja

säilymistä. Ainoastaan se on sen tarkoitus ja tehtävä.

Mutta nämä edellytykset huomioon ottaen sen oikeutta voi mitata ainoastaan sen

tavan perusteella, miten se tämän tehtävänsä täyttää. Siitä syystä on aikainen

naimisiinmeno oikea tapa, koska se vielä antaa vastasolmittuun avioliittoon sen

voiman, josta yksin voi syntyä terve ja vastustuskykyinen uusi polvi. Tosin sen

mahdolliseksi tekemiseen on tarpeen koko joukko yhteiskunnallisia edellytyksiä,

joita ilman ei ole kerta kaikkiaan ajattelemistakaan varhaista naimisiinmenoa.

Mutta ei edes tämän, siksikään pienen kysymyksen ratkaisu voi tapahtua ilman

syvällekäypiä toimenpiteitä yhteiskunnallisessa suhteessa. Millainen merkitys

niillä on, se pitäisi parhaiten käsittää nykyisen kaltaisena aikana, jolloin ns.

yhteiskunnallinen tasavalta jo sen johdosta, ettei se kykene ratkaisemaan

asuntokysymystä, yksinkertaisesti estää monet avioliitot syntymästä ja siten

osaltaan avustaa prostituution säilymistä. Saksassa on palkkauksen jakautumisen

mielettömyys, joka aivan liian vähän ottaa huomioon perheen ja sen elättämisen,

samoin sellainen syy, joka tekee monen varhaisen avioliiton mahdottomaksi.

Tositeolla voidaan prostituutiota vastaan päästä taistelemaan ainoastaan siten,

että yhteiskunnallisten olojen perinpohjaisella muutoksella tehdään

mahdolliseksi varhaisempi naimisiinmeno kuin nykyisin ylipäänsä on asianlaita.

Tämä on kaikkein paras tämän kysymyksen ratkaisun edellytys. Mutta toisessa

sijassa sitten on kasvatuksella ja koulutuksella tehtävänään poistaa kokonainen

joukko vaurioita ja haittoja, joista nykyhetkellä ei ylipäänsä välitetä juuri

lainkaan. Ennen kaikkea pitää tähänastisessa kasvatuksessa saada aikaan

tasapaino henkisen opetuksen ja ruumiillisen kunnostamisen kesken. Nykyajan

lukiot, kymnaasit, ovat muinoisten kreikkalaisten esikuviensa irvikuvia.

Saksalaisessa kasvatuksessa  on tyystin unohdettu, että terve sielu voi ajan

pitkään asustaa ainoastaan terveessä ruumiissa. Varsinkin silloin kun ottamatta

huomioon yksityisiä poikkeuksia, pidetään silmällä kansan suuria joukkoja, tämä

lause pitää ehdottomasti paikkansa. Sodanedellisessä Saksassa oli aika, jolloin

tuosta totuudesta ei ylipäänsä enää ollenkaan välitetty. Yksinkertaisesti

tehtiin syntiä ruumista vastaan sen kuin kerjettiin, ja uskottiin, että

yksipuolinen hengen kehittäminen oli muka varmana takeena kansakunnan

suuruudesta. Se oli erehdys, joka rupesi kostautumaan nopeammin kuin oli osattu

luullakaan. Ei ole suinkaan sattuma, ettei bolshevismin aalto tavannut missään

niin suotuisaa maaperää kuin siellä, missä asustaa nälän ja jatkuvan

vajaaravitsemuksen huonontama ja heikentämä väestö: Keski;Saksassa, Saksissa ja

Ruhrin alueella. Mutta tuskin enää missään noilla alueilla on havaittavissa edes

ns. älymystönkään taholta vakavaa vastarintaa tuota juutalaistentautia vastaan,

koska älymystö itsekin on ruumiillisesti täydellisesti rappeutunutta, jollei

niinkään suuresti hädästä ja puutteesta johtuvista kuin kasvatuksesta

aiheutuvista syistä. Saksalaisen sivistyksen yksinomaisesti henkinen

asennoituminen ylempien kansankerrosten keskuudessa tekee sen kykenemättömäksi

sellaisina aikoina, jolloin ei ratkaise henki, vaan nyrkki, edes pitämään

itseään pystyssä, saati sitten pitämään puolensa. Mieskohtaisen pelkuruuden

ensimmäisenä alkusyynä on varsin usein jokin ruumiinvamma tai ;heikkous.

Mutta puhtaasti henkisen opetuksen ylenmääräinen tähdentäminen ja ruumiin

kehittämisen laiminlyönti edistävät myös sukupuolitunteen heräämistä aivan liian

varhaisessa nuoruudessa. Poika, joka urheilulla ja voimistelulla karaistaan

raudanlujaksi, tuntee vähemmän aistillisen tyydytyksen tarvetta kuin yksinomaan

henkisellä ravinnolla ruokittu kotikissa. Mutta järkevän kasvatuksen on otettava

tämä huomioon. Se ei liioin saa unohtaa, että terve nuori mies odottaa naiselta

muuta kuin ennen aikojaan turmeltunut heikko raukka. Koko opetus on niin ollen

suunniteltava sillä tavalla, että poikien vapaa;ajat käytetään hyödylliseen

ruumiin kunnostamiseen. Heillä ei ole oikeutta vetelehtiä noita vuosia

joutilaina, maleksia kaduilla ja elokuvissa, vaan heidän on muun päivätyönsä

päätyttyä terästettävä ja karaistava nuorta ruumistaan, jottei itse elämä

aikanaan havaitsisi sitä liian pehmeäksi. Tällaisen suunnittelu ja

aikaansaaminen on nuorisonkasvatuksen tehtävä eikä pelkkä ns. viisauden

pänttääminen heidän päähänsä. Sen on myöskin tehtävä loppu sellaisesta

käsityksestä, että oman ruumiin hoito muka on kunkin yksityisen oma asia. Ei

kerta kaikkiaan ole olemassa vapautta tehdä syntiä jälkipolvia ja sitä tietä

rotua vastaan.

Rinnan ruumiinkasvatuksen kera on ryhdyttävä taisteluun sielunmyrkytystä

vastaan. Saksan koko julkinen elämä on nykyisin kuin mikäkin sukupuolisten

kuvittelujen ja kiihokkeiden kasvihuone. Katsottakoonpa vain elokuvien,

varieteiden ja teatterien ruokaluetteloita, niin tuskinpa hevin voinee kieltää,

ettei sellainen ikinä ole oikeaa ravintoa, ei ainakaan nuorisolle. Tavaroita

näytteille asetettaessa ja ilmoituspylväissä käytetään mitä alhaisimpia keinoja

yritettäessä kiinnittää yleisön huomiota. Että sellaisen täytyy johtaa

nuorisolle tavattoman pahoihin vaurioihin, lienee ilman muuta selvää jokaiselle,

joka ei ole kadottanut kykyään paneutua heidän sieluunsa. Tuollainen

tukahduttavan aistillinen ilmapiiri johtaa kuvitteluihin ja ärsytyksiin jo

sellaisena aikana, jolloin pojat eivät vielä saisi tietää noista asioista

mitään. Moisen kasvatustavan seuraukset ovat havaittavissa nykyhetken nuorisosta

kaikkea muuta kuin ilahduttavassa muodossa. Nuoriso on varhaiskypsää ja samalla

ennen aikojaan vanhennutta. Oikeusistuimista tunkeutuu silloin tällöin

julkisuuteen tapauksia, jotka tekevät mahdolliseksi luoda kammottavia silmäyksiä

nykyisten 14;15;vuotiaiden sielunelämään. Kukapa sitten enää ihmettelee, että

syfilis alkaa etsiä uhrejaan jo noiden ikäluokkien keskuudesta? Ja eikö ole

surkeaa ja viheliäistä  nähdä, kuinka monen monet ruumiillisesti heikot ja

henkisesti turmeltuneet nuoret miehet saavat johdatuksen avioliittoon

suurkaupungin huorien välityksellä?

Ei, sen, joka aikoo tosissaan hyökätä prostituution kimppuun, sen täytyy ensi

sijassa ryhtyä auttamaan sen henkisten edellytysten hävittämistä. Sen täytyy

tulla mukaan puhdistamaan meikäläisen suurkaupunki kulttuurin siveellisen

ruttomyrkytyksen Augeiaan  tallia, ja se on tehtävä häikäilemättä ja väistämättä

kaikkea sitä huutoa ja porua, joka tietystikin päästetään ilmoille. Jollemme saa

nostetuksi nuorisoa pois sen nykyisen ympäristön suosta, se hukkuu samaan

suohon. Joka ei tahdo nähdä noita asioita sellaisina kuin ne ovat, se tukee

niitä ja tekee itsensä tulevaisuutemme ; joka kerta , kaikkiaan on nousevan

polven varassa ; hiljalleen tapahtuvan prostituoinnin rikostoveriksi. Tämän

meidän kulttuurimme puhdistuksen täytyy ulottua melkein kaikille aloille.

Teatteri, taide, kirjallisuus, elokuvat, sanomalehdistö, julisteet ja näytteille

asetetut kuvat ja mainokset on siivottava puhtaiksi mätänevän maailman ilmiöistä

ja asetettava siveellisen valtio ja kulttuuriaatteen palvelukseen. Julkinen

elämä täytyy saada vapautetuksi nykyajan erotiikan tukehduttavasta hajusteesta

samoin kuin myöskin kaikesta epämiehekkäästä, väärän häveliäästä

salaperäisyydestä ja vilpittömyyden puutteesta. Kaikissa näissä asioissa pitää

päämaalin ja tien määrääjänä olla huolenpito Saksan kansan sielun ja ruumiin

terveyden säilyttämisestä. Yksilöllisen vapauden oikeus väistyy rodun

säilyttämisvelvollisuuden tieltä.

Vasta kun nämä toimenpiteet on saatettu päätökseen, voidaan ryhtyä

lääketieteelliseen taisteluun tuota ruttoa vastaan joltisinkin menestyksen

toivein. Mutta silloinkaan eivät saa tulla kysymykseen puolinaiset toimenpiteet,

vaan tällöinkin täytyy uskaltaa tehdä hyvinkin raskaita ja syvällekäypiä

päätöksiä. Se esim. on puolinaisuutta, että parantumattomasti sairaalle

ihmiselle suodaan yhä edelleen mahdollisuus saastuttaa toisia, terveitä,

ihmisiä. Sellainen menettely vastaa semmoista inhimillisyyttä, että annetaan

tuhannen sortua, kunhan vain ei yhdelle aiheuteta tuskaa. Se vaatimus, että

vajaakuntoisille ihmisille tehdään toisten yhtä vajaakuntoisten jälkeläisten

maailmaan saattaminen mahdottomaksi, on mitä selvimmän järjen sanelema vaatimus

ja merkitsee, suunnitelmallisesti toteutettuna, ihmiskunnan kaikkein

inhimillisintä tekoa. Se vielä säästää miljoonia ihmisiä joutumasta

ansaitsemattomiin kärsimyksiin ja johtaa vastaisuudessa yleiseen lisääntyvään

tervehtymiseen. Kun päättävästi lähdetään tälle tielle, saadaan myöskin

sukupuolitautien leviämiselle asetetuksi sulku. Sillä siinä täytyy, jos niin

tarvitaan, turvautua parantumattomasti sairaiden armottomaan eristämiseen ; se

on kyllä raakalaismainen toimenpide niitä kovaonnisia kohtaan, joita se kohtaa,

mutta se on siunaus sekä heidän aikalaisilleen että jälkimaailmalle. Vuosisadan

kestävä ohimenevä kipu voi vapauttaa ja se vielä vapauttaakin kansan

vuosituhansien kärsimyksistä.

Taistelu syfilistä ja sen tienraivaajaa prostituutiota vastaan on ihmiskunnan

valtavimpia tehtäviä; sen vuoksi se on niin suunnattoman suuri, ettei siinä ole

kysymyksessä yhden ainoan pulman ratkaisu, vaan se edellyttää monen monien

epäkohtien poistamista, jotka juuri seuraamusilmiöinä ovat tuon ruton

aiheuttajina. Sillä ruumiin sairastuminen on tässä tapauksessa pelkästään

siveellisten, yhteiskunnallisten ja rodullisten vaistojen sairastumisen tulos.

Mutta jos tämä taistelu jätetään taistelematta mukavuussyistä tai myös

pelkurimaisuudesta, silloin on syytä katsastaa kansoja puolentuhannen vuoden

ajalta. Jumalan kuvia löytää silloin varmasti enää varsin vähän, jollei mieli

rienata Kaikkein korkeinta. Mutta miten oli entisessä Saksassa yritetty ryhtyä

välienselvittelyihin tämän taudin kanssa? Kun asiaa tyynesti harkitsee, siihen

saa tosiaankin murheellisen vastauksen. Varmasti hallitusten piireissä

tunnettiin tämän taudin hirvittävät tuhot hyvinkin hyvästi, vaikk'ei niiden

seurauksia ehkä pystyttykään täysin arvioimaan; mutta taistelussa sitä vastaan

ei saatu kerrassaan mitään aikaan, syvällekäypien uudistusten asemesta

ryhdyttiin mieluummin surkeihin, merkityksettömiin toimenpiteisiin.

Puoskaroitiin sairauden itsensä kimpussa, mutta annettiin sen syiden olla

entisellään. Yksityiset prostituoituneet alistettiin lääkärintarkastuksen 

alaisiksi, heitä pidettiin silmällä niin hyvin kuin se kävi päinsä, ja milloin

heidän todettiin saaneen tartunnan, heidät toimitettiin sairaalaan, josta heidät

sitten, kun näköjään olivat parantuneet, päästettiin taas takaisin muun

ihmiskunnan niskoille.

Olihan tosin saatettu voimaan erityinen suojelupykälä, jonka mukaan niiltä,

jotka eivät olleet täysin terveitä tai täysin parantuneet, oli sukupuoliyhteyden

harjoittaminen rangaistuksen uhalla kielletty. Varmastikin tämä toimenpide on

sinänsä oikeaan osunut, mutta käytännössä toteutettaessa sen teho jäi melkeinpä

olemattomaksi. Ensikseenkin nainen, jota sattuu kohtaamaan sellainen

onnettomuus, varmastikin useimmissa tapauksissa ; jo meikäläisen tai paremminkin

oman saamansa kasvatuksen vaikutuksesta ;kieltäytyy antamasta raahata itseään

käräjätupaan todistajaksi terveytensä kurjaa varasta vastaan ; sillä asiaanhan

liittyy useinkin kiusallisia lisäasianhaaroja. Juuri tuolle naiselle siitä on

hyvin vähän hyötyä, ja nainen muutenkin joutunee useimmiten olemaan kärsivänä

puolena, sillä rakkaudettoman lähiympäristön halveksinta kohtaa häntä vielä

paljon raskaampana kuin miehen suhteen tapahtuisi. Ja asetuttakoon naisen

asemaan siinä tapauksessa, että sairauden tuoja on hänen oma aviomiehensä! Onko

naisen siinä tapauksessa nostettava syyte? Vai mitä hänen on tehtävä?

Miehellä taas on lisäksi vaikuttamassa se tosiasia, että hän valitettavasti

aivan liiankin usein joutuu tuon ruton tielle liian runsaasti alkoholia

nautittuaan, koska hän sellaisessa tilassa kaikkein vähimmin kykenee

arvostelemaan kaunokaisensa ominaisuuksia, minkä muuten sairaat prostituoituneet

tietävät aivan liiankin hyvin ja sen vuoksi erikoisesti pyydystävät sellaisia

miehiä, jotka ovat tuollaisessa heidän kannaltaan ihannetilassa. Mutta lorun

loppu on sellainen, ettei myöhemmin epämiellyttävän yllätyksen kokeva mies enää

jaksa kuolemakseenkaan muistaa tuonnoista laupiasta onnellistajaansa, mitä ei

Berliinin eikä enää Müncheninkään kokoisessa kaupungissa sovi ihmetellä. Kaiken

lisäksi tämmöisten tapausten uhriksi joutuvat ovat useinkin pääkaupungissa

käymässä olevia maaseutulaisia, jotka muutenkin ovat täysin neuvottomia ja

avuttomia suurkaupungin houkutusten suhteen. Ja sitten vielä kysymys: kuka voi

tietää, onko hän sairas vai terve? Eikö muka satu lukuisasti sellaisia

tapauksia, jolloin näennäisesti parantunut sairastuu uudelleen ja sitten

aiheuttaa hirveää onnettomuutta edes itsekään sitä ensi alussa aavistamatta?

Näin siis on tämän suojelun, joka lain mukaan rankaisee rikollisesta

tartuttamisesta, vaikutus todellisuudessa tyhjän arvoinen. Aivan samoin on laita

prostituoituneiden tarkastuksen, ja vihdoin itse parannuskin on vielä nykyisin

epävarmaa ja epäilyttävää. Varmaa on ainoastaan yksi asia: tauti levisi kaikista

varotoimenpiteistä huolimatta leviämistään. Mutta juuri se oli kaikkein

sitovimpana todistuksena niiden tehottomuudesta.

Sillä kaikki muu, mitä asiassa vielä tehtiin, oli yhtä riittämätöntä kuin

naurettavaakin. Kansan sielullista prostituointia ei estetty; Sen estämiseksi ei

tehtykään ylipäänsä yhtään mitään. Mutta se, joka on taipuvainen suhtautumaan

kaikkeen tähän kevyesti, tutustukoon vain kerrankin tilastotietoihin tuon ruton

levinneisyydestä, vertailkoon sen lisääntymistä viimeksi kuluneiden sadan vuoden

aikana, ajatelkoon sitten kehityksen jatkuvan edelleen ; niin varmasti hänen

täytyy olla aivan aasimaisen typerä, jollei kylmä väristys karsi varsin

epämiellyttävästi selkäpiitä! Sitä heikkoutta ja puolinaisuutta, jota jo

entisessä Saksassa osoitettiin suhtautumisessa noin peloittavaan ilmiöön, voi

varmasti pitää kansan rappion merkkinä. Jollei enää ole voimaa taisteluun oman

terveyden puolesta, silloin lakkaa oikeus elämään tässä taistelun maailmassa.

Tämä maailma kuuluu ainoastaan voimakkaille, kokonaiselle, ei heikoille,

puolinaisille ihmisille. Muudan silmäänpistävimpiä vanhan Saksan valtakunnan

rappeutumisilmiöitä oli yleisen kulttuuritason aleneminen; en tässä tarkoita

kulttuurilla sitä, mitä nykyisin ymmärretään sivilisaatio sanalla. Tämä viimeksi

mainittu näyttää pikemminkin olevan todellisen hengen ja elämänylevyyden

vihollinen. Jo ennen viime vuosisadantaitetta alkoi Saksan taiteeseen tunkeutua

sellainen aines, jota siinä oli voinut siihen saakka pitää täysin vieraana ja

tuntemattomana. Sattuihan tosin kyllä varhaisempinakin aikoina joskus aistin ja

maun harhautumista, mutta noissa tapauksissa oli sittenkin kysymyksessä

pikemminkin taiteellinen horjahdus, jolle jälkimaailma sentään saattoi myöntää

ainakin tietyn historiallisen arvon, kuin sellaisen, ei ylipäänsä enää

taiteellisen, vaan paremminkin henkisen rappioilmiön tuotteet, joka ilmiö oli

kehittynyt suorastaan hengettömyyteen saakka. Niistä alkoi myöhemmin kylläkin

paremmin näkyvä valtiollinen sortuminen jo kuvastua kulttuurinkin alalla.

Taiteen bolshevismi on bolshevismin ainoa mahdollinen kulttuurielämänmuoto ja

ylipäänsäkin sen ainoa henkinen ilmenemismuoto.

Jos tämä kenen mielestä tuntuu oudostuttavalta, hänen tarvitsee ainoastaan

tarkata onnellisesti bolshevisoituja valtioita joutuakseen kauhistuksekseen

toteamaan, että siellä saa virallisesti valtiovallan puolesta tunnustettuna

taiteena ihailla niitä mielipuolisten ja rappeutuneiden ihmisten sairaalloisia

hengentuotteita, joihin olemme joutuneet vuosisadantaitteesta saakka tutustumaan

kubismin ja dadaismin joukkokäsitteinä. Jopa tämä ilmiö näyttihen Baijerin

neuvostotasavallan lyhyenä elinaikana. Jo siellä saattoi nähdä, miten kaikissa

virallisissa julisteissa, sanomalehtien propagandapiirroksissa jne. oli, ei

ainoastaan valtiollisen, vaan myöskin kulttuurin rappion leima. Yhtä mahdoton

kuin vielä kuutisenkymmentä vuotta sitten olisi ollut kuvitella

nykyisensuuruista valtiollista romahdusta, yhtä mahdoton olisi ollut kuvitella

myöskin semmoista kulttuurin rappiota, jollainen alkoi n. v:n 1900 paikkeilta

alkaen näyttäytyä futuristisina ja kubistisina esityksinä. Kuusikymmentä vuotta

sitten olisi ns. dadaististen näkemysten näyttely osoittautunut yksinkertaisesti

mahdottomaksi ja sen toimeenpanijat joutuneet houruinhoitolaan, jota vastoin

heitä nykyisin on jopa taideyhdistysten puheenjohtajinakin. Tämä rutto ei siihen

aikaan päässyt puhkeamaan valloilleen, koska julkinen mielipide ei olisi sitä

sietänyt eikä valtiovaltakaan pysynyt toimettomana syrjästäkatsojana. Sillä

valtion johdon asiana on estää ajamasta  kansaa henkisen mielipuolisuuden

syliin. Mutta siihen tuommoisen kehityksen täytyisi sittenkin lopulta johtaa.

Sinä päivänä näet, jolloin sen lajin taide tosiaankin vastaisi yleistä

käsitystä, olisi tapahtunut eräs kaikkein merkityksellisimpiä ja

kauaskantoisimpia ihmiskunnan muutoksia; silloin olisi alkanut ihmisaivojen

kehityksellinen taantuminen, mutta loppua tuskin  pystyisi kuvittelemaankaan.

Kun tästä näkökulmasta lähtien antaa Saksan kulttuurielämässä viimeksi

kuluneiden kahdenkymmenenviiden vuoden aikana tapahtuneen kehityksen solua

silmiensä editse, huomaa kauhukseen, miten pitkälle tuossa takaperoisessa

kehityksessä jo on jouduttu. Kaikkialla kohtaa oireita, jotka ovat semmoisten

sairaalloisten kasvaimien alkuja, joiden painon alle kulttuurimme täytyy

ennemmin tai myöhemmin tukehtua. Niistäkin voimme huomata vähän kerrassaan

mädäntyvän maailman rappeutumisilmiöitä. Voi niitä kansoja, jotka eivät enää

jaksa päästä tästä sairaudesta voitolle!

Moisia sairaalloisuuksia saattoi Saksassa todeta melkein kaikilla taiteen ja

yleensä kulttuurin aloilla. Kaikki näytti täällä jo sivuuttaneen huippukohtansa

ja painuvan kohti syvyyttä. Teatteri vaipui vaipumistaan ihan silmissä ja olisi

ehkä jo siihen aikaan kuollut sivistystekijänä, jolleivät ainakin hoviteatterit

olisi vielä asettuneet vastustamaan taiteen prostituointia. Jollei ota huomioon

niitä sekä muutamia harvoja muita kiitettäviä poikkeuksia, näyttämöiden

yleisölle taritsema ohjelma oli senlaatuista, että kansakunnalle olisi ollut

tarkoituksenmukaisempaa pysytellä niistä kokonaan poissa. Sekin oli murheellinen

sisäisen rappion merkki, että useimpiin noihin taidepaikkoihin oli nuorisolta

pääsy kokonaan kiellettyä, mikä myöskin aivan häpeämättömästi myönnettiin

tavanomaisin panoptikumien kielloin; Nuorisolta kielletty! Ajateltakoon, että

moisiin varovaisuustoimenpiteisiin täytyi turvautua juuri niissä paikoissa,

joiden pitäisi ensi sijassa olla olemassa nuorison sivistämistä varten eikä

vanhojen, velttoutuneiden ikäluokkien hauskutuspaikkoina. Mitähän kaikkien

aikojen suuret dramaatikot olisivat sanoneet mokomasta toimenpiteestä ja

varsinkin niistä olosuhteista, joista se aiheutui? Miten Schiller olisikaan

joutunut leimuavan suuttumuksen valtaan, miten Goethe olisikaan kuohuksissaan

kääntynyt poispäin!

Mutta toden tottakin, mitäpä Schiller, Goethe ja Shakespeare ovat uudemman

Saksan runouden sankarien rinnalla! Vanhoja, kuluneita ja aikansa eläneitä

ilmiöitä, eipäs kuin voitettu kanta. Sillä se juuri oli tuolle ajalle

luonteenomaista: ei siinä kyllin, että se itse tuotti pelkästään lisää lokaa,

vaan se likasi ja tahrasi samalla kaiken menneiden aikojen todellisen suuruuden.

Se on muuten ilmiö, joka on aina havaittavissa sellaisina aikoina. Kuta

alhaisempia ja viheliäisempiä jonkin ajan ja sen ihmisten aikaansaannokset ovat,

sitä kiihkeämmin vihataan entisen korkeamman tason ja suuremman arvokkuuden

todistajia. Sellaisina aikoina oikeastaan kaikkein mieluimmin hävitettäisiin

tykkänään ihmiskunnan menneisyyden muisto, jotta kaikki vertausmahdollisuudet

poistamalla voitaisiin sentään uskotella oman roskan olevan taidetta. Sen vuoksi

pyrkii jokainen uusi laitos hävittämään menneen ajan kaikki jäljetkin, sitä

uhemmin, kuta kurjempi ja viheliäisempi se itse on, jota vastoin jokainen

todella arvokas ihmiskunnan uudistus voi aivan huoleti liittyä menneiden

sukupolvien hyviin saavutuksiin, jopa useinkin se vasta pyrkii ne saattamaan

oikeaan arvoonsa. Sen ei tarvitse pelätä joutuvansa himmenemään menneisyyden

rinnalla, vaan se omasta puolestaan antaa yleiselle inhimilliselle

kulttuuriaarteelle niin arvokkaan lisän, että se itse juuri sen täydelliseksi

arvostamiseksi haluaisi pitää vireillä aikaisempien aikaansaannosten muistoa

taatakseen siten uudelle omalle antamalleen täysin määrin nykyajan an

ymmärtämyksen. Ainoastaan se, joka ei omasta puolestaan kykene antamaan

maailmalle mitään arvokasta, mutta yrittää olla sille antavinaan Herra ties'

mitä, vihaa kaikkea jo olemassa olevaa ja mieluimmin sen kieltää, jopa jos

mahdollista hävittääkin sen.

Tämä ei suinkaan pidä paikkaansa ainoastaan yleisen kulttuurin alalla

havaittavien uusien ilmiöiden, vaan myöskin vastaavien valtiollisen alan

ilmiöiden suhteen. Kumoukselliset uudet liikkeet vihaavat vanhoja muotoja sitä

katkerammin, kuta arvottomampia ne itse ovat. Tälläkin alalla voi nähdä, miten

se huoli, että vain oma vaivainen roska saataisiin näyttämään huomionarvoiselta,

johtaa silmittömään vihaan ylivoimaista menneisyyden hyvää ja arvokasta kohtaan.

Niin kauan kuin esimerkiksi Fredrik Suuren historiallinen muisto ei ole kuollut,

pystyy Friedrich Ebert herättämään ainoastaan varsin ehdollista ihmettelyä.

Sanssoucin sankarin suhde entiseen bremeniläiseen kapakoitsijaan on osapuilleen

sama kuin auringon suhde kuuhun: vasta sitten, kun auringon säteet ovat

sammuneet, pystyy kuu loistamaan. Sen vuoksi kaikkien ihmiskunnan uusien kuiden

viha kaikkia kiintotähtiä kohtaan on sitäkin helpommin ymmärrettävissä.

Valtiollisessa elämässä on moisten nollien tapana, milloin kohtalo ohimennen suo

heille vallan käsiin, ei ainoastaan väsymättömän uutterasti yrittää tahrata ja

loata menneisyyttä, vaan myöskin ulkonaisten keinojen voimalla vetäytyä turvaan

yleiseltä arvostelulta. Tästä voi olla esimerkkinä uuden Saksan valtakunnan

tasavallan;suojelulaki. Milloin niin ollen jokin uusi aate tai oppi, jokin uusi

maailmankatsomus tai valtiollinen samoin kuin taloudellinenkin liike yrittää

kieltää koko menneisyyden, leimata sen kelvottomaksi ja arvottomaksi, silloin

täytyy jo siitä syystä pysytellä äärimmäisen varovaisena ja epäluuloisena.

Enimmäkseen on sellaisen vihan pohjimmaisena syynä joko ainoastaan oma kehnous

ja huonommuus tai kerrassaan paha tarkoitus semmoisenaan. Ihmiskunnan todella

siunauksellisten uudistusten on aina ja ikuisesti ryhdyttävä rakentamaan

edelleen juuri siitä kohdasta, missä viimeinen hyvä perusta loppuu. Sen ei

tarvitse hävetä käyttää jo ennestään olemassa olevia totuuksia. Koko

inhimillinen kulttuurihan on samoin kuin myös ihminen itse ainoastaan yhden

ainoan pitkällisen kehityksen tulos, johon jok'ikinen sukupolvi on tuonut oman

rakennuskivensä ja liittänyt sen edellisiin. Sen vuoksi vallankumousten

sisällyksenä ja tarkoituksena ei ole, että koko rakennus revitään ja hajoitetaan

maahan, vaan että huonosti yhteen liitetyt tai sopimattomat kivet puretaan pois

ja että sitten jälleen vapaaksi tulleelle terveelle paikalle rakennetaan lisää

uutta. Sillä tavalla menetellen yksin voidaan ja saadaan puhua ihmiskunnan

edistyksestä. Muussa tapauksessa maailma ei ikipäivinä selviäisi sekasorrosta,

jopa jokaisella sukupolvella olisi oikeus kieltää menneisyys ja se niin ollen

saisi oman työnsä edellytykseksi hävittää menneisyyden työt.

Niinpä ei Saksan sodanedellisen ajan yleiskulttuurin tilassa ollut kaikkein

surullisinta sen taiteellisen ja yleisen kulttuurinluomisvoiman täydellinen

kyvyttömyys, vaan se viha, jota osoittaen loattiin ja hävitettiin suuremman

menneisyyden muistoa. Melkein kaikilla taiteen aloilla, varsinkin teatterissa ja

kirjallisuudessa, alettiin vuosisadantaitteen tienoilla vähemmän luoda

merkittävää uutta; pikemminkin. ruvettiin kaikkein parhainta vanhaa halventamaan

ja leimaamaan ala;arvoiseksi, voitetuksi kannaksi; ikään kuin mokoma mitä

hävettävimmän ala;arvoisuuden aika pystyisi ylipäänsä mitään voittamaan. Mutta

tuosta pyrkimyksestä, että menneisyyttä yritettiin riistää pois nykyajan

nähtävistä, selvisi moisten tulevaisuudenapostolien paha tarkoitus selvästi ja

selkeästi. Siitä olisi pitänyt havaita, etteivät tässä olleet kysymyksessä

uudet, vaikkapa väärätkin kulttuurikäsitykset, vaan yleensä kulttuurin

perusteiden hävittämistapahtuma ja siten mahdolliseksi käypä terveen taidetajun

mieletön vääristely ; ja valtiollisen bolshevismin henkinen valmistelu. Sillä

jos Perikleen aikakauden ruumiillistuma on Ateenan Parthenon, silloin on

kubistinen irvinaama bolshevistisen nykyajan ruumiillistuma.

Tässä yhteydessä täytyy myöskin mainita siitä taas tässäkin asiassa ilmenevästä

Saksan kansan sen osan silmäänpistävästä arkamaisuudesta, jonka velvollisuus

olisi sivistyksensä ja asemansa vuoksi ollut muodostaa rintama mokomaa

kulttuurihäpeää vastaan. Pelkästään bolshevististen taideapostolien pelosta,

jotka mitä kiivaimmin kävivät jokaisen kimppuun, joka ei heitä tahtonut

tunnustaa luomakunnan kruunuiksi, vaatien hänet  ristiinnaulittavaksi

taantumuksellisena poroporvarina, luovuttiin kaikesta vakavasta vastarinnasta ja

mukauduttiin siihen, mitä pidettiin välttämättömyytenä. Ruvettiin suorastaan

pelkäämään, että voitaisiin joutua noiden järjettömien puolihullujen tai

veijarien maalitauluksi; ikään kuin muka olisi häpeä, ettei ymmärrä henkisesti

rappeutuneiden olioiden tai viekkaiden petturien tuotteita. Noilla kulttuurin

opetuslapsilla oli tosiaan hyvin yksinkertainen keino, miten leimata

mielettömyytensä Herra ties' miten valtavaksi jutuksi: he esittivät jokaisen

käsittämättömän ja tahallisen mielettömän tuotteensa hämmästelevälle

nykymaailmalle ns. sisäisenä näkemyksenä riistäen sillä tavoin useimmilta

ihmisiltä heti etukäteen vastustuksen sanat suusta. Sillä sitä, että tuokin

voisi olla jokin sisäinen näkemys, ei tietenkään käynyt epäileminen, vaikka sitä

kylläkin saattoi epäillä, tokko on soveliasta esittää terveiden ihmisten

nähtäväksi mielisairaiden tai rikollisten hourenäkyjä. Moritz von Schwindin ja

Böcklinin kaltaisten mestarien teokset olivat myöskin sisäisiä näkemyksiä, mutta

ne olivat jumalten armoittamien taiteilijoiden eikä markkinailveilijöiden

näkyjä. Siinä muuten saattoi oikein erikoisesti tarkata Saksan ns. älymystön

viheliäistä pelkurimaisuutta, joka pidättyi kaikesta vakavasta vastarinnasta

tätä Saksan kansan terveen vaiston myrkytystä vastaan ja jätti kansan omin

neuvoin suoriutumaan moisesta julkeasta mielettömyydestä. Jotteivät ihmiset vain

olisi luulleet, ettei ymmärrä taidetta, pidettiin hyvänä jokainen

taiteenhäpäisy, niin että lopulta tosiaankin käytiin epävarmoiksi

arvosteltaessa, mikä oli hyvää ja mikä huonoa. Mutta nämä olivat loppujen

lopuksi tulevan pahan ajan merkkejä.

Arveluttavana ajan ilmiönä täytyy todeta vielä seuraavaa: Yhdeksännellätoista

vuosisadalla Saksan kaupungit alkoivat yhä suuremmassa määrin menettää

kulttuurin tyyssijojen luonteensa ja vaipua pelkiksi ihmisten asuntopaikoiksi.

Se seikka, että Saksan nykyinen suurkaupunkien köyhälistö on varsin löyhästi

kiintynyt asuinpaikkaansa, on seurauksena siitä, että on tosiaankin kysymyksessä

ainoastaan yksilöiden tilapäinen paikallinen oleskelupaikka eikä mitään sen

enempää. Osittain tämä seikka johtuu yhteiskunnallisista olosuhteista

aiheutuvista, usein tapahtuvista asuinpaikanmuutoksista, jotka eivät anna

ihmisille aikaa päästä läheisempään suhteeseen asuntokaupunkinsa kanssa, mutta

osittain on tähän etsittävä syytä myöskin Saksan nykyisten kaupunkien yleisestä

kulttuurillisesta mitättömyydestä ja merkityksettömyydestä semmoisenaan. Vielä

vapaussotien aikoina Saksan kaupunkeja ei ainoastaan ollut lukumäärältään vähän,

vaan ne olivat myöskin kooltaan vaatimattomia. Maan harvat todelliset

suurkaupungit olivat suurimmaksi osaksi pääkaupunkeja, hallitsijoiden

asuntokaupunkeja, jolloin niillä sellaisina oli melkein aina tietty

kulttuuriarvonsa ja myöskin tietty taiteellinen kaupunkikuva. Niissä muutamissa

paikoissa, joissa oli enemmän kuin viisikymmentätuhatta asukasta, oli nykyisiin

samankokoisiin kaupunkeihin verrattuna runsaita tiede ja taideaarteita. Kun

Münchenissä oli kuusikymmentätuhatta sielua, se jo hankkihen muodostumaan

erääksi Saksan ensimmäiseksi taidekaupungiksi; nykyisin on melkein jokainen

tehdaspaikkakunta saavuttanut saman asukasmäärän, jollei jo monin verroin sitä

voittanut, mutta monestikaan ne eivät voi kehua vähän vähääkään todellisia

arvoja omikseen. Pelkkiä asunto ja vuokrakasarmirykelmiä, ei sen kummempia. Kun

ne ovat niin merkityksettömiä, pysyy pakostakin arvoituksena, kuinka sellaiseen

paikkaan voi syntyä erikoista läheistä kiintymystä. Ei kukaan voi erityisesti

kiintyä kaupunkiin, jolla ei ole tarjottavana mitään muuta kuin mitä mikä

tahansa toinenkin voi tarjota, josta puuttuu tykkänään kaikkea yksilöllistä

sävyä ja jossa on kiusallisen tarkasti kartettu kaikkea, mikä vain olisi voinut

vivahtaakaan taiteeseen tai sen tapaiseen.

Mutta ei siinä vielä kyllin, vaan todellisetkin suurkaupungit niiden asukasluvun

yhä kasvaessa yhä vain köyhtyvät, todellisista taideteoksista puheen ollen. Ne

tekevät yhä suuremmassa määrin sovinnaisen ja kuluneen vaikutuksen ja kuvastavat

juuri samaa, vaikkakin suuremmassa mitassa kuin pienet pahaiset

tehdaspaikkakunnat. Se, mitä uudempi aika on tuonut uutta suurkaupunkiemme

kulttuurisisältöön, on aivan riittämätöntä. Kaikki Saksan kaupungit elävät

menneisyyden maineen ja aarteiden varassa. Otetaanpa esimerkiksi nykyisestä

Münchenistä pois kaikki se, mitä Ludvig I:n aikana siellä luotiin, niin jokainen

näkee kauhistuksekseen, miten surkean vähäistä sen ajan jälkeen merkittävien

taiteellisten luomusten lisääntyminen on ollut. Sama pitää paikkansa myöskin

Berliinistä ja useimmista muista suurkaupungeista puheen ollen. Mutta

olennaisinta, tärkeintä on kuitenkin seuraava: Saksan nykyisissä

suurkaupungeissa ei ole lainkaan koko kaupunkikuvaa hallitsevia muistomerkkejä,

joista voisi puhua tavallaan kuin koko ajan tunnuskuvina. Mutta näin oli laita

vanhan ajan kaupungeissa, jolloin melkein joka kaupungilla oli erikoinen oman

ylpeän suuruutensa muistomerkki. Antiikin kaupunkien erikoisluonne ei johtunut

niiden yksityisistä rakennuksista, vaan niiden yleisistä muistomerkeistä, jotka

eivät olleet rakennetut hetken tarvetta tyydyttämään, vaan näyttivät määrätyn

pysymään ikuisiin aikoihin, koska niiden ei ollut määrä kuvastaa yksityisen

omistajan rikkautta, vaan yhteisön suuruutta ja merkitystä. Siten syntyi

muistomerkkejä, jotka olivat erittäin suuressa määrin omansa kiinnittämään

yksityisen asukkaan omaan kaupunkiinsa sillä tavalla, että se meistä nykyisin

tuntuu melkein käsittämättömältä. Sillä hän ei nähnyt silmiensä edessä niinkään

paljon yksityisten omistajien vähäpätöisiä taloja, vaan koko yhteiskunnan

loistorakennukset. Niiden rinnalla asuinrakennukset tosiaankin vajosivat

merkityksettömiksi sivuseikoiksi. Jos vertaa antiikin valtionrakennusten

suuruussuhteita samanaikaisten asuinrakennusten vastaavaan kokoon, silloin vasta

oikein ymmärtää, miten ylivoimaisen vauhdikkaasti ja väkevästi korostettiin

periaatetta, että julkisilla rakennuksilla oli oleva ensisija. Mitä antiikin

maailman sorakasoista ja rauniokentiltä vielä kohoaa ihailumme kohteina harvojen

rakennusjättiläisten jäännöksiä, ne eivät ole entisiä liikepalatseja, vaan

temppeleitä ja valtionrakennuksia; siis sellaisia luomuksia, joiden omistaja oli

yhteisö. Eivätkä myöhäisajan Roomankaan loistossa ja upeudessa olleet ensi

sijalla yksityisten kansalaisten huvilat ja palatsit, vaan valtion, siis koko

kansan temppelit ja termit, stadionit, sirkukset, vesijohtolaitteet, basilikat

yms.

Germaaninen keskiaikakin piti yllä samaa johtavaa periaatetta, joskin kokonaan

toisenlaisten taidekäsitysten ollessa vallitsevina. Se, mikä vanhalla ajalla

ilmaisihen Akropoliina ja Pantheonina, valautui nyt goottilaisen tuomiokirkon

muotoihin. Kuin jättiläiset kohosivat nuo monumentaaliset rakennukset yli

keskiajan  kaupunkien pienten ristikko, puu ja tiilirakennusten sekavan

rykelmän, ja niistä tuli siten tunnuskuvia, jotka vielä tänäkin päivänä

määräävät noiden paikkojen luonteen ja yleiskuvan, vaikka vuokrakasarmit

kiipeävätkin niiden rinnalla yhä korkeammalle. Tuomiokirkot, raatihuoneet ja

kauppahallit samoin kuin vartiotornit ovat sellaisen käsityksen näkyvinä

merkkeinä, joka pohjimmaltaan vain vastasi antiikin vastaavaa käsitystä. Mutta

miten todella surkeaksi valtion ja yksityisten rakennusten suhde nykyisin onkaan

muodostunut! Jos Berliiniä kohtaisi  Rooman kohtalo, silloin jälkeen tulevat

saisivat aikoinaan ihailla meidän aikamme valtavimpina rakennustöinä muutamien

juutalaisten tavarataloja ja eräiden yhtiöiden hotelleja meidän päiviemme

kulttuurin luonteenomaisina ilmauksina. Verrattakoon vain sitä pahaa epäsuhtaa,

joka sellaisessakin kaupungissa kuin itse Berliinissä on vallalla valtakunnan ja

raha ja kauppamaailman rakennusten kesken!

Jo valtionrakennuksiin käytetyt rahamäärät ovat useimmissa tapauksissa

suorastaan naurettavan pieniä ja riittämättömiä Ei luoda töitä ikuisuutta

varten, vaan enimmäkseen ainoastaan hetken tarvetta tyydyttämään. Niissä ei

siitä johtuen ole ylipäänsä vallitsevana korkeampaa ajatusta. Berliinin linna

oli niinä aikoina, jolloin se rakennettiin, merkitykseltään aivan toista kuin

esimerkiksi uusi kirjastotalo nykyisyyden puitteissa. Yksi ainoa taistelulaiva

merkitsi runsaasti kuudenkymmenen miljoonan Saksan markan arvoa, mutta

valtakunnan ensimmäiseen loistorakennukseen, jonka piti olla määrätty ikuisuutta

varten, valtiopäivätaloon, myönnettiin tuskin puolta tuosta summasta. Niin, kun

sisustuskysymys tuli päätettäväksi, äänesti herrainhuone kiven käyttöä vastaan

ja määräsi, että seinät oli päällystettävä kipsillä; tällä kertaa sentään

parlamentaarikot ihmeeksi kerrankin tulivat menetelleiksi oikein: kipsipäiden

paikka ei ole kivisten muurien keskellä. Niin Saksan nykyisiltä kaupungeilta

puuttuu yli maiden kohoavaa kansayhteisön tunnusmerkkiä, minkä vuoksi ei liioin

pidä ihmetellä, jollei kansa omista kaupungeistaan löydä ainoaakaan oman itsensä

tunnuskuvaa. Sellaisen täytyy johtaa autioitumiseen,  jonka vaikutus käytännössä

ilmaiseiksen nykyisten suurkaupunkilaisten täydellisenä välinpitämättömyytenä

oman kaupunkinsa kohtalon suhteen.

Tämäkin on Saksan kulttuurin laskun ja maan yleisen sortumisen merkkejä. Aika

tukehtuu kaikkein pienimpään tarkoituksenmukaisuuteen, paremminkin sanoen rahan

palvontaan. Mutta silloinpa ei saakaan ihmetellä, jos semmoisen jumaluuden

vallitessa liikenee kovin vähän tilaa sankaruudelle. Tämän päivän nykyhetki vain

niittää, mitä viimeisin menneisyys on kylvänyt. Kaikki nämä rappeutumisilmiöt

ovat pohjimmaltaan vain seurauksia tietyn, varman, yhtäläisesti tunnustetun

maailmankatsomuksen puutteesta samoin kuin siitä johtuvasta yleisestä

epävarmuudesta ajan suurten erikoisten kysymysten arvostelussa sekä

asennoitumisessa niiden suhteen. Siitä johtuen onkin, kasvatuksesta alkaen,

kaikki tyynni puolinaista ja horjuvaa, kaikessa pelätään ja arastellaan vastuuta

ja päädytään siten lopuksi selvästi havaittujen ja tunnustettujenkin haittojen

ja vaurioiden pelkurimaiseen suvaitsemiseen. Inhimillisyyshaihattelusta  tulee

muoti, ja samalla kuin vahingollisiin kasvannaisiin heikkomaisesti mukaudutaan

ja säästetään muutamia yksityisiä, uhrataan miljoonien ihmisten tulevaisuus.

Miten suuressa määrin yleinen rikkinäisyys on päässyt leviämään, sen osoittaa

ennen sotaa vallinneiden uskonnollisten olosuhteiden tarkastelu. Tälläkin alalla

oli kansakunnan suurelta osalta jo aikoja hävinnyt yhtenäinen ja toimiva

maailmankatsomuksellinen vakaumus. Tällöin on kirkosta virallisesti eronneilla

jäsenillä pienempi merkitys kuin ylipäänsä välinpitämättömillä. Molempien

tunnustusten pitäessä yllä Aasiassa ja Afrikassa lähetystoimintaa voittaakseen

opeilleen uusia tunnustajia joka toiminta voi, varsinkin jos otetaan huomioon

muhamettilaisuuden leviäminen, osoittaa ainoastaan varsin vaatimattomia

menestyksiä, ne menettävät itse Euroopassa miljoonia ja taas miljoonia

sikäläisiä jäseniään, jotka joko ovat vierautuneet uskonnollisesta elämästä

ylipäänsä taikka ainakin kulkevat omia teitään. Seuraukset eivät ole suotuisat

ainakaan siveellisessä suhteessa. Huomattava on myöskin yhä kiihkeämmäksi

kiihtyvä taistelu eri kirkkokuntien dogmaattisia perusteita vastaan, joita ilman

ei uskonnollinen usko tässä ihmisten maailmassa kuitenkaan ole käytännössä

ajateltavissa. Kansan laajat kerrokset eivät ole pelkkiä filosofeja; mutta

nimenomaan suurille joukoille usko useinkin on ainoa siveellisen

maailmankatsomuksen perusta, mitä heillä ylipäänsä on. Erilaiset korvikekeinot

eivät ole käytännössä osoittautuneet niin tarkoituksenmukaisiksi, että niitä

voisi pitää tähänastisten uskonnollisten tunnustusten hyödyllisenä korvauksena.

Mutta jos mieli uskonopin ja uskon todella vallata laajat kerrokset, silloin on

tuon uskon sisällyksen ehdoton, kiistaton arvovaltaisuus kaiken toiminnan

perustana. Mitä kulloinkin vallitseva yleinen elämäntapa on yleiselle elämälle,

jota elämäntapaa vaillakin varmasti sadattuhannet korkealle kehittyneet ihmiset

eläisivät viisaasti ja järkevästi, mutta miljoonat eivät siihen pystyisi, samaa

ovat valtiolle valtion perustuslait ja jokaiselle uskonnolle oppilauseet ja

uskonkappaleet, dogmit. Vasta niiden avulla saadaan epämääräinen, puhtaasti

henkinen aate, jossa on tulkintamahdollisuuksia loppumattomiin, varmasti

paalutetuksi ja valetuksi muotoon, jota vailla siitä ei ikinä voisi tulla

uskontoa. Muussa tapauksessa ei aate ikinä pystyisi kehittymään metafyysistä

katsantokantaa, niin, sanalla sanoen, filosofista mielipidettä pitemmälle.

Hyökkäys oppilauseiden ja opinkappaleiden kimppuun muistuttaa sen vuoksi hyvin

suuresti taistelua yleisiä laillisia valtion perustuksia vastaan, ja samoin kuin

tämä taistelu johtaisi täydelliseen valtiolliseen anarkiaan, samoin myös tuo

hyökkäys johtaisi arvottomaan uskonnolliseen nihilismiin.

Mutta poliitikolle eivät saa uskonnon arvoa arvioidessa olla määräävinä niin

suuressa määrin sitä mahdollisesti haittaavat epäkohdat ja puutteet kuin

pikemminkin se seikka, miten hyvä sen näköjään parempi korvike olisi. Mutta niin

kauan kuin sellaista ilmeisesti puuttuu, niin kauan voivat ainoastaan narrit tai

rikokselliset ryhtyä olemassa olevaa hävittämään. Tosin kyllä eivät kaikkea

muuta kuin ilahduttaviin uskonnollisiin olosuhteisiin ole vähimmin syypäitä ne,

jotka liiaksi kuormittavat uskonnollisia käsityksiä puhtaasti maallisin asioin

ja siten saattavat sen usein aivan täydelleen tarpeettomaan ristiriitaan ns.

eksaktisen tieteen kanssa. Tällaisissa tapauksissa perii voiton, vaikkakin vasta

ankaran taistelun jälkeen, melkein aina jälkimmäinen, mutta uskonto kärsii

suuren vahingon kaikkien sellaisten silmissä, jotka eivät pysty kohottautumaan

puhtaasti ulkopuolisen tiedon yläpuolelle.

Kaikkein pahimmat ovat kuitenkin ne vauriot, jotka ovat johtuneet uskonnollisen

vakaumuksen väärinkäytöstä poliittisten tarkoitusperien hyväksi. Ei todellakaan

voi kyllin ankarasti esiintyä niitä kurjia keinottelijoita vastaan, jotka

luulivat havaitsevansa uskonnon hyväksi keinoksi, jonka oli tehtävä heille

valtiollisia tai paremminkin sanoen rahallisia palveluksia. Nuo julkeat

valheenpuhujat tosin kyllä toitottivat ukkosäänellä, jotta näet toiset syntiset

sen kuulisivat, uskontunnustustaan kaikkeen maailmaan, mutta ei suinkaan sen

vuoksi, että sen puolesta vaikkapa kuolisivatkin, jos niikseen tulee, vaan

voidakseen elää entistä paremmin. Yhdestä ainoasta valtiollisesta keinottelusta,

jonka katsovat sen arvoiseksi, he ovat valmiit myymään kokonaisen uskonnon

tarkoituksen; kymmenen edustanpaikan  vuoksi he liittoutuvat marxilaisten,

kaiken uskonnon verivihollisten kanssa ; ja ministerintuolista he varmaankin

solmisivat vaikka avioliiton itse paholaisen kanssa, jollei tätä viimeksi

mainittua sentään pienoinen hävyn jäännös peloittaisi pysymään erossa mokomasta.

Jos sodanedellisessä Saksassa oli uskonnolliseen elämään tullut monien mielestä

epämiellyttävä sivuvivahdus, tämä oli katsottava johtuvaksi siitä

väärinkäytöstä; jota eräs itseään kristilliseksi nimittävä puolue harjoitti

kristinuskon kustannuksella samoin kuin siitä, miten katolinen usko yritettiin

samaistaa erään valtiollisen puolueen kanssa. Moinen keinottelu oli onneton

asia, joka kylläkin tuotti koko monelle epäkelvolle edustajanpaikan, mutta

aiheutti kirkolle vahinkoa. Mutta sen tulokset joutuivat koko kansan

kannettaviksi, koska siitä johtuneen uskonnollisen elämän hajaannuksen

seuraukset alkoivat tuntua juuri sellaisena ajankohtana, jolloin muutenkin

kaikki tyynni pyrki pettämään ja horjumaan ja perinteinä kulkeneet hyvien

tapojen ja siveyskäsitteet uhkasivat romahtaa. Nämäkin olivat sellaisia Saksan

kansanruumiin repeämiä ja säröjä, jotka saattoivat pysyä vaarattomina, niin

kauan kuin ei ollut olemassa mitään erikoista painostusta, mutta joiden täytyi

koitua tuhoisiksi silloin, kun kysymys kansakunnan sisäisestä lujuudesta sai

suurten tapahtumien rajusta vauhdista ratkaisevan merkityksen.

Samalla tavoin saattoi tarkkaava silmä havaita myöskin politiikan alalla

haittoja ja epäkohtia, joita voi ja joita täytyi pitää valtakunnan lähestyvän

rappion merkkeinä, mikäli niiden suhteen ei lähitulevaisuudessa tapahtuisi

korjausta tai muutosta. Saksan sisä- ja ulkopolitiikan päämäärättömyys oli

jokaisen havaittavissa, joka ei tahtonut tahallaan olla sokea. Sovittelukomento

näytti parhaiten vastaavan sitä Bismarckin käsitystä, että politiikka on

mahdollisuuden taitoa. Mutta Bismarckilla ja myöhemmillä valtakunnankanslereilla

sattui olemaan pieni ero, joka salli ensin mainitun lausua sellaisen mielipiteen

politiikan olemuksesta, jota vastoin sama käsitys jonkun hänen seuraajansa 

suussa pakostakin sai aivan toisen merkityksen. Sillä mainitulla lauseellaan

Bismarck tahtoi ainoastaan saada sanotuksi sen, että jonkin poliittisen

tarkoitusperän saavuttamiseksi oli käytettävä kaikkia mahdollisuuksia, toisin

sanoen siihen oli pyrittävä kaikkien tarjona  olevien mahdollisuuksien mukaan;

mutta hänen seuraajansa käsittivät hänen lausuntonsa juhlalliseksi

irtisanoutumiseksi siitä välttämättömyydestä, että tarvitsi olla ylimalkaan

mitään poliittisia ajatuksia, saati sitten päämääriä. Ja poliittisia päämääriä

ei valtakunnan johdolla tuohon aikaan enää tosiaankaan ollut; siihen puuttui

välttämätöntä tietyn, varman maailmankatsomuksen perustaa samoin kuin

välttämätöntä selvyyttä poliittisen elämän sisäisistä kehityksen laeista

ylipäänsä.

Niitä oli kyllä paljonkin, jotka pitivät semmoista suuntaa pahaenteisenä ja

ruoskivat valtakunnan politiikan suunnitelmattomuutta ja ajatuksettomuutta, siis

täysin huomasivat sen sisäisen heikkouden ja onttouden; mutta sellaiset henkilöt

olivat syrjässä poliittisesta elämästä; hallituksen viralliset elimet

sivuuttivat Houston Stewart Chamberlainin kaltaisen miehen havainnot aivan yhtä

välinpitämättömästi kuin vielä tänäkin päivänä tapahtuu. Nuo miehet ovat liian

typeriä itse mitään ajattelemaan ja liian itserakkaita ottaakseen välttämätöntä

oppia toisista ; ikivanha totuus, joka aikoinaan sai Oxenstiernan huudahtamaan:

’Maailmaa hallitsee ainoastaan viisauden murto;osa’, josta murto;osastakin

melkein jokainen ministerineuvos on ainoastaan yhden atomin ruumiillistuma.

Siitä lähtien kun Saksasta tuli tasavalta, tämä ei kylläkään ole enää pitänyt

paikkaansa ; senpä vuoksi onkin tasavallan;suojelulailla kielletty sellaista

uskomasta, saati sitten lausumasta julki. Mutta oli Oxenstiernalle onni, että

hän eli jo omana aikanaan eikä nykyisen järkevän Saksan tasavallan aikana.

Kaikkein suurimmaksi heikkoudenkohdaksi havaittiin jo sodanedellisenä aikana

monestikin juuri se laitos, jonka oli määrä olla valtakunnan voiman

ruumiillistuma: parlamentti, valtiopäivät. Siinä ovat toisiinsa mitä

täydellisimmässä määrin yhtyneinä arkamaisuus ja vastuuttomuus. Eräs niitä

ajattelemattomia väitteitä, joita nykyisin kuulee varsin usein, on se, että

Saksassa parlamentarismi on muka pettänyt vallankumouksen jälkeen. Silloin

saadaan liiankin helposti asia näyttämään siltä, kuin asianlaita olisi ennen

vallankumousta ollut toisin. Todellisuudessa ei koko laitoksen vaikutus voi

muodostua muunlaiseksi kuin tuhoisaksi ; ja sellaista se jo oli sinä aikana,

jolloin useimmilla vielä oli silmälaput, niin etteivät nähneet tai tahtoneet

nähdä mitään. Sillä siitä, että Saksa kukistui, on sangen suureksi osaksi

kiittäminen juuri tätä laitosta; mutta sitä seikkaa, ettei onnettomuus

tapahtunut jo ennemmin, ei voida lukea valtiopäivien ansioksi, vaan se on

pantava sen vastarinnan tilille, joka rauhanvuosina vielä asettui kaikin voimin

vastustamaan tuon Saksan kansakunnan ja Saksan valtakunnan haudankaivajan

toimintaa.

Niiden tuhoisien haittojen ja epäkohtien suunnattomasta joukosta, joista

sanottua laitosta on joko suoranaisesti tai välillisesti kiittäminen, tahdon

mainita erikseen yhden ainoan pahan,  joka kaikkein suurimmassa määrin vastaa

tuon kaikkien aikojen vastuuttomimman laitoksen sisäistä olemusta: valtakunnan

niin sisä­kuin ulkopoliittisenkin johdon kauhistavan puolinaisuuden, joka oli

ensi sijassa pantava valtiopäivien vaikutuksen tilille ja joka koitui erääksi

valtiollisen sortumisen pääsyyksi. Puolinaista oli kaikki, mikä vain jotenkin

oli samaisen parlamentin vaikutuksen alaista, katsastaapa mitä tahansa.

Puolinaista ja heikkoa oli valtakunnan ulospäin suuntautuva liittopolitiikka.

Samalla aikaa kuin yritettiin säilyttää rauhaa, täytyi auttamattomasti ohjata

sotaa kohti. Puolinaista oli myöskin Puolan;politiikka. Ärsytettiin, ryhtymättä

koskaan vakavasti tositoimiin. Tuloksena ei ollut saksalaisuuden voitto enempää

kuin sovinto puolalaistenkaan kanssa, mutta sen sijaan vihollisuus Venäjän

kanssa. Puolinaiseksi jäi myöskin Elsass;Lothringenin kysymyksen ratkaisu. Sen

sijaan, että olisi siekailematta isketty nyrkillä Ranskan lohikäärmeen pää

murskaksi ainaisiksi ajoiksi, mutta sitten myönnetty elsassilaisille samat

oikeudet, ei tehty kumpaakaan. Mutta eihän sellaista voitukaan tehdä, sillä

suurimpien puolueiden riveissä istuivat myöskin suurimmat maanpetturit ; esim.

centrum;puolueessa herra Wetterle. Kaikki tuo olisi sentään vielä ollut

siedettävissä, jollei yleisen puolinaisuuden uhriksi olisi joutunut sekin mahti,

jonka olemassaolon varassa valtakunnan pystyssä pysyminen loppujen lopuksi oli,

nimittäin armeija. Mitä ns. Saksan valtiopäivät siinä suhteessa tekivät syntiä,

se yksistään jo riittää langettamaan niiden niskoille Saksan kansakunnan

kirouksen ainaisiksi ajoiksi. Mitä viheliäisimmistä vaikuttimista johtuen nuo

parlamentin puoluemiesheittiöt varastivat ja löivät kansakunnan kädestä

itsesäilytyksen aseen, Saksan kansan vapauden ja riippumattomuuden ainoan

turvan. Jos Flanderin tasangon haudat nyt aukeaisivat, sieltä nousisivat sen

veriset syyttäjät, sadattuhannet nuorten saksalaisten parhaat, jotka noiden

parlamentaarikkorikollisten tunnottomuuden uhreina ajettiin huonosti,

puolinaisesti koulutettuina suoraan kuolemaan; heidät ja lisäksi miljoonia muita

kuolleita ja raajarikkoja isänmaa menetti yksinomaan sen vuoksi, että muutamille

sadoille kansanpettureille olisivat käyneet mahdollisiksi valtiolliset

keinottelut ja kiristykset, vieläpä rikkiviisaiden teoriojen hymistykset.

Juutalaisten toitottaessa marxilaisten ja demokraattisten lehtiensä välityksin

saksalaisen militarismin valhetta kaikkeen maailmaan ja yrittäessä siten kaikin

keinoin syyttää Saksaa kielsivät marxilaiset ja demokraattiset puolueet Saksan

kansan voiman kaiken laajamittaisen koulutuksen. Ja sentään täytyi silloin

tapahtuneen suunnattoman rikoksen oitis selvitä jokaiselle, joka vain tuli

ajatelleeksi, että sodan sattuessa täytyy kuitenkin koko kansakunnan tarttua

aseisiin, joten siis juuri oman ns. 'kansanedustuksen' siistien edustajien

lurjusmaisuuden takia jouduttaisiin ajamaan miljoonia saksalaisia vihollista

vastaan huonosti, vain puolinaisesti koulutettuina. Mutta vaikkapa jättäisikin

kokonaan ottamatta huomioon tästä johtuvat noiden parlamentaaristen

portonsuojelijoiden karkean, raa'an tunnottomuuden seuraukset: moinen

koulutettujen sotilaiden puute heti sodan alussa saattoi liiankin helposti

johtaa sodan menetykseen, niin kuin sitten suuressa maailmansodassa

hirvittävällä tavalla kävikin toteen.

Sen taistelun menettäminen, jota käytiin Saksan kansakunnan vapauden ja

riippumattomuuden puolesta, oli tuloksena siitä puolinaisuudesta ja

heikkoudesta, jota jo rauhan aikana osoitettiin kansan koko voiman kasvatuksessa

isänmaan puolustukseen.

Samaan aikaan kuin maalla koulutettiin liian vähän alokkaita, oli merelläkin

vaikuttamassa sama puolinaisuus, tekemässä kansallisen itsesäilytyksen asetta

enemmän tai vähemmän arvottomaksi. Valitettavasti sama puolinaisuuden henki

pääsi tartuttamaan itse meriasioiden johdonkin. Se pyrkimys, että kaikki

sotalaivat, joita ryhdyttiin rakentamaan, oli aina tehtävä vähän pienempiä kuin

samoihin aikoihin vesille lasketut englantilaiset laivat, ei ollut suinkaan

kaukonäköistä ja vielä vähemmän nerokasta. Juuri sellaisessa laivastossa, jota

ei alun alkaenkaan voida saada puhtaasti lukumäärältään sen otaksuttavan

vihollisen veroiseksi, täytyy pyrkiä pienemmästä lukumäärästä johtuva

heikoinmuus korvaamaan kunkin yksityisen laivan suuremmalla taisteluvoimalla. 

Ratkaisevana seikkana on juuri suurempi taisteluvoima eikä mikään tarumainen

suurempi hyvyys. Tosiasiassahan nykyajan tekniikka on siksi pitkälle edistynyt

ja kehittynyt liian samanlaiseksi kaikissa eri sivistysmaissa, niin että täytyy

pitää mahdottomana saada toisen vallan laivoihin huomattavasti suurempaa

taisteluarvoa kuin jonkin toisen valtakunnan uppoumaltaan samankokoisiin

laivoihin, Sitäkin mahdottomampi on ajatella, että uppoumaltaan pienempi laiva

voitaisiin saada toista, sitä isompaa, voimakkaammaksi. Todellisuudessa kävi

saksalaisten laivojen pienempi uppouma mahdolliseksi ainoastaan nopeuden ja

aseistuksen voimakkuuden kustannuksella. Se tyhjä lause, jolla tätä tosiseikkaa

pyrittiin puolustelemaan, osoitti jo hyvin pahaa johdonmukaisuuden puutetta

sillä paikalla, missä . rauhan aikana oli tässä asiassa määräämisvalta.

Selitettiin näet saksalaisen tykistömateriaalin olevan englantilaista niin

huomattavasti parempaa, ettei saksalaisten 28 senttimetrin putkien ampumisteho

muka jäänyt ensinkään englantilaisten 30.5 senttimetrin putkien tehoa

heikommaksi!! Mutta juuri sen vuoksi olisikin ollut velvollisuus siirtyä

Saksassakin samoin 30.5 senttimetrin tykkien käyttöön, koska päämääränä ei olisi

pitänyt olla saman, vaan suuremman taisteluvoiman saavuttaminen. Muutenhan olisi

42 senttimetrin mörssärien käytäntöön otto armeijassa myös ollut tarpeetonta,

koska kerran jo saksalainen 21 senttimetrin mörssäri oli semmoisenaan jokaista

silloista ranskalaista kaarilaukauksia ampuvaa tykkiä paljon voimakkaampi ja

linnoitukset olisivat varmaan myöskin jo kukistuneet 30.5 senttimetrin

mörssärien tulessa. Mutta maa-armeijan johto ajatteli oikein, sen sijaan

merisotalaitoksen johto valitettavasti ei.

Mutta ylivoimaisesta tykistövaikutuksesta samoin kuin suuremmasta nopeudestakin

luopuminen perustui kauttaaltaan perin väärään osuneeseen ns.

vahingonvaara;ajatukseen. Merivoimien johdossa luovuttiin hyökkäyksestä jo

sillä, että rakennettavien laivojen koko ja muoto määrättiin sellaiseksi kuin

määrättiin, ja niin asetuttiin jo heti alusta pitäen pakostakin puolustuksen

kannalle. Mutta sillä tavalla luovuttiin myöskin lopullisen voiton ajatuksesta,

jonka ikuisena edellytyksenä on ja voi olla ainoastaan hyökkäys. Sellaisen

laivan, jolla on pienempi nopeus ja heikompi aseistus, ampuu nopeampi ja

voimakkaampitykistöinen laiva useimmassa tapauksessa upoksiin tälle itselleen

edulliselta matkalta. Sen seikan joutui koko joukko saksalaisia risteilijöitä

kokemaan kaikkein katkerimmalla tavalla: Miten perin pohjin väärään osunut

laivaston johdon rauhanaikainen käsitys oli, sen osoitti sota, joka pakotti,

missä suinkin kävi päinsä, muuttamaan vanhoihin  laivoihin uuden ja hankkimaan

uusiin laivoihin paremman aseistuksen. Mutta jos saksalaisilla laivoilla olisi

Skagerrakin meritaistelussa ollut sama uppoama, samanlainen aseistus ja yhtä

suuri nopeus kuin englantilaisilla laivoilla, silloin Britannian laivasto olisi

tarkkaan osuvien ja tehoisampien saksalaisten 38 senttimetrin kranaattien

hirmumyrskyssä vaipunut kosteaan hautaan. Japani harjoitti aikoinaan

toisenlaista laivastopolitiikkaa. Siellä pantiin periaatteessa kaikki paino

siihen seikkaan, että jokaiselle yksityiselle uudelle laivalle oli saatava

suurempi taisteluvoima sen otaksuttavaan vastustajaan verraten. Tätä periaatetta

vastasikin sitten sen ansiosta mahdolliseksi käynyt

laivaston hyökkäävä aloite.

Maa;armeijan saavutusten pysyessä vielä vapaina moisten periaatteellisesti

väärien ajatuskulkujen vaikutuksesta joutui laivasto, joka valitettavasti oli

parlamentaarisesti jo paremmin edustettuna, kärsimään parlamentin hengestä. Sen

suunnittelu oli suoritettu puolinaisista näkökohdista lähtien, ja sittemmin sitä

samanlaisten näkökohtien mukaan käytettiinkin. Mitä Saksan laivasto sittenkin

sai hankituksi itselleen kuolematonta mainetta, se oli pantava paremminkin hyvän

saksalaisen maanpuolustustyön sekä yksityisten upseerien ja miehistöjen

kyvykkyyden ja verrattoman sankarimielen tilille. Jos laivaston aikaisempi

ylijohto olisi ollut nerokkuudessaan sen veroinen, silloin uhrit eivät olisi

olleet turhat. Niinpä koitui mahdollisesti juuri merisotalaitoksen johtavan

miehen suurempi rauhanaikainen parlamentaarinen taitavuus saman

merisotalaitoksen onnettomuudeksi, koska laivaston rakennuksessa alkoivat

valitettavasti puhtaasti sotilaallisten näkökohtien asemesta päästä määrääviksi

parlamentaariset näkökohdat. Sama puolinaisuus ja heikkous samoin kuin ajattelun

johdonmukaisuuden puute, jotka ovat ominaisia parlamentaarisille  laitoksille,

loivat leimansa myöskin laivaston johtoon.

Maa;armeija pysytteli vielä, niin kuin jo on korostettu, erillään moisista

perusteellisen vääristä ajatuksenjuoksuista. Varsinkin silloinen Suuren

yleisesikunnan eversti Ludendorff kävi epätoivoista taistelua sitä rikollista

puolinaisuutta ja heikkoutta vastaan, jota valtiopäivät osoittivat kansakunnan

elinkysymyksissä kieltäen ne useimmissa tapauksissa. Kun se taistelu, jota tämä

upseeri siihen aikaan kävi, oli sittenkin turhaa, se oli toisaalta juuri

parlamentin, mutta toiselta puolen valtakunnankansleri Bethmann Hollwegin jos

mahdollista vieläkin kurjemman ryhdittömyyden ja heikkouden syytä. Tämä ei

kuitenkaan nykyisin vähimmässäkään määrässä estä Saksan sortumiseen syyllisiä

vyöryttämästä syytä juuri sen miehen niskoille, joka ypöyksin nousi vastustamaan

kansallisten etujen laiminlyöntiä ; yksi petos lisää tai vähemmän ei toki

koskaan huoleta noita synnynnäisiä keinottelijoita. Joka palauttaa mieleensä

kaikki ne uhrit, jotka noiden kansakunnan kaikkein vastuuttominten jäsenten

rangaistava kevytmielisyys sälytti kansakunnan kannettavaksi, joka johdattaa

silmiensä eteen kaikki tarkoituksettomasti uhratut kaatuneet ja raajarikot

samoin kuin rajattoman häpeän ja alennuksen sekä sen määrättömän kurjuuden, mikä

meitä nyt on kohdannut, ja tietää, että kaikki se tapahtui vain sen takia, että

kouralliselle tunnottomia kiipijöitä ja virkojenpyydystäjiä vapautuisi tie

ministerintuolille, se ymmärtää, että mokomista olioista voi tosiaankin käyttää

ainoastaan sellaisia sanoja kuin heittiö, roisto, retku ja rikollinen; muutenhan

moisten kielellisten ilmausten olemassaolon merkitys ja tarkoitus olisi

käsittämätöntä.. Sillä moisten koko kansakunnan petturien rinnalla on pahinkin

porttolan isäntä vielä kunnianmies.

Kaikki vanhan Saksan todelliset varjopuolet osuivat muuten, merkillistä kyllä,

silmään ainoastaan silloin, kun niistä pakostakin koitui vahinkoa kansakunnan

sisäiselle lujuudelle. Niin, sellaisissa tapauksissa noita epämieluisia

totuuksia suorastaan toitotettiin laajojen kansankerrosten keskuuteen, jota

vastoin monista muista asioista pysyteltiin häveliäästi vaiti, jopa ne osaksi

yksinkertaisesti kiistettiin olemattomiksi. Näin oli asianlaita silloin, milloin

jotakin kysymystä avoimesti käsittelemällä ehkä olisi voitu saada parannus

aikaan. Sen ohella hallituksen määräävissä paikoissa ei kerta kaikkiaan

ymmärretty yhtään mitään propagandan arvosta ja olemuksesta. Että viisaasti ja

jatkuvasti käytetyn propagandan avulla kansalle voidaan itse taivaskin maalata

hornaksi ja päinvastoin kaikkein kurjinkin elämä paratiisiksi, sen tiesivät

ainoastaan juutalaiset, jotka myöskin menettelivät sen mukaisesti; saksalaisilla

tai paremminkin heidän hallituksellaan sitä vastoin ei siitä ollut hämärintä

aavistustakaan. Kaikkein pahimmin oli tämän asiantilan määrä kostautua sodan

aikana.

Kaikkien edellä puheena olleiden ja lukemattomien maiden Saksan elämässä

sodanedellisenä aikana havaittavissa olleiden haittojen ja epäkohtien

vastapainona oli sentään monia avuja ja hyviä puoliakin. Jos rehellisesti

punnitsee asioita, täytyy jopa tunnustaa, että useimmat saksalaisten viat ja

puutteet olivat sellaisia, joita toistenkin maiden ja kansojen täytyi sanoa

omikseen, jopa ne monien maiden keskuudessa rehoittivat niin, että jättivät

saksalaisten vastaavat huonot ominaisuudet varjoon, jota vastoin monilta

toisilta puuttui useita saksalaisten todellisia avuja. Noiden avujen

ensimmäisten joukkoon voi asettaa mm. sen tosiasian, että Saksan kansa melkein

kaikkien Euroopan kansojen joukosta sentään yhä vielä sitkeimmin koetti

säilyttää talouselämänsä kansallisen luonteen ja oli, monista pahoista enteistä

huolimatta, sentään kaikkein vähimmin kansainvälisen finanssivalvonnan alaisena.

Se oli kylläkin varsin vaarallinen avu, josta tuonnempana tuli suurin

maailmansodan kiihoke.

Mutta jos jättää sen seikan sekä monta muutakin huomioon ottamatta, täytyy

mainita erikseen kansakunnan terveiden voimanlähteiden epälukuisesta joukosta

kolme eri laitosta, jotka olivat alallaan esikuvallisia, jopa osittain

saavuttamattomia. Ensimmäisenä valtiomuoto sinänsä ja se selväpiirteisyys, jonka

se oli uuden ajan Saksassa saavuttanut. Tässä kohdin voi todellakin jättää pois

luvusta yksityiset hallitsijat, joilla ihmisinä oli kaikki sellaiset heikkoudet,

jotka tavallisesti tätä maata ja sen lapsia vaivaavat ; jollei tässä suhteessa

olisi suvaitsevainen ja anteeksiantava, täytyisi muussa tapauksessa joutua

nykyajan suhteen yleensä epätoivoon: ovathan sentään nykyisen komennon edustajat

juuri henkilöinä, persoonallisuuksina katsottuina, varmasti henkisesti ja

siveellisesti vaatimattominta, mitä edes pitkään miettimälläkään voi mielessään

kuvitella. Joka mittaa Saksan vallankumouksen arvoa niiden henkilöiden arvon ja

suuruuden perusteella, joita samainen vallankumous on Saksan kansalle v:n 1918

marraskuun jälkeen lahjoittanut, varmasti peittää häveten kasvonsa ajatellessaan

jälkimaailman tuomiota, jonka suuta ei enää käy tukkiminen suojelulaeilla ja

muulla samantapaisella ja joka sen vuoksi sanoo julki sen, minkä me kylläkin

kaikki jo nyt, tällä hetkellä huomaamme ja tunnemme, nimittäin että valtakunnan

nykysaksalaisten johtajien aivot ja avut ovat kääntäen verrannollisia heidän

suureen suuhunsa ja puheisiinsa.

Tosin kyllä yksinvalta oli vieraantunut monista, ennen kaikkea laajoista

kansankerroksista. Tämä oli sen tosiasian seurausta, ettei hallitsijoilla aina

ollut lähimmässä ympäristössään kaikkein ; sanoisimmeko ; selkeimmin ajattelevia

ja varsinkaan kaikkein rehellisimpiä ja suorimpia miehiä. Valitettavasti he

osittain pitivät enemmän imartelijoista kuin suorista luonteista, ja niinpä he

saivat tietonsa juuri näiltä. Se oli hyvin paha epäkohta sellaisena aikana,

jolloin maailmassa oli tapahtunut suuri muutos monissa vanhoissa

katsantokannoissa, joka muutos ei tietenkään pidättänyt arvostelemasta monia

hovien vanhoja perinteitäkään. Niinpä ei esimerkiksi enää vuosisadantaitteen

tienoilla tavallinen mies ja tavallinen ihminen osannut tuntea suurtakaan

ihailua pitkin sotaväen rintamaa sotilaspuku yllä ratsastavaa prinsessaa

kohtaan. Sellaisten paraatien vaikutusta kansan silmissä ei ilmeisestikään

pystytty ollenkaan oikein kuvittelemaan, sillä muuten ei kai niin onnettomiin

esiintymisiin olisi konsanaan ryhdytty. Samoin myöskin noiden piirien ei aina

täysin aito ja rehellinen inhimillisyyshaihattelu vaikutti pikemminkin

vieroittavasti kuin puoleensa vetävästi. Jos esim. prinsessa X. suvaitsi käydä

maistamassa jonkin kansankeittolan ruokaa tunnetuin tuloksin, sellainen saattoi

varhaisempina aikoina ehkä näyttää hyvinkin hyvältä, mutta nyt sen vaikutus jo

oli päinvastainen. Voi ilman muuta otaksua, ettei hänen korkeudellaan

todellakaan ollut aavistustakaan siitä, että ruoka oli hänen tarkastuspäivänään

hivenen verran toisenlaista kuin muuten oli tapana; mutta siinä oli aivan

kylliksi, että ihmiset sen tiesivät.

Niin kävi mahdollisesti mitä vilpittöminkin tarkoitus naurettavaksi, jollei

suorastaan ärsyttäväksi. Kuvaukset aina suorastaan sananparreksi muuttuneesta

hallitsijan vähään tyytyväisyydestä, siitä, miten hän nousi aivan liian varhain

aamulla samoin kuin suorastaan raatoi myöhään yöhön ja lisäksi häntä vielä oli

aina uhkaamassa vajaaravitsemuksen vaara, aiheuttivat sentään erittäin

arveluttavia lausuntoja. Eihän kukaan ensinkään vaatinutkaan tietoonsa, mitä ja

miten paljon hallitsija suvaitsi syödä ja juoda; jopa hänelle kernaasti suotiin

riittävät ateriat; ei liioin oltu ollenkaan kärkkäitä kieltämään häneltä

riittävää unta; oltiin tyytyväisiä, kunhan hän vain muuten miehenä ja luonteena

oli sukunsa nimelle ja kansakunnalle kunniaksi ja hallitsijana täytti

velvollisuutensa. Satujen kertomisesta oli kovin vähän hyötyä, sen sijaan sitä

enemmän vahinkoa. Nämä tämmöiset ja monet muut samantapaiset seikat olivat

kuitenkin pelkkiä pikkuasioita. Pahempi vaikutus oli sillä vakaumuksella, joka

valitettavasti levisi yhä suurempiin kansakunnan osiin, että heitä hallittiin

kerta kaikkiaan ylhäältäkäsin, eikä heidän itsensä niin ollen huolinut välittää

mistään mitään. Niin kauan kuin hallitus oli todella hyvä tai ainakin tarkoitti

parasta, asiat vielä sujuivat miten kuten. Mutta voi sellaista tapausta, että

vanhan, sinänsä hyvää tarkoittavan hallituksen tilalle oli tuleva uusi, vähemmän

kunnollinen; silloin olivat tahdoton mukautuminen ja lapsellinen usko pahin

haitta ja onnettomuus, mitä vain voi ajatella.

Mutta kaikkien näiden ja monien muiden heikkouksien vastapainona oli

kiistämättömiä arvoja. Ensiksikin yksinvaltaisen valtiomuodon edellyttämä koko

valtion johdon vakavuus ja lujuus samoin kuin se, että valtion korkeimmat virat

olivat kunnianhimoisten poliitikkojen juonitteluista johtuvien häiriöiden

saavuttamattomissa. Edelleen laitoksen kunnianarvoisuus sinänsä samoin kuin sen

jo siihen perustuva arvovalta; samoin myöskin virkamieskunnan ja varsinkin

armeijan kohottaminen puoluepoliittisten velvoitusten yläpuolelle. Tämän lisäksi

oli vielä se etu, että hallitsija oli valtion ylimmän huipun ruumiillistuma sekä

henkilönä että vastuun esikuvana, vastuun, jota hallitsija joutuu kantamaan

raskaampana kuin jokin tilapäinen parlamentin enemmistö ;sananparreksi muuttunut

Saksan hallinnon siisteys oli ensi sijassa luettava sen ansioksi. Vihdoin

yksinvallan kulttuuriarvo oli Saksan kansalla suuri ja pystyi hyvin hyvästi

tasoittamaan muita haittoja. Saksan hallituskaupungit olivat yhä vieläkin

taiteellisen mielen tyyssijoja ja aarreaittoja, joka mieli nykyisenä

aineellistuneena aikana muuten uhkaa yhä suuremmassa määrin kuolla sukupuuttoon.

Mitä Saksan ruhtinaat tekivät taiteiden ja tieteiden hyväksi nimenomaan

yhdeksännellätoista vuosisadalla, oli kerrassaan esikuvallista. Missään

tapauksessa ei ainakaan nykyaikaa saa siihen verrata.

Suurimmaksi tämän kansanruumiin alkavan ja hitaasti leviävän  hajoamisen ajan

arvotekijäksi on kuitenkin merkittävä armeija. Se oli Saksan kansakunnan

valtavin koulu, eikä kaikkien vihollisten viha syyttä suotta kohdistunut juuri

tähän kansallisen itsesäilytyksen ja vapauden suojaan. Sen suurenmoisempaa,

ihanampaa muistomerkkiä ei tuolle ainoalaatuiselle laitokselle voi pystyttää

kuin sen tosiasian toteaminen, että kaikki halpamaiset, arvottomat sitä

parjasivat ja vihasivat ja taistelivat sitä vastaan, mutta myöskin sitä

pelkäsivät. Että Versailles'in kansainvälisten kansanriistäjien raivo ensi

sijassa kohdistui vanhan Saksan armeijaan, se seikka juuri kaikkein selvimmin

sen osoittaa Saksan kansan vapauden aarteeksi pörssin valtaa vastaan. Jollei

tätä varoittavaa valtatekijää olisi ollut olemassa, Versailles'in tarkoitusperät

olisivat Saksan kansan suhteen jo aikoja sitten käyneet toteen. Mistä Saksan

kansan on kiitettävä armeijaa, sen voi lyhyesti ilmaista yhdellä ainoalla

sanalla, nimittäin: kaikesta.

Armeija kasvatti ehdottomaan vastuuntuntoon sellaisena aikana, jolloin tämä

ominaisuus jo oli käynyt hyvin harvinaiseksi ja vetäytyminen syrjään vastuusta

yhä enemmän tuli päiväjärjestykseen johtuen kaiken vastuuttomuuden

malliesikuvasta, parlamentista; edelleen se kasvatti mieskohtaiseen rohkeuteen

aikana,  jolloin pelkuruus uhkasi yltyä raivoavaksi kulkutaudiksi  ja jolloin

melkein jo pidettiin tyhmyytenä sellaista uhrimieltä, että pani itsensä

alttiiksi yhteishyvän puolesta, ja ainoastaan ne tuntuivat olevan viisaita,

jotka parhaiten älysivät suojata ja hyödyttää omaa minäänsä; se oli se koulu,

joka kullekin yksityiselle saksalaiselle vielä opetti, ettei kansakunnan onni ja

menestys ollut etsittävissä neekerien, saksalaisten, kiinalaisten,

ranskalaisten, englantilaisten ym. keskisen veljeytymisen valheellisista

sananparsista, vaan oman kansallisuuden voimasta ja lujasta yhteen

liittymisestä. Armeija kasvatti päättäväisyyteen, jota vastoin muussa elämässä

ihmisten toimenpiteiden määrääjinä jo alkoi olla päättämättömyys ja empiminen.

Merkitsi jo jotakin sellaisena aikakautena, jolloin rikkiviisaat olivat joka

paikassa suuna ja päänä, että pidettiin yllä sitä periaatetta, että käsky mikä

tahansa on aina parempi kuin käskyn puute. Tuossa ainoassa periaatteessa piili

yhä vielä turmeltumatonta, vankkaa terveyttä, joka olisi Saksan muusta elämästä

jo aikoja kaikonnut pois, jollei armeija ja sen kasvatus olisi pitänyt huolta

yhä uudesta tuon alkuvoiman uudistumisesta. Tarvitseehan nähdä vain nykyisen

Saksan valtakunnan johdon hirvittävä päättäväisyyden puute, joka ei pysty

ryhdistäytymään mihinkään tekoon eikä toimintaan, paitsi milloin on kysymyksessä

jonkin uuden, vieraan saneleman ryöstömääräyksen allekirjoittaminen; siinä

tapauksessa se kohta sanoutuu irti kaikesta vastuusta ja kirjoittaa  nokkelasti

kuin kamaripikakirjoittaja kaiken alle, mitä toiset vain havaitsevat hyväksi

työntää sen eteen, sillä tässä tapauksessa päätös on helppo tehdä: sehän

sanellaan sille valmiiksi.

Armeija kasvatti ihanteellisuuteen ja antaumukseen isänmaalle ja sen

suuruudelle, jota vastoin muussa elämässä olivat voittaneet alaa ahneus ja

materialismi. Se kasvatti yksimielisen kansan vastakohtana luokkajaolle, ja

tässä suhteessa siinä ehkä oli mahdollisesti osoitettavissa sen ainoa vika,

nimittäin yksivuotisvapaaehtoisjärjestelmä. Se oli virhe sen vuoksi, että siten

rikottiin ehdottoman tasa;arvoisuuden periaatetta ja sivistyneimmät taaskin

joutuivat yleisen ympäristön puitteiden ulkopuolelle, vaikka juuri päinvastainen

menettely olisi ollut eduksi. Koska Saksan ylimmät kansankerrokset olivat

muutenkin vieraantuneet tästä maailmasta ja yhä enemmän vieraantuivat nimenomaan

omasta kansastaan, olisi erikoisesti juuri armeijalla voinut olla

siunauksellinen vaikutus, jos se olisi ainakin omissa riveissään karttanut

kaikkea ns. älymystön erottamista muista missään suhteessa. Ettei niin tehty, se

oli virhe; mutta mikäpä laitos koko maailmassa mahtaa olla aivan virheetön?

Mutta tässä laitoksessa olivat hyvät puolet niin ylivoimaisesti voitolla, että

harvat heikkoudet ja puutteellisuudet jäivät paljon alle inhimillisen

epätäydellisyyden keskimitan.

Mutta vanhan Saksan valtakunnan armeijan suurimmaksi ansioksi on luettava, että

se sellaisena aikana, jolloin kaikki pyrittiin ratkaisemaan äänten enemmistön

voimalla, asetti miehet enemmistön yläpuolelle. Juutalais;demokraattisen sokean

lukumäärän palvonnan vastakohtana armeija kannatti korkealla

persoonallisuus;uskoa. Niinpä se kasvatti sellaista, mitä uusi aika kaikkein

kipeimmin tarvitsi: se kasvatti miehiä. Yleisestä, yhä laajemmalle leviävän

veltostumisen ja akkamaistumisen suosta lähti armeijan riveistä joka vuosi 354

000 voimaa uhkuvaa nuorta miestä, jotka olivat kaksivuotisena koulutusaikanaan

päässeet eroon pehmeydestä ja saaneet teräksenlujan ruumiin. Mutta ne nuoret

miehet, jotka olivat tuona aikana tottuneet tottelemaan, saattoivat sen jälkeen

oikein oppia käskemään. Entisen sotilaan tunsi jo jalannoususta. Tämä oli Saksan

kansan korkea koulu, eikä siihen syyttä suotta keskittynyt niiden raivoisa viha,

jotka kateudessaan ja ahneudessaan tarvitsivat ja toivoivat valtakunnan

voimattomuutta ja sen kansalaisten turvattomuutta. Mikä monilta saksalaisilta 

jäi joko sokaistuksissa tai pahansuopuudessa näkemättä, sen huomasi vieras

maailma: Saksan armeija oli kaikkein valtavin ase Saksan kansan vapauden ja sen

lasten elättämisen palveluksessa.

Valtiomuotoon ja armeijaan liittyi kolmantena vanhan Saksan valtakunnan verraton

virkamieskunta. Saksa oli maailman parhaiten järjestetty ja parhaiten hallittu

maa. Saksalaisia valtionvirkamiehiä voitiin kyllä helposti moittia

virkavaltaisesta, kaavamaisesta kankeudesta, mutta toisissa valtioissa ei

asianlaita ollut sen paremmin, pikemminkin huonommin. Mutta yhtä puuttui

toisilta valtioilta: tuon koneiston ihmeteltävää, ihailtavaa yhteistuntoa samoin

kuin sen jäsenten lahjomattoman kunniallista mieltä. Mieluummin vaikka hieman

kaavamaisen kankea, mutta rehellinen ja uskollinen, kuin valistunut ja

nykyaikainen, mutta luonteeltaan ala;arvoinen sekä, niin kuin nykyisin useinkin

on osoittautunut, tietämätön ja kykenemätön. Sillä kun nykyisin pyritään

kernaasti antamaan se käsitys, että Saksan sodanedellisen ajan hallinto oli

kyllä virkavaltaisen tanakka ja kelvollinen, mutta liikemiehen kannalta huono,

siihen voi antaa vain seuraavan vastauksen: missä muussa maailman maassa oli

paremmin johdettuja ja enemmän liikemiesmäisten periaatteiden mukaan

järjestettyjä liikeyrityksiä kuin Saksan valtionrautatiet? Vasta

vallankumoukselle oli säästynyt se tehtävä, että se sai tuota mallikoneistoa

siksi kauan tuhota ja tärvellä, kunnes se viimein näytti olevan kypsä

riistettäväksi pois kansan käsistä ja tuon tasavallan perustajien mielipiteen

mukaisesti yhteiskunnallistettavaksi, s.o. alistettavaksi kansainvälisen

pörssipääoman, Saksan vallankumouksen toimeksiantajan palvelukseen.

Erikoisesti oli Saksan virkamieskunnalle ja hallintokoneistolle sen ohella

ominaista riippumattomuus kulloinkin vallassa olevasta hallituksesta, joiden

kunkin valtiolliset mielipiteet eivät päässeet millään tavalla vaikuttamaan

Saksan valtionvirkamiesten asemaan. Mutta vallankumouksesta lähtien on tässä

suhteessa tapahtunut perinpohjainen muutos. Taidon ja kyvyn tilalle on tullut

puolueasennoituminen, ja itsenäinen, riippumaton luonne on alkanut olla

pikemminkin haitaksi kuin eduksi. Vanhan Saksan valtakunnan ihmeellinen voima ja

lujuus lepäsi valtiomuodon, armeijan ja virkamieskunnan varassa. Nämä kolme

olivat ensi sijassa erään ominaisuuden syyt ja aiheet jota nykyiseltä valtiolta

täydelleen puuttuu: nimittäin valtion arvovallan aiheina! Sillä se arvovalta ei

ole parlamenttien eikä maapäivien suunsoiton, ei liioin sen suojaksi säädettyjen

lakien tai sellaisten tuomiopäätösten varassa, joita on julistettu sen julkeiden

kieltäjien peloitukseksi jne., vaan se perustuu siihen yleiseen luottamukseen,

jota saa ja jota voi osoittaa yhteisön johtoa ja hallintoa kohtaan. Mutta tämä

luottamus vuorostaan on vain tulos järkkymättömästä sisäisestä vakaumuksesta

maan hallituksen ja hallinnon omanvoitonpyytämättömyydestä ja rehellisyydestä,

samoin kuin siitä tunteesta, että lakien henki on yhtäpitävä yleisen siveellisen

katsantokannan kanssa. Sillä ajan pitkään eivät hallitusjärjestelmät pysy

pystyssä väkivallan painostuksen avulla, vaan ne pitää pystyssä luottamus niiden

hyvyyteen ja niiden totuudenrakkauteen kansan elinetujen valvojina ja

edistäjinä.

Niin pahasti kuin siis erinäiset epäkohdat ja haitat sodanedellisenä aikana

uhkasivatkin jäytää ja kalvaa Saksan kansan sisäistä suuruutta, ei saa

kuitenkaan unohtaa, että eräät toiset valtiot potivat useimpia noita samoja

sairauksia vielä pahemmin kuin Saksa, mutta eivät kuitenkaan ratkaisevana vaaran

hetkenä pettäneet eivätkä joutuneet perikatoon. Mutta kun ajattelee, että

sodanedellisen Saksan heikkouksien vastapainona oli myöskin yhtä suuria vahvoja

puolia, niin sortumisen lopullinen syy voi olla ja sen täytyy olla vielä

jollakin toisella taholla; ja niin asianlaita onkin. Vanhan Saksan valtakunnan

sortumisen syvimpänä ja pohjimmaisena syynä oli se, ettei käsitetty

rotukysymystä eikä sen merkitystä kansojen historialliselle kehitykselle. Sillä

kaikki kansojen elämässä ilmenevät tapahtumat eivät ole sattuman ilmauksia, vaan

itsesäilytysvaiston ja lajin ja rodun kartuttamisvietin luonnonlakien mukaisia

tapahtumuksia, vaikk'eivät ihmiset kykenekään pääsemään tietoisiksi oman

menettelynsä syvimmistä syistä.